Sentinels relocatedHEADmain

2 files changed, 2680 insertions, 3066 deletions

diff --git a/59079-0.txt b/59079-0.txt
new file mode 100644
index 0000000..b2f7e73
--- /dev/null
+++ b/59079-0.txt
@@ -0,0 +1,2680 @@
+*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 59079 ***
+
+
+
+E-text prepared by Tapio Riikonen
+
+
+
+UUTEEN ELÄMÄÄN
+
+Idylli erämaasta
+
+Kirj.
+
+VÄINÖ KATAJA
+
+
+
+
+
+
+Hämeenlinnassa,
+Arvi A. Karisto,
+1909.
+
+
+
+
+I.
+
+
+Kaksi miestä kävelee kapeaa, mutkittelevaa polkua pitkin asutuilta
+mailta kiveliöön päin. Edellä astuvalla on kannannainen taakka
+selässään, mutta jälkimäisellä vain pieni kainalolaukku, joka riippuu
+olan yli nahkakantimessa. Polku on kapea, paikoitellen kivikkorovaa ja
+pounikkoa. Väliin se nousee sileälle vaaran kyljelle ja toisin ajoin,
+kuin kulkijalle huviksi, viepi hietaista männikkökangasta pitkin.
+Soiden poikki ei vie eikä halkaise jänkkiä, vaan kiertää niiden
+rantoja, metsän peitossa pysyen.
+
+On valoisa ja lämmin Pohjolan kesäyö.
+
+Vanhemmalle miehelle, joka astuu edellä taakkoineen, tuntuu tulevan
+lämmin ja palava. Hiki tippuu hänen kasvojaan pitkin, joita hän tuon
+tuostakin pyyhkäisee puseronsa hihalla. Mutta reippaasti hän astuu,
+tottuneesti kiertää polulla olevat kivet, ja varmasti nousee jalka
+polun poikki kaatuneen lahon yli. Voimaa on vielä jänteissä ja
+tukevassa varressa, joustavuutta koko olennossa. Eivät ole hartiat
+kumarassa, sillä hän on lyhyenläntä ja tanakkaa tekoa kuin petäjän
+tyvi.
+
+Paras miehuuden aika on sentään jo ollutta; harmahtavat hiukset
+ohimolla ja rypyt silmäin ympärillä tietävät vanhuuden päivien
+alkaneen. Mutta hän on tottunut kantamaan taakkoja selässään, oppinut
+polkuja astumaan ja kiveliöitä kulkemaan. Koko ikänsä on kiveliössä
+asunut ja monasti sinne selässään kuljettanut perheelleen elatuksen.
+
+Hänen jäljessään kävelevä mies on nuori vielä, hoikka ja
+heikonnäköinen. Vaatteet ja kengät ovat herrasmiehen, ja keppi, jota
+hän levottomasti heiluttelee, on hienon maailmanmiehen. Tukka on
+mustankiiltävä, silmät suuret ja siniset, mutta niiden ilme on väsynyt
+ja arka, samoin kuin koko olemuksessa on jotakin pelonsekaista ja
+pehmeää. Mutta vaikka häntä ei paino rasita, näyttää hän paljoa
+väsyneemmältä kuin hänen vanhempi kumppaninsa. Sillä hän on tottumaton
+kulkemaan kivikkopolkuja eikä näytä karaistuneelta kestämään erämaan
+vaivoja ja elämää. Vähän väliä hänen jalkansa töksähtää polun kiviin
+tai tarttuu risuihin. Vari on hänelläkin, vielä varimpi kuin toverilla.
+Lakkaamatta hän pyyhkii hikeä kasvoiltaan ja huitoo nenäliinallaan
+sääskiä ympäriltään.
+
+Vanhemman miehen nimi on Heikki Kotarova, Illinginjärven uudistalon
+kovaa kokenut isäntä. Nuorempi on Kaarlo Savio, eteläsuomalainen
+kirjailija.
+
+Kaksi päivää he ovat jo olleet matkalla. Suoraan itää kohden ovat
+taivaltaneet, ensin koskista jokea pitkin veneen varassa, sitten
+jalkapatikassa. Nyt on viimeinen, mutta myöskin pisin ja raskain taival
+kuljettavana, ennenkuin pääsisivät perille suuren, saivovedestään
+kuuluisan Illinginjärven rannalle, missä oli yksi ainoa asukas ja talo.
+
+Outoa ja omituista oli taival ollut Savion mielestä, outoa ja omituista
+koko tämä pohjoinen maailma, josta ei ollut kuullut muuta kuin satuja
+kerrottavan. Kun he kirkonkylästä veneellä lähtivät painamaan
+vastavirtaan synkistä kiveliöistä juoksevaa jokea pitkin, tuntui
+hänestä, että se oli viimeisiä ponnistuksia siihen uuteen elämään, jota
+hän oli hakemassa. Jyrkkien koskien alla hän oli noussut maihin ja
+kävellyt polkua pitkin sen niskalle, sillä aikaa kun Heikki
+kumppaneineen kiskoi venettä ylös koskea. Yön aikoina oli kuljettu ja
+kuumimman päivän ollessa noustu maihin johonkin koskenrannalla olevaan
+taloon, jossa levähdettiin.
+
+Alajuoksultaan olivatkin joen molemmanpuoliset rannat olleet taajaan
+asuttuja, mutta kuta ylemmäs he ehtivät, sitä mukaa harveni asutus,
+pienenivät viljelykset. Synkkä kiveliö alkoi heti joen rannasta ja
+näytti ulottuvan maailman ääriin. Sinne tänne joenrannalle, etelään
+viettävälle rinteelle, oli vielä joku uskaltanut mökkinsä salvaa ja
+kuokkia peltoa sen ympärille. Mutta joen latvoilla, suurten järvien
+rannoilla, kuului olevan vankkoja asutuksia ja varakkaita kyliä, joiden
+asukkaat viillättivät näitäkin vesiä alas valtaväylän varsille, mutta
+kulkivat toisaalle päinkin erämaiden poikki leikkaavia jokiloita pitkin
+toisen suuren valtaväylän rannoille ja kirkonkylään.
+
+Tämä polku, joka vei Illinginjärvelle, oli alkanut joen lompalolta
+korkean vaaran alta. Siinä oli jokitörmän päällä, kuusikon suojassa,
+Heikillä vakituinen venehuoneensa, jossa sitä säilytti talvisin ja
+johon sen kesäisinkin veti suojaan aina kun kirkolta palasi. Siinä oli
+hänen varastohuoneensakin, johon veneestä tuomisensa kokosi, ne sitten
+selässään kantaakseen vähissä erin kotiaan. Neljä säkkiä jauhoja oli
+sinne nytkin jätetty ja säkki suoloja. Kesän evääksi ne oli tuotu, kun
+oman pellon vilja oli aikoja loppunut.
+
+Ihmetellen ja kuin unta nähden oli Kaarlo tarkkaillut Heikin ja hänen
+kumppaniensa raskaita ponnistuksia, kun he kiivasta virtaa ylös
+sauvoivat jauholastissa olevaa raskasta venettä. Kuntoa ja miehuutta
+siinä kysyttiin.
+
+Vähitellen hän oli alkanut herätä unestaan ja herännytkin oikeaan
+todellisuuteen. Mitäpä olikaan hän tiennyt erämaan asukkaiden elämästä
+ja niistä ponnistuksista ja vaivoista, joita he saivat kokea
+jokapäiväisen leivän hankinnassa! Ei mitään hän niistä tiennyt, ei
+koskaan omin silmin ollut nähnyt. Tosin oli joskus pääkaupungista
+maaseudulla käynyt, mutta mitäpä se oli sekään kansan elämä muuta kuin
+näennäistä hyvinvointia hyvien kulkureittien varsilla... Mutta tämä!
+
+Tämä oli sitä todellista, tervettä elämää, Suomen kansan elämää, josta
+oli kuullut puhuttavan ja lukenut kirjallisuudessakin... Tämän sitkeän,
+kovaa kokeneen kansan raskasta elämää, karua maata ja kylmää ilmanalaa
+vastaan...
+
+Kun hän silmäsi edellään kävelevää Heikkiä, jonka hartioita painoivat
+hänen matkakapineensa ja jonka harmenevia hiuksia pitkin hiki tippui,
+tuli hänen niin sääli Heikkiä, että esitteli levähdettäväksi...
+
+"Ei ole enää pitkä matka järvelle", vastasi Heikki eikä katsonutkaan
+taakseen, toisen ollessa vähän väliä kompastua kiviin.
+
+Kaarloa ihmetytti miehen sitkeys. Monta vuorokautta oli raskasta lastia
+sauvonut vastavirtaan... nyt tuommoinen taakka selässä... ja kuitenkin
+astui kuin levännyt, nuori mies... Ei taakseen joutanut silmäämään, ei
+taakkaansa mättäälle laskemaan.
+
+"Tästä alkavat heti... tuo jänkkäpilkka kun on kierretty... hyvät maat
+ja paremmat polut", puheli Heikki hetken kuluttua.
+
+"Joko olemme puolivälissä?" kysyi Kaarlo nyt. Oli aikaa jo aikonut
+kysyä, mutta peläten, ettei vielä oltaisi, oli hän koettanut säästää
+kysymystään niin kauan kuin mahdollista.
+
+"Jo toki!" kuului Heikin rauhoittava vastaus. "Eihän tätä väliä vedestä
+veteen pitäisi olla kuin kolme neljännestä... vaan liekö tuota kukaan
+oikein mitannut."
+
+"Sanoittehan olevan tuolta joen rannalta kotia toista penikulmaa",
+muisteli Kaarlo.
+
+"Niinpä niin. Mutta siinäpä onkin järvi välissä, toista neljännestä
+leveä..."
+
+"Teidän talonne on siis tuolla puolella järveä?"
+
+"Niin on -- ei sinne tietämättä kulkija kostu... Ja kyllä siellä saapi
+olla rauhassa se, joka ei muita ihmisiä ikävöi... Kun kuulutte
+semmoiseen paikkaan haluavan... On sekin!..."
+
+Kaarlo pani merkille, että kuta likemmäksi he saapuivat Illinginjärveä,
+ja kuta synkempi ja lyömättömämpi erämaa heitä ympäröitsi, sitä
+puheliaammaksi kävi Heikki. Kirkonkylässä, jossa yhteen tulivat, ei
+Heikki ollut monta sanaa virkkanut, ja tullessakin haasteli hyvin
+vähän. Joskus vain jonkun sanan lausui, kun osui vastuspaikka.
+Silloinkin tyynesti ja rauhallisella äänellä. Mutta nyt vasta näytti
+kuin kotiutuvan, kun oli loitottu asutuilta mailta. Täällä se olikin
+Heikin kehto, täällä kovan kiveliön keskellä, täällä hänen elämänsä,
+ilonsa ja onnensa.
+
+Ei ollut Heikki Kaarlolle kertonut juuri mitään kotioloistaan. Lyhyeen
+oli vastannut ja siihen lopettanut keskustelun. Sen oli Kaarlo saanut
+tietää, että nuorena, naimattomana miehenä Heikki oli tänne
+Illinginjärven rannalle hakenut kruununtorpan paikan ja siihen alkanut
+rakentaa mökkiä. Toisen sydänmaanjärven rannalta oli kotoisin, suuren
+lapsilauman nuorin poika.
+
+"Kauanko Heikki on jo täällä asunut?"
+
+"Kolmaskymmenesviides kesä on kulumassa."
+
+Taas näytti Heikki tiukentavan kulkuaan. Ainakin Kaarlosta tuntui niin,
+sillä hänen ja Heikin väli pyrki pitenemään.
+
+"Tässä on juuri heti, kun pääsemme tuon Hiirimaanvaaran pohjukalle,
+minun tavallinen lepokiveni... Jospa siinä levähtäisimme!" kuuli Kaarlo
+Heikin edestäpäin puhuvan kuin kehoittavalla äänellä.
+
+He olivatkin jo rannanneet äskeisen jänkän ja nousseet
+männikköharjulle, jota pitkin polku näytti nousevan korkeammalle.
+
+"Tästä se alkaa Hiirimaanvaara... Kun pääsemme tuonne paljukalle, niin
+siintää sinne jo kappale järven lahtea", selitteli Heikki taas.
+
+Kaarlo koetti joutua perässä, mutta sittenkin ehti Heikki äkkimutkassa
+kadota näkyvistä. Ei ollut hänestä, helsinkiläisestä elostelijasta,
+erämaan polkuja kulkemaan! tuumaili hän mielessään.
+
+Polku nousi nousemistaan ja näytti kiipeävän vaaran laelle. Harvenevan
+mäntymetsän läpi siinsi kaukaa puuttomia, harmaita vaarojen lakia,
+näkyi tummia korpia ja lehtoja loivien nousujen rinteiltä. Mutta
+yhtäkkiä aukeni eteen puuton vaarankylki, paljukka, jossa kulovalkea
+oli aikoinaan tehnyt tuhoa. Nousevan taimiston seassa loikoi siellä
+honkia ristikkäin, sikin sokin.
+
+Paljukan laidassa oli iso, tasainen paasi, se Heikin lepokivi. Heikki
+oli ehtinyt laskea taakkansa maahan ja istahtaa kivelle ennenkuin
+Kaarlo saapui. Pyyhkien hikeä kasvoiltaan hän istahti väsyneesti Heikin
+viereen ja arveli:
+
+"Kyllä te olette vallan hurja kävelijä, vaikka tuommoinen taakka on
+selässä."
+
+"On tätä täytynyt kulkea raskaammankin painon alla... neljäkymmentä
+vuotta jo..."
+
+Hän tarjosi Heikille sikaarin, mutta sytytti itse paperossin.
+
+"Tuosta kun katsotte tuon kelohongan oikealta puolelta... tuon pitkän
+kuusen latvaa kohden, joka näkyy tuolta laaksosta alempaa, niin
+vilahtelee vettä metsän välistä... Siinä on muudan Illinginjärven
+lahti", neuvoi Heikki ja osoitteli kädellään.
+
+Kaarlo katsoi sinnepäin, mihin Heikki viittasi. Sieltä näkyi, kaukana
+vielä, välkkyvän vesiä. "Mutta taloa ei vielä näy", sanoi hän. "Ei näy
+juuri tälle kivelle, vaan jos kehtaisi nousta tämän vaaran lakeen, niin
+näkyisi koko järvi ympäristöineen ja muitakin järviä edempänä. Mutta
+pianhan tästä nyt olemme tämänpuolisessa venevalkamassa... Ja mitäpä
+siinä liioin on sydänmaan järvessä katselemista!... Lihavammat ovat
+maat siellä etelässä..."
+
+"Lienevätkö lihavammat... kaunista metsäähän täälläkin kasvaa. Olenkin
+muuten hyvin vähän oleskellut maaseudulla. Kesillä saaristossa,
+sydänmaalla en koskaan..."
+
+"No mikä pani tänne lähtemään näin kauas?"
+
+"Ajattelinpa, että pitää mennä, kun kerran lähtee, niin kauas, että
+Helsingin humu lakkaa kuulumasta."
+
+Heikkiä nauratti.
+
+"No, jo te parhaan paikan löysittekin! Ei tämän meidän järvemme kautta
+kesän aikana kulje kukaan ihminen. Tämä on vähän syrjässä kulkuteistä
+kesällä, mutta talvella pitävät poromiehet jälkeä auki kevätpuoleen
+asti..."
+
+"En minä ketään kaipaakaan. Sitä hauskempi, kun ei näe ketään
+vierasta."
+
+"No, on se kummaa. Mutta mitäpä siitä on hyvää ihmisten
+näkemisestäkään. En minä vain ole ikävöinyt enkä kauppoja katunut, kun
+aloin katsella paikkaa tänne Illinginjärven rannalle. Ei kukaan tänne
+silloin halunnut, kun tämä oli niin syrjässä eikä vesiä pitkin päässyt
+kulkemaan. Mutta nyt kyllä jo monet kadehtivatkin. Kun poikasena täällä
+kuljin otusta hakemassa, yövyin usein tähän järven rantaan... juuri
+tuonne, johon kartanoa sitten aloin rakentaa. Minua miellytti järvi...
+se on saivovetinen ja kalarikas... ja miellyttivät maatkin ja
+järvenrannan lihava multa. Kun muualla ensimäiset syyshallat panivat
+mustikat, säilyivät ne siinä syyspakkasiin asti. Siitä ymmärsin, ettei
+paikka ollut hallanarka, ja se minua innostutti."
+
+Heikki vetäisi sikaaristaan vahvan sauhun ja sanoi sitten:
+
+"Enkä saata moittia, että halla olisi viljaani hätyytellyt..."
+
+Kaarlo seurasi Heikin puhetta mielenkiinnolla. Kummallinen mies tämä
+Heikki! Juro oli ollut kirkolla, vähäpuheinen välillä, mutta kun oli
+tultu tänne kiveliöön ja päästy kahden kesken, oli muuttunut
+puheliaaksi. Ja käynyt muutenkin miellyttävämmäksi. Kaarlo huomasi
+vasta nyt, että Heikillä oli kauniit, tuntehikkaat silmät ja
+säännölliset, miehekkäät kasvot, vaikka ne nyt olivat harvan
+parransängen peitossa. Epäilemättä oli Heikki nuorena ollut komea,
+miellyttävä mies. Eikä tainnut olla niin lahjatonkaan kuin Kaarlo oli
+luullut. Häntä alkoi Heikki yhä enemmän ja enemmän miellyttää, ja hän
+havaitsi alinomaa uusia puolia Heikissä.
+
+Kun he olivat tuokion tupakoineet äänettöminä, nousi Heikki ja arveli:
+
+"Jospa sitten katkaisemme tämän lopunkin taivalta."
+
+Ja kun olivat jo lähteneet sinnepäin, missä vesiä näkyi vilkkuvan,
+sanoi Heikki:
+
+"Menkää sitten sinne meille, niin kyllä siellä toimitetaan vuode
+vieraalle... Minä käyn vielä venevalkamassa..."
+
+"Ettäkö palaatte sinne, johon jätitte jauhosäkit ja muut tuomiset?"
+kysyi Kaarlo hämmästyen.
+
+"Olen minä tämän taipaleen kulkenut välistä kolmeenkin kertaan yössä."
+
+Kaarloa kadutti, että hän oli pyytänyt kapineitaan nyt matkaansa.
+Olisihan ne ehtinyt jäljestäpäin tuoda! Mutta eihän hän ymmärtänyt
+erämaan asukkaan elämää! Kuka sen tiesi, kuinka suuri köyhyys siellä
+oli kotona, kuinka suuri puute... ehkä leipäkin lopussa.
+
+"On näin yön aikana vähän viileämpää", kuuli hän Heikin vielä
+arvelevan.
+
+Polku laskeusi nyt sakeaan kuusikkokorpeen, jossa ilma tuntui tuoreelta
+ja viileältä. Polullakin kenkä upposi kosteaan sammaleeseen, ja
+paikoitellen näkyi pienoisia puroja, joiden vesi juoksi joistakin
+lähteistä edempää.
+
+Tuntui oikein herttaiselta kävellä viileän kuusikon keskellä. Ei nähnyt
+mihinkään muualle kuin suoraan taivaalle, joka näytti pyörryttävän
+korkealta ja kalpean sinertävältä. Outo, omituinen hyvänmielen tunne
+täytti Kaarlon sydämen. Tänne oli menossa, pakoon maailmaa ja suuria
+syntejä, tänne erämaiden ja vauhkojen vaarojen taakse, kauas... niin
+kauas... niin kauas kuin pois kokonaan maailmasta! Tänne aloittamaan
+uutta elämää, tervettä ja voimakasta, puhdasta ja himotonta suuren
+luonnon koskemattomassa helmassa! Välistä vihlaisi kyllä mieltä
+jonkunlainen arkuuden tunne, ja toisinaan taas tuntui kuin pelko olisi
+ahdistellut sydäntä... Ellei enää koskaan pääsisi täältä pois! Kun hän
+näki puuttomien vaarojen huippujen köyhännäköisinä, alastomina ja
+harmaina kohoavan vasten vaaleata taivaanrantaa, tuntui hänestä, kuin
+ne olisivat kauan sitten kuolleiden jättiläisten hautakumpuja... Jos
+sinne eksyisi elämästä!
+
+Mutta toisaalta viehätti häntä ympäristön jykevä, hiljainen rauha.
+Kaikki oli hänelle outoa ja ihmeellistä. Kesäyön kummallinen kirkkaus,
+karun luonnon koskematon kiveliö ja metsäisten maitten puhdas, keveä
+ilma...
+
+Hän oli alkanut tuntea, että täällä hän paranee, täällä hän kokoaa
+entiset voimansa takaisin, täällä henki saa rauhoittua ja sydän
+tyyntyä. Täällä kasvaa uusi veri ruumiiseen, ja saasta ja lika
+hälvenevät höyrynä ilmaan! Entinen elämä on oleva kuin pahaa unta, ja
+tästä alkaisi hänen uusi, voimakas ja toimellinen elämänsä.
+
+Reippaasti vain! Tuosta Heikistä piti ottaa esimerkkiä! Heikin elämä
+oli oikeata, vaikka se oli raskasta ja köyhää! Jahka hän oikein pääsee
+käsittämään sydänmaan miehen elämää...
+
+Kuusikkokorpi oli harvennut, ja he tulivat männikkökankaalle, joka
+näytti viettävän järveen päin. Hetken kuluttua alkoikin järveä näkyä,
+ensin pieninä lampina metsän läpi, mutta sitten yhä suurempina. Ja
+aivan äkkiä he saapuivat järven rantaan, kun aurinko alkoi kohota
+heidän takanaan, paistaen kahden suuren vaaran välistä. -- "Nyt ollaan
+perillä", sanoi Heikki ja laski taakkansa rannalle. Hän alkoi hommata
+tulta rantahiekalle, missä näkyi entisiä nokisia hongantyviä ja
+pikkurisuja.
+
+Kaarlo katseli mielihyvin järvenselälle, jota nouseva päivä kultasi.
+Toiselta rannalta pohotti korkealta törmältä talo, jossa näkyi joku
+vastaveistettykin rakennus. Talon takaa kohosi korkea, louhikkoinen
+vaara, jonka kupeella kasvoi metsää, mutta tasainen laki oli kalju ja
+paljas. Se näytti niin rauhalliselta pienten peltojensa keskellä.
+
+"Tämä on siis Illinginjärvi?"
+
+"Tämäpä, tämä. Ja tuolla se on talo... Se uusi rakennus on navetta,
+menneenä talvena vasta salvettu..."
+
+"Mutta eikö talolla ole erityistä nimeä?..."
+
+Heikki oli saanut tulen syttymään ja kantoi siihen märän turpeen,
+saadakseen sauhun mustemmaksi. Hän naurahti.
+
+"On sillä nimikin, vorstmestari-vainajan antama."
+
+"Mikä se on?" Ja Kaarlo koetti mielessään miettiä, mikä nimi sopisi
+tälle yksinäiselle uudistalolle, kaukana naapureista, kiveliön
+keskellä, kirkkaan järven rannalla.
+
+"Kaiholaksi tämän vorstmestari-vainaja on nimittänyt, ja se tuo kuuluu
+olevan kirjoissakin. Kaiholan uudistalo Illinginjärven rannalla, kuului
+rovastikin papereistaan lukevan."
+
+"Vai Kaihola!"
+
+Ja Kaarlo jäi hetkeksi mietteisiinsä. Heikki kantoi kaatunutta puuta
+lisää nuotioon ja tähysteli järven poikki. Kaarlo ei ollut
+havainnutkaan, ettei venettä ollut rannassa. Nyt hän sen vasta huomasi
+ja kysäisi:
+
+"Mutta millä me soudamme järven yli? Eihän näy venettä tällä
+rannalla..."
+
+"Tällä sauhulla me veneen saamme, jahka huomaavat", sanoi Heikki.
+
+Kaarlo ymmärsi nyt vasta, mitä varten Heikki oli sytyttänyt tulen.
+
+"Tämä on siis jonkunlaista langatonta sähköttämistä", nauroi hän, sillä
+ensi kertaa eläissään hän näki, miten erämaan asukas ilmoittaa järven
+yli tahtovansa.
+
+Mitäpä hän olikaan nähnyt kansan elämästä!
+
+"Mutta ellei siellä kukaan ole valveilla?" hän epäili.
+
+"Kyllä sen aina joku huomaa. Eivät ne näin tähän aikaan kesästä nuku
+öisin täällä päin... Jopahan näkyy Eeva kävelevän venevalkamaan."
+
+Ottaen kiikarin käsilaukustaan katseli Kaarlokin taloon päin.
+
+"Eeva", virkkoi hän. "Onko hän teidän tyttärenne?"
+
+Oli. Eeva oli nyt vanhin lapsista; kaksi vanhempaa, poikia kumpikin,
+oli nuorena hukkunut järveen, heikkoon jäähän. Nuorempia oli vielä
+kolme poikaa ja kaksi tytärtä.
+
+"Lienevät pojat menneet Kallijärveen kylästelemään, koska Eeva tulee
+noutamaan", aprikoi Heikki.
+
+Hetken kuluttua, kun vene jo näytti olevan puolijärvellä, sanoi Kaarlo:
+
+"Vai on se Kaihola! Minusta se näyttää, tämä teidän talonne, sangen
+rauhalliselta ja hauskalta. Mistä forstmestari-vainaja mahtoi arvata
+semmoisen nimen!"
+
+"Mikäpä tiennee! Hän täällä kulki kalassa kesäisin ja linnustamassa
+syksyisin. Oli semmoinen vähäpuheinen ja yksin elelevä mies. Mutta
+minua kohtaan oli kovin hyvä, aina auttoi ja neuvoi... Ja viipyi
+välisti meillä viikkomääriä. Ei hänellä ollutkaan vaimoa eikä lapsia.
+Ja kuoli sitten... mikä sydämenvika lie ollut..."
+
+Ja Heikki kertoi minkä mitäkin forstmestari-vainajan elämästä.
+
+Vene oli jo saapunut likelle rantaa, ja Kaarlo näki, että soutaja tuon
+tuostakin kääntyi teljolla katsomaan rannalla olijoihin. Soutaja näkyi
+olevan nuori vaaleaverinen tyttö. Pitkä ja paksu palmikko oli joutunut
+olkapäälle, huivin valuessa teljolle. Juuri ennenkuin vene rantaantui,
+loi tyttö pitkän, kysyvän katseen Kaarloon eikä näyttänyt isäänsä
+huomaavankaan. Hänellä oli suuret, siniset silmät ja kalpeat, pienehköt
+kasvot. Ja kun hän nousi veneeseen seisomaan, huomasi Kaarlo, että hän
+oli pitkä ja solakka, ja että vartalo oli kaunis ja sopusuhtainen.
+
+"Tämä on eräs herra Helsingistä, tullut tänne kalastelemaan meille
+kesäksi. Sano äidille, että toimittaa vieraan tupakamariin ja laittaa
+ruokaa. Ottakaa niitä poronpaisteja... eikä tämä muuta kuulu
+tahtovankaan, kun vain saa maitoa kyllikseen", esitteli Heikki Kaarloa
+tyttärelleen.
+
+Kaarlo kävi antamaan Eevalle kättä. Tyttö ei osannut hänelle mitään
+sanoa, katseli vain totisin kasvoin ikäänkuin ei koskaan ennen olisi
+nähnyt vierasta miestä. Mutta Kaarlo näki, että tytöllä oli
+miellyttävät punaiset posket ja valkoinen kaula, joka hohti auenneen
+röijyn alta.
+
+
+
+
+II.
+
+
+He työnsivät veneen vesille vasta sitten, kun Heikki oli lähtenyt
+takaisin pitkin joenrantaa venevalkamaan, noutamaan sinne jätettyjä
+tavaroita.
+
+Aurinko oli jo kohonnut korkeammalle ja paistoi yli vaarain lakien,
+koko järveä kullaten.
+
+Eeva istuutui soutamaan ja Kaarlo perään. Ei ollut Kaarlo eläissään
+puhutellut erämaassa kasvanutta tyttöä, ei tuntenut heidän
+yksinkertaisia tapojaan eikä sitä luonnollisuutta, jonka aina tapaa
+sydänmaan asukkaan käytöksessä. Omituinen tunne valtasi hänet, kun hän
+katseli soutavaa tyttöä, joka ei näyttänyt häntä ujoavan eikä liioin
+häntä herranakaan pitävän. Hänestä tuntui niinkuin hän nyt tässä
+venheessä kulkisi johonkin salaperäiseen ihmemaahan, kauas pois
+entisestä, uuteen kirkkaaseen elämään. Aamun loiste, erämaanjärven
+jylhä ympäristö ja hänen oma haaveksiva mielensä kutoivat hänen eteensä
+kuin uuden elämän sarastusta. Ei hän oikein tiennyt, näkikö unta vai
+oliko valveilla... Koko maailma tuntui kultahohteessa kylpevän,
+rantojen puissa lauloivat linnut, ja käkien kukunnoita kuului
+kaukaisista korvista.
+
+Tämä järvi ja tuo talo tuolla ja sen asukkaat... tässä oli nyt se
+maailma, jossa hänen tuli parantua, virkistyä, voimistua, uusiintua
+kaikin puolin... Tänne eivät voineet seurata maailman pahat eivätkä
+suuret synnit... täällä oli niin puhdasta ja valoisaa, niin kirkasta ja
+hyvää...
+
+Oli sittenkin ollut onnellinen ajatus, kun päätti lähteä pakoon
+suurkaupungin huumaavia humuja ja erota ja lakata surkeasta elämästä,
+jossa sielu sairasti hurjien illatsujen jälkeen ja ruumis kutistui
+synnissä!... Onni oli ollut, että ymmärsi pahaa paeta...
+
+Oliko mahtanut paha hänestä paeta! Oliko jäänyt vetten ja vaarain ja
+taivalten taakse, vai seurasiko aina matkassa, koskaan jättämättä
+rauhaan?
+
+"Kuinka vanha Eeva on?"
+
+Hän tahtoi jotakin jutella tytölle, sillä tämä näytti nyt ujoavan
+enemmän kuin äsken.
+
+"Jo minä Mikkelinä täytin yhdeksäntoista."
+
+Hänen suunsa oli sievä ja huulet punertavat. Päällimmäisen hameensa oli
+hän kohottanut korkealle, niin että lyhyt alushame peitti vain siroja
+pohkeita. Takista oli auennut vielä muuan nappi, niin että valkoista
+rintaakin pilkisti palanen näkyviin...
+
+Kaarlo tapasi ajatuksensa jostakin riettaasta kuvasta, joka tuntui
+viehättävän. Mutta samassa hän osui katsomaan Eevan silmiin, joiden
+ilme oli totinen ja viisas. Koko Eevan olennosta näytti viattomuus
+sädehtivän -- sopusoinnussa tämän kumman kirkkaan aamun kanssa.
+Katkera, vihlova vastenmielisyyden tunne omaa itseään kohtaan tärisytti
+Kaarlon sisintä. Hän kirosi itseään, saastaista sisuaan, likaista
+mielikuvitustaan.
+
+Näinkö olikin jo langennut! Näin uponnut, näin menettänyt puhtaan
+mielikuvituksen maailman! Ettei ollut voimaa vangita liiteleviä
+kuviaan! Ettei ollut kykyä ajatella puhtaasti puhtaan vieressä!
+
+Seurasivatko ne sittenkin häntä tänne erämaahankin, nuo villit,
+eläimelliset vietit? Eikö koskaan enää paranisi pilaantunut liha, ja
+eikö koskaan kirkastuisi himmeä, likainen mieli!...
+
+Hän pusersi melaa kouraansa ja vannoi vieläkin saman valan, jonka oli
+vannonut porttolan eteisessä... että hän vangitsee halunsa, hänen
+heikon lihansa täytyy nyt totella sielun käskyjä... hänestä on tuleva
+uusi mies... Ja tuntien äskeisen pahan puuskan menneen ohi hän
+rauhoittui ja alkoi jutella Eevalle.
+
+"Kuinka siellä äiti ja muut kotona voivat? Ovatko terveinä?"
+
+Mutta Eeva kysyi vuorostaan:
+
+"Mistä te sinne tiesitte, että täällä on talo Illinginjärven rannalla,
+kun tänne arvasitte tulla?"
+
+"No, tiesin minä. Onko Eevan tapana kalastaa uistimella?"
+
+Ei ollut nyt joutanut pariin kesään, kun lehmäin hoito oli yksin hänen
+toimenaan. Äidillä oli toinen käsi loukkaantunut, ettei saattanut
+lypsää. Mutta pojat uistivat melkein joka yö.
+
+"Montako on lehmää?"
+
+"On nyt yksitoista vasikkain kanssa. Mennä talvena isä myi Mustikin,
+joka oli paras maitolehmä..."
+
+"Sepä nyt oli..."
+
+"Kun ei saatu verorahaa ja Aapo sitten loukkasi jalkansa... kirveellä
+löi kaksi varvasta poikki... Onko teillä lehmiä?"
+
+Eevasta tuntui luonnolliselta, että Kaarlokin oli talosta, jossa oli
+lehmiä.
+
+Kaarloa nauratti.
+
+"Ei ole lehmiä. Minä olen kaupungin lapsia. Eikä Helsingissä monta
+lehmää olekaan. Maito tuodaan sinne maalta."
+
+"Ei taida olla peltojakaan?"
+
+Eeva tuli yhä puheliaammaksi. Hän kysyi minkä mitäkin, niinkuin tekee
+oppimaton erämaan tyttö, joka ei maailmasta ole paljoa kuullut eikä
+nähnyt. Kuta enemmän puhelivat, sitä enemmän Kaarlo tunsi vapautuvansa
+äskeisistä likaisista ajatuksistaan, ja hänen hellään sydämeensä levisi
+hyväätekevänä, suloisena ja lämpimänä säälin ja rakkauden tunne kaikkia
+näitä yksinäisyydessä eläviä hyviä ihmisiä kohtaan. Peto ja perkele oli
+äsken hänen sisässään, kun hän näki Eevan paljaan, pyöreän poven... Hän
+inhosi vieläkin äskeistä.
+
+"Kyllä täällä on kaunista ja kirkasta, täällä Pohjolassa... Helsingissä
+on ainakin kesä pimeä tähän verrattuna."
+
+Siitä alkoi Eeva taas tiedustella. Hän teki niin kummallisia
+kysymyksiä, ettei Kaarlo välisti tiennyt mitä vastata. Hän tahtoi
+tietää Kaarlon isän ja perheolot. Oliko rikas vai köyhä? Joko oli
+nainut? Mitä oli noissa laukuissa ja kapsäkeissä?
+
+"Kirjoja vain ja vähän vaatteita."
+
+"Onko semmoisia satukirjoja?"
+
+"Ei ole satukirjoja. Onko Eeva lukenut satukirjoja?"
+
+"Olen minä yhden. Sen toi isä kirkolta mennä kesänä. Se oli hauska
+kirja..."
+
+He olivat jo saapuneet niin likelle talon rantaa, että peltojen
+vihannoiva oras välkkyi kuin silkkinen sametti aamuauringon paisteessa.
+
+Asuinrakennuksen takaa lähti kellertävähiekkainen polku alas loivaa
+myötälettä järven rantaan päin. Siinä oli suuren kiven vieressä
+venevalkama porraspuineen.
+
+Peräti pieniltä näyttivät viljelykset Kaarlon mielestä; oli kuin olisi
+nähnyt jonkunlaisen lasten leikkipaikan. Vai tuo louhikkoinen, korkea
+vaarako teki, että kaikki sen kupeella näyttivät niin pieniltä ja
+avuttomilta!
+
+Kaihola! Surujen ja ikävän koti! Mutta ei näyttänyt talo ikävältä.
+Pihamaa oli vankan nurmen peittämä, ja akkunalaudat olivat maalatut
+valkoisiksi. Rantaan vievän polun varressa oli matala pienoinen huone,
+jonka musta ovi oli järvelle päin.
+
+"Se on sauna, ja tuo toinen, joka on aivan rannassa, on verkkohuone",
+selitteli Eeva.
+
+"Onpa siellä uusi, vastatervattu venekin!"
+
+"Se on Aapon kalavene. Nyt tänä kevännä hän on sen lumen lähtiessä
+tehnyt. Ensimmäinen Aapon tekemä vene, ja isä sanoi, että se on hyvin
+tehty."
+
+Ei ollut rantaan enää monta syltä matkaa. Eeva kääntyi katsomaan, eikö
+ketään näkynyt rantaan tulevaksi, ja arveli:
+
+"Eipä tainnut äitikään arvata, että täältä vieras tulee, koska ei näy.
+Taisi nukkua. Enkä minäkään vielä isää odottanut ennenkuin tulevan yön
+seutuna."
+
+"Eikö Eeva ollut nukkumassa?"
+
+"Mansikka kohta poikii, niin nousin navetassa käymään, ja silloin näin,
+että isä oli jo Raakonrannalla, kun savu nousi."
+
+Kaarloa huvittivat Eevan puheet, jotka käsittelivät sellaista, mikä oli
+likinnä hänen sydäntään. Kaarlo alkoi vähitellen ymmärtää häntä.
+
+"Vai poikii Mansikka pian", sanoi hän, kuin asia häntä hyvinkin
+huvittaisi. Ei ymmärtänyt silloin, että lehmän poikiminen köyhässä
+erämaanperheessä oli merkkitapaus, mutta jäljestäpäin se kyllä selvisi
+hänelle.
+
+"Siitä tulee yhtä hyvä lehmä kuin Mustikistakin, joka myytiin."
+
+"No, sepä on hauskaa!"
+
+Järven pohjasta pohotti kellertävä hiekka kuin kulta saivoveden läpi.
+Pohja näytti olevan tasainen kuin lattia ja madaltui hienosti kuin
+hyvin loivana myötäleenä venevalkamaa kohden.
+
+"Mutta jopa on kerrassaan hyvä uimaranta tässä", puhkesi Kaarlo
+ihmettelemään.
+
+"On se. Eikä ole liekoja eikä kiviä. Saunasta tultua minäkin juoksen
+järveen. Mutta pojat käyvät päivilläkin."
+
+"Tässä minä käyn joka päivä, ja saunassa myöskin."
+
+Ja Kaarlo antoi toisen kämmenensä rentona uiskennella vedessä.
+
+Samassa kolahti vene porraspuihin.
+
+Kaarlolle oli tehty vuode tupakamariin, joka oli järven puolella
+rakennusta. Sinne tultiin tuvan läpi, jossa ei talvisin asuttu ja jossa
+ei ollut uunia eikä vasituisia parsia. Viereinen kamari oli myöskin
+keskentekoinen, mutta siitä ei puuttunut muuta kuin uuni. Toisessa
+päässä oli perheen huone, kookas valoisa pirtti, jossa oli neljä
+ikkunaa.
+
+Päivä oli jo korkealla, kun Kaarlo alkoi riisuutua. Hitaasti otti hän
+vaatekappaleen kerrallaan päältään ja katseli järvelle. Sieltä ei
+näkynyt muuta kuin sileä, päiväpaisteinen selkä ja suuri, synkkä
+sydänmaa sen takana... kauas silmän kantamattomiin... leivättömään
+Lappiin, tunturien maahan. Korkeita paljaspäisiä kukkuloita siellä
+kohosikin kiveliön keskeltä, muutamat kuin kiinni taivaanrannassa. Ei
+mikään osoittanut, että siellä olisi asuttua maailmaa... Oliko kukaan
+ihminen koskaan kulkenutkaan!
+
+Hänen väsynyt mielensä kietoi ajatukset kuin harson sisään. Hän
+kuvitteli siirtyneensä pois entisestä maailmasta, muuttaneensa toiseen,
+outoon maailmaan, jossa ei ollut muita ihmisiä kuin tämän talon väki
+eikä muita asumuksia kuin tämä Kaihola...
+
+Mitä varten hän oli tänne tullut?
+
+Oli kuin hän itsekään ei sitä enää tietäisi taikka niinkuin nyt vasta
+havahtuisi, että ainakin oli tänne tullut...
+
+Oliko todella lähtenyt pakoon pahaa maailmaa? Oliko todella väsähtänyt
+ja tahtonut lepoa, uusia voimia ja uutta mieltä?
+
+Oli. Niin oli.
+
+Hän oli niin väsynyt kaikkeen siihen, mitä maailma iloineen tarjosi,
+ettei hän enää mistään tuntenut iloa eikä rauhaa. Senkö tähden, että
+hän ei ollut osannut elää säästävämmin ja säännöllisemmin, vaan oli
+kuluttanut nuoren elämänsä iloissa ja nautinnoissa? Vai oliko syynä se,
+että elämän ikivoima oli hänestä jo loppuun kulunut, ja alkaisi
+kuihtumus ja jäykistyminen...
+
+Ei voinut olla niin. Hänhän tunsi vielä veren pulppuavan lämpöisenä ja
+nuorteana, hänhän rakasti elämää ja koko kärsivää ihmiskuntaa! Hänen
+henkensä tuli ei ollut vielä loppuun palanut, eikä mielensä joustavuus
+kangistunut...
+
+Hän rakasti elämää, mutta ei sairasta eikä synnillistä elämää, vaan
+tervettä ja voimakasta. Ei semmoista elämää, jota oli viettänyt ja
+jossa ei koskaan ollut onnea tuntenut.
+
+Silloin hän äkkiä teki päätöksensä, samana yönä, jona hän toveriensa
+kanssa, tuliaismaljoja maistellen, vietti kekkereitä ulkomaanmatkalta
+palattuaan. Rikkaan isän poikana hän oli saanut kaikkia halujansa
+tyydyttää. Ja nyt viimeksi tehdä sen onnettoman ulkomaanmatkan, joka
+oli ollut hänen suurin erehdyksensä!
+
+Mitä hän teki ulkomailla, hän, joka ei vielä tuntenut omaa maatansa
+muualta kuin kartasta eikä kansaansa muutoin kuin kirjoista...
+
+Ja synkkänä katumuksen hetkenä, jona mieli on musta kuin sysi, sielu ja
+ruumis sairaana eikä maailma enää huvita, lensi hänen uupuneeseen
+mieleensä vilkas ja veres ajatus. Se sai veret liikkeelle ja uudet
+toiveet syttymään.
+
+Pois täältä, pois synkän saloseudun sydämeen, missä luonto on
+koskematon; sinne eivät maailman viestit kuulu, eivätkä siellä himot
+huumaa... Sinne hän pakenee, niin kauas kuin oman maan mannerta on;
+siellä hän kykenee työhön ja parantaa särkyneen mielensä... Nyt hän oli
+saapunut tänne!
+
+Oli oikein huvittavaa ajatella, ettei kukaan, ei edes hänen lähimmistä
+sukulaisistaan, tiennyt minne hän oli mennyt.
+
+"Menenpähän katselemaan omaakin maatani, jota en tunne kuin pienen
+palasen."
+
+Ei hän matkastaan muuta selittänyt.
+
+Elämä tuntui nyt niin oudon viehkeältä. Oliko erämaa jo upottanut
+rauhansa hänen sydämeensä? Oliko Pohjolan kirkas kesäinen yö jo
+valaissut hänen pimeää mieltänsä?
+
+Hänestä tuntui siltä. Suloinen raukeus valtasi mielen, leppeä väsymys
+ruumiin.
+
+Hänen ympärillään oli hiljaista, ei kuulunut mitään liikettä, ei tuulen
+tohinaa. Totinen ja uhkaava oli tuo erämaa tuolla järven takana, yhtä
+ääretön joka suunnalle. Ja tuo vankka louhinen vaara melkein päälle
+kaatumassa... Ei ollut täältä polkuja pahan maailman markkinoille,
+eivät päässeet viestit tuomaan eivätkä viemään...
+
+Erämaan rauhassa... Erämaan rauhassa...
+
+Hän katsoi vuoteeseensa, joka valkoisine pieluksineen oli häntä varten
+valmistettu. Peite oli aivan uusi ja lakanat hohtavan valkoiset.
+
+Mistä oli heillä täällä synkässä sydänmaassa näin?... Köyhiä, kovaa
+kokeneita ihmisiä he olivat, puutetta kärsineitä, kovaa työtä
+tehneitä... Parhaansa olivat hänelle, maailman elostelijalle tuoneet...
+
+Häntä melkein hävetti, ja sanomaton säälin tunne pulppusi hänen
+sydämessään.
+
+Miten voisi hän osoittaa kiitollisuutta, miten olla hyvien ihmisten
+mieliksi!
+
+Hän heittäysi vuoteeseen ja painoi päänsä pehmeään pielukseen. Samassa
+hän muisti Eevan, muisti Eevan solakan varren, pyöreät käsivarret ja
+kauniit silmät ja tuuhean tukan... Tyttö-raukka! Hän ei tiennyt vielä
+mitään syntisestä maailmasta!...
+
+Kun hänen ei koskaan tarvitsisikaan tietää! Ja hän nukkui raskaaseen
+uneen.
+
+
+
+
+III.
+
+
+Hän heräsi siihen, että kuuli puhelua jostakin pihasalta ja pääskysten
+liverryksiä ilmasta. Hän oli nukkunut niin, ettei ensin muistanut missä
+olikaan.
+
+Mutta kun hän pääsi oikein valveille, palasivat kuluneen yön muistot
+mieleen. Päivä oli kai jo hyvin lännellä. Hän ei nähnyt aurinkoa, mutta
+hänestä tuntui, että hän oli nukkunut kauan ja hyvin. Tunsi mielensä
+virkeäksi, vaikka jalkapohjat olivat arkoina eilisen kävelyn jälkeen.
+Hän nousi ylös ja päätti lähteä uimaan. Ei pannut kenkiäkään jalkaansa.
+Täytyi nyt aloittaa oikeaa metsäelämää kaikin voimin! Karaista
+ruumistansa, puhdistaa sieluansa! Ja viheltäen käveli hän tuvan poikki
+ja meni pirttiin.
+
+Heikkikin oli juurikään saapunut tuliaisineen. Koko perhe oli
+kokoontunut pöydän ympärille, jolle Heikki lappoi laukustaan minkä
+mitäkin tuomista. Siinä olivat kaikki pojatkin, Aapo, Erkki ja Akseli,
+joita Kaarlo ei ollut vielä nähnyt. Siinä seisoivat pikku tytötkin
+Laila ja Maria äitinsä vieressä, uteliaina katsellen isän tuomisia.
+Heikki komensi pojat kättelemään Kaarloa ja sanoi:
+
+"Kiittäkää myöskin! Tämä herra se antoi rahaa tuliaisiin ja maksoi
+vielä jauhotkin kauppiaaseen!"
+
+Pojat tulivat kättelemään. Olivat vankkoja poikia, Aapo jo pitempi
+isäänsä, avojaloin, mutta puhtaat paidat kaikilla. Emäntä oli pitkähkö,
+laiha nainen leppeine sinisine silmineen, joiden ilme oli samanlainen
+kuin Eevankin.
+
+"Missä Eeva on?" kysyi Kaarlo.
+
+"Se tulee heti... meni teille lypsämään maitoa."
+
+Aapolle isä oli tuonut uuden, kiiltävän uistimen, pikkupojille onget ja
+jokaiselle sitäpaitsi kirveen omiin nimiinsä, Eevalle ja pikkutytöille
+huivit ja emännälle pakan liinakangasta.
+
+Kaikki olivat niin hyvillään, että Kaarloa huvitti. Heikki oli itsekin
+hyvällä tuulella, laski leikkiä ja kertoi:
+
+"Kun rovasti minulle esitti, että 'ottakaa sinne teille kesäksi asumaan
+eräs Helsingin herra, hän tahtoo rauhalliseen paikkaan', niin minä
+sanoin, että meillä on niin talonpoikainen ja metsäinen elämä, että ei
+taida tyytyä... Rovasti siihen, että semmoiseen elämään se juuri
+tahtookin... Niin minä sanoin, että tulkoon vain... ja niin on nyt
+tullut..."
+
+"Tänne kiveliöön!..." virkkoi emäntä. "Ei täällä ole vieraalle mitään
+antamista..."
+
+"Onpa järvessä kaloja ja metsissä riistaa, ja särvintä saadaan
+myöskin... ei hätää... Tämä tyytyykin, kun saapi maitoa kyllikseen...
+Mutta, pojat, menkääpä hoputtamaan Eevaa, että tuopi verestä maitoa,
+että maisteri on jo valveilla", tuumaili Heikki, eikä häntä vieläkään
+näyttänyt väsymys vaivaavan.
+
+Pojat rynnistivät kaikin ulos semmoisella voimalla, että pirtin jykevä
+ja paksu ovi paukahti auki, jotta eteisen seinät helisivät.
+
+Kaarlokin istuutui Heikin viereen penkille ja kysyi:
+
+"Eikö Heikkiä väsytä hyvin? Minun jalkapohjani ovat niin kipeät,
+että..."
+
+"Kuinkas sitä on nukuttu? Minkälainen oli vuode?" kysyi Heikki vastaan.
+
+"Hyvin olen nukkunut; niin makeasti, etten herättyäni ensin muistanut,
+missä olinkaan!"
+
+"Niin, että oli joutunut tänne keskelle kiveliötä", virkkoi emäntä.
+
+"Täällähän on suuri järvi ja hyvä uimaranta", nauroi Kaarlo. "Mikä on
+hätänä!"
+
+"Ei täällä käy kaikkina kesinä yhtään ihmistä, eikä talvellakaan kuin
+joku poromies", tenäsi emäntä yhä; hänen tuntui käyvän sääliksi
+Kaarloa, että oli tänne hautautunut.
+
+"Kyllähän minä jo ihmisiä olen nähnyt", puolusteli Kaarlo. "En minä
+täällä mitään kaipaa."
+
+Heikki sanoi siihen:
+
+"Ja jos ikävä tulee, niin pääseehän täältä pois milloin hyvänsä...
+Vaikka huomenna jo..."
+
+"Ei toki... en minä mitään ikävöi..."
+
+Kaarlo käveli pihalle, jota peitti vankka nurmikko. Pääskyset
+lentelivät pesistään, joita oli vieri vieressä koko pirtin räystäs
+täynnä, lensivät yli uuden navetan järvelle päin. Toisia palasi
+pesiinsä, ja yhtenä viserryksenä oli koko piha. Päivä paistoi korkean,
+louhikkoisen vaaran takaa; ilma tuntui vähän nuoskeammalta kuin
+tullessa aamuvarhaisella.
+
+Navetasta kuului lehmän kello kalkahtavan, ja vaaran alla kukkui käki.
+
+Samassa hän näki Eevan tulevan maitokellarista, joka oli matala,
+puoleksi maahan kaivettu huone päärakennuksen pohjoispäässä. Hänellä
+oli maitoa iso kippo kädessään. Kaarlon silmät seurasivat Eevaa
+mielihyvin. Tyttö oli kuin muuttunut. Hänellä oli erilainen huivi, joka
+oli solmittu niskaan. Hänen kasvonsa olivat punakat ja niiden ilme
+iloinen ja ystävällinen. Kaikin puolin näytti Eeva somemmalta ja
+miellyttävämmältä kuin yöllä järveltä tullessa. Silmien sini oli kuin
+tummempi, ja Kaarlo huomasi nyt, kun Eeva hymyili, että hänen hymynsä
+oli hurmaavaa.
+
+Pojatkin joutuivat siihen.
+
+"Lähtekää tekin, maisteri, uimaan!" sanoi Eevan takaa nuorin, Akseli.
+"Eeva sanoi, että te olette hyvä uimaan."
+
+"Olet nyt", varoitti Eeva ja nipisti poikaa hiuksista.
+
+"Me lähdemme miehissä tästä", sanoi Kaarlo ja laski huulilleen
+maitoastian. "Ja sitten kalastamaan!"
+
+"Minullakin on onki!" huomautti Akseli taas toimessaan.
+
+Hetken kuluttua olivat kaikin menossa järven rantaan kellervähiekkaista
+polkua pitkin, joka lähti maitokellarin päästä. Kaarlo oli avojaloin,
+lakitta ja paitahihasillaan.
+
+Sillä välin meni Eeva kamariin vieraan huonetta siistimään. Ikkunasta
+hän näki, miten Kaarlo ja pojat riisuutuivat. Pojat joutuivat ensiksi
+veteen, kahlasivat niin pitkälle, että vesi ulottui kaulaan, ja
+heittäysivät sitten uimaan. Kaarlo seisoi kauan kiven päällä
+venevalkamassa ja lämmitteli jäseniään, laskeusi sitten veteen, kasteli
+päänsä ja rintansa ja juoksi, veden pärskyessä hänen ympärillään,
+järveen. Pojat huusivat ja nauroivat, ja kuului Kaarlokin nauravan.
+
+Kaarlo oli Eevan mielestä komea mies. Hänen silmänsä olivat kauniit, ja
+hän puheli niin kovin ystävällisesti. Miten lieneekin ollut oppinut,
+kun oli näin paljon kirjojakin.
+
+Kaarlo oli avannut kapsäkkinsä ja jättänyt sen selälleen lattialle,
+otettuaan siitä pyyheliinan. Toinenkin kapsäkki oli auki. Siinä oli
+vain kirjoja. Eeva ei tohtinut niitä liikuttaa. Mutta kun hän näki
+niitä niin paljon, ei hän malttanut olla koskettamatta päällimmäistä.
+Hän avasi kannen ja luki "Kalevala".
+
+Mikä lienee? Ja kiireesti asetti Eeva kirjan paikoilleen.
+
+Äitikin tuli kamariin.
+
+"Rikas se taitaa olla. Isällekin oli antanut jauhoihin rahaa, sanoen,
+että kyllä sitten sovitaan, ja rovastikin oli maininnut, että kyllä se
+olostansa maksaa, kun vain saapi olla rauhassa", selitteli emäntä
+Eevalle.
+
+"Paljon sillä näkyy olevan kirjoja ja vaatteita tuossa toisessa",
+näytteli Eeva ja kehuskeli.
+
+"Mutta ei se ollut virastaan mitään selvää tehnyt, vaikka isä oli
+välillä kysynytkin", tiesi emäntä. "Saattaa olla isokin virka. Kuinka
+lienee vanha? Nuorelta näyttää, mutta on sillä semmoista somaa
+alamielisyyttä silmissään."
+
+"Sanoi viisikolmatta täyttäneensä."
+
+Eeva havaitsi nyt ikkunalaudalla kultakellon ja sormuksen, jotka Kaarlo
+oli siihen jättänyt.
+
+Yhdessä he niitä emännän kanssa kävivät tunnustelemaan ja tutkimaan.
+
+"Antaisipa noita kirjoja luettavaksi!" toivoi Eeva.
+
+"Ne ovat varmaan vieraskielisiä kaikki."
+
+"Tämä tässä on suomalainen..."
+
+Ja Eeva otti "Kalevalan" uudestaan kapsäkistä.
+
+"Elä missään nimessä koske!" varoitti äiti, vaikka itsekin olisi ollut
+utelias näkemään.
+
+"Kyllä minä vielä jolloinkin pyydän lainaksi", arveli Eeva.
+
+"Et saa pyytää. Voipi suuttua."
+
+"Ei suinkaan suutu... niinpä on lempeäsilmäinen."
+
+Ja Eeva katseli vieläkin "Kalevalaa".
+
+"Se on silmistään vähän vorstmestari-vainajan näköinen... liekö sitten
+niin siivo ja hyväsydäminen", tunnusteli emäntä. Häntäkin oli vieras
+miellyttänyt.
+
+"Mistä meille tiesi tulla?" kysyi Eeva.
+
+"Rovasti oli neuvonut. Pappilaan oli isä käsketty. Siinä olivat yhteen
+tulleet."
+
+"Hyvä tämä on ja ystävällinen. Tiedusteli lehmistäkin. Katsokaa, äiti,
+kuinka se on hyvä uimaankin... noin vain... nyt keljottaa selällään
+kuin hauki..."
+
+"Niin näkyy. Siisti nyt huone, ja laitamme ruokaa sille."
+
+Emäntä meni, mutta Eeva jäi siistimään huonetta ja panemaan vuodetta
+kokoon.
+
+Herttainen mies oli, siivonnäköinen ja soma. Ei ollut naimisissa, mutta
+varmaan oli ystävä jossakin kaukana...
+
+Ja ajatuksissaan tarttui Eeva uudelleen "Kalevalaan" ja luki muutamia
+rivejä.
+
+
+
+
+IV.
+
+
+Suurimman, kirkkaimman valon vallassa oli Pohjola.
+
+Ei ollut pimeänaikaa ollenkaan. Kaiket yöt oli aurinko näkynyt vaarojen
+yli, vaikka sen loisto vähän vaimenikin sydänyöllä.
+
+Tämä valo, tämä outo kirkkaus, vaikutti Kaarloon omituisesti. Hän eli
+kuin eri elämää. Hänestä tuntui niinkuin hän kevenisi ja puhdistuisi,
+nuortuisi, ja niinkuin uusi elämä olisi hänessä alkanut. Pari viikkoa
+oli hän vasta ollut Kaiholassa. Hän oli jo ryhtynyt siihen työhön,
+jonka hän kesän aikana oli päättänyt täällä valmistaa. Hän oli
+nauttinut tästä ihmeellisestä valoisuudesta ja karusta sydänmaan
+luonnosta. Öisin, kun oli vähän viileämpää, hän souti poikain kanssa
+uistinta ja palasi vasta sitten kun päivä alkoi lämmittää.
+
+Eevakin oli joskus mukana. Tähän aikaan elivät Kaiholan asukkaat
+omituista elämää: nukkuivat useinkin päivillä, mutta öisin olivat
+liikkeellä.
+
+Öisin kulki Heikkikin kuokkamaalla, ja sinne piti poikainkin joutua
+silloin kun Kaarlo ei tarvinnut kalastuskumppania.
+
+Alussa hän oli rauhallinen, nukkui levollisesti ja tunsi saavansa uusia
+voimia.
+
+Yksi seikka oli alkanut häntä kiusata, eikä hänen onnistunut karkoittaa
+mielikuviaan, vaikka kuinka koettikin. Eeva oli niin hempeä, ja kaunis,
+niin luonnollinen ja suora!...
+
+Kuta useammin he olivat yhdessä, sitä somemmaksi tuli Eeva Kaarlon
+mielestä. Ja vaikka Eeva ei näyttänyt enempää välittävän Kaarlosta kuin
+ennenkään, luuli Kaarlo huomaavansa, että tytön sinisissä silmissä oli
+lempeämpi ilme kuin heidän tutustumisensa ensi päivänä...
+
+Ja se oli kumma, että Kaarlon silmät aina osuivat niin, että tuli
+nähneeksi aistillista siinä, missä puhtaan mielen ei olisi pitänyt sitä
+havaita.
+
+Ja taas hän kirosi itseään.
+
+Eihän tyttö kiemaillut eikä millään osoittanut, että olisi entisestään
+muuttunut. Yhtä luonnollinen, iloinen ja ystävällinen oli kuin
+alussakin. Puheliaampi hiukan. Ei, Eevassa ei ollut vikaa, Eeva ei
+ollut tietensä herättänyt hänen pahoja halujansa. -- Hänen oma syynsä
+oli, oman irstaan mielensä ja silmäinsä syy oli, että hänen hiljainen
+rauhansa ja tyyni elämänsä oli tullut häirityksi.
+
+Mitä varten hänen tarvitsi eräänä aamuvarhaisena, kun palasi kalasta,
+kulkea ohi aitan, jossa tiesi Eevan nukkuvan? Omaa haluaan
+tyydyttääkseen. Ovi oli raollaan, ja hänen ilkeään mieleensä iskeysi
+heti, että Eeva olikin sen häntä varten jättänyt auki... Hän nousi
+kynnykselle ja katsoi sisälle, luullen Eevan olevan valveilla. Mutta
+Eeva nukkuikin. Toinen jalka oli puikahtanut peitteen alta ja
+solahtanut sängyn laidalle, polvesta asti paljaana... Paljaat
+käsivarret olivat koukistettuna niskan taakse, poven kohotessa
+avoimena... Hän kysyi hiljaisella äänellä: "Nukutko Eeva?... nukutko
+Eeva?..."
+
+Mutta Eeva ei vastannut. Hän tunsi, kuinka kuuma sähkö virtasi hänen
+sisässään, ja hillitön halu veti häntä sängyn viereen... Silloin hän
+muisti Heikin, hänen kovan työnsä ja kamppailunsa ja koko tämän
+ystävällisen talon ihmiset...
+
+Ja kiireesti hän riensi pois.
+
+Silloin hän vannoi, ettei siitäpitäen anna mielijohteilleen valtaa!
+
+Sillä laillako hän palkitsisi näiden köyhien ihmisten ystävyyden, että
+veisi ja turmelisi sen, mitä heillä oli parasta...
+
+Mutta kun hän oli laskeutunut levolle, tuli kiusaaja, viettelijä, hänen
+mieltänsä häiritsemään. -- Eeva oli kokematon erämaan lapsi, --
+kuiskaili se. -- Pian hän sinuun rakastuu, rakastuu silmittömästi...
+Mitä ihanaa elämää voisitkaan viettää täällä Eevan kanssa!... Mikä
+notkeus ja sirous on hänen varressaan, ja mikä taivaan sulo hänen
+silmissään... Elämäsi ihanimmat hetket voisit hänen kanssaan viettää...
+Etkä koskaan enää kohtaa niin puhdasta tyttöä... Ei Eeva siitä sen
+onnettomammaksi tule... Muistaa vain sinua, suree aikansa ja sitten
+lakkaa...
+
+Mutta sellaisina hetkinä hän hypähti pystyyn ja kirosi. Oliko taivas
+lähettänyt Eevan tänne erämaahan hänen kiusakseen, hänen viettejään
+ärsyttämään?
+
+Ja silloin hän aina muisti, mitä varten oli tullut, mitä varten hakenut
+tämän kaukaisen paikan: että oli aikonut karaistua uuteen elämään...
+
+Ja hän puhui kiukkuisena kiusaajalle:
+
+-- Riehu, sydän, ja hyppää rinnassa, -- ja rakenna ihmelinnoja,
+saastainen halu, mutta minä olen minä...
+
+Ja kun hän aamuisin näki Eevan iloisen, himottoman ja viisaan katseen,
+häpesi hän yöllisiä kuviaan, niin ettei tahtonut Eevaa silmiin katsoa.
+
+Mutta hän ei sittenkään päässyt rauhaan.
+
+Oli kummallista, että hän aina osui sinne, missä tiesi Eevan olevan.
+Eräänä iltana, kun Heikki ja pojat olivat kuokkamaalla ja emäntä
+pikkutyttöjen kera rannassa, oli Eeva lypsämässä. Kaarlo käveli
+navettaan päin, kun tiesi Eevan olevan siellä. Häntä oli alkanut
+kyllästyttää kalastaminen, eikä hän suomennostyötäkään jaksanut tehdä.
+Eeva istui lypsämässä, pää painettuna lehmän kuvetta vasten ja toinen
+jalka oikaistuna suoraksi, niin että lyhyt hame ei ulottunut peittämään
+polvea... tuota valkoista, pyöreää, sievää polvea...
+
+Kaarlo jäi ovelle seisomaan. Eeva ei näyttänyt hämmästyvän, ei vetänyt
+polveaan hameensa peittoon...
+
+"Pojat ovat varmaan isän kanssa kuokkamaalla?" sanoi hän Eevalle.
+
+"Siellä ne ovat. Aikoiko maisteri järvelle?"
+
+"No, en tiedä. Olisi tässä jo aika ruveta minunkin tosityöhön. Kesä
+kuluu."
+
+"Mutta tehän kirjoitatte ihan myötäänsä! Mitä te kirjoitatte?"
+
+"Minä suomennan erästä ranskalaista romaania."
+
+Eeva ei osannut siihen mitään sanoa. Hetken kuluttua virkkoi:
+
+"Mutta jo teillä on paljon kirjoja!"
+
+"Ei niitä täällä ole paljon."
+
+Eeva nousi lypsämästä. Hänen hiuksensa olivat valahtaneet ohimoille ja
+posket punoittivat. Kun hän kävi kiulua tyhjentämässä pyttyyn, joka oli
+keskellä navetan lattiaa, kumartui hän niin, että Kaarlo näki hänen
+pulleat, sirot pohkeensa takaapäin...
+
+"Olisi minulla ollut yksi pyyntö, mutta äiti ei ole luvannut..."
+
+Eeva katsoi häntä suoraan silmiin, loistavin, viisain katsein. Hän tuli
+melkein Kaarlon viereen...
+
+"Mikä se olisi? Sano pois vain! Jos voin täyttää pyyntösi, niin teen
+sen heti..."
+
+Hän laski kätensä Eevan olkapäälle ja painoi etusormellaan poskeen.
+Eeva ei muuttanut ilmettä kasvoissaan, vaan sanoi päättävästi:
+
+"Huomenna sanon..."
+
+Ja hän asettui toista lehmää lypsämään.
+
+"Miksei nyt?"
+
+Kaarlo meni navettaan ja seisahtui Eevan viereen.
+
+"En minä nyt. Tämä se nyt on se Mansikka, josta teille selitin, kun
+järvellä tulimme. Se on nyt poikinut ja antaa toista kiulua maitoa
+aamuin, illoin."
+
+"Vai niin." Kaarlon teki mieli laskea kätensä Eevan hiuksille, jotka
+olivat niin silkinhienot ja pehmoiset, ja hiuksilta sitten paljaalle
+valkoiselle kaulalle. Mutta ei tehnyt kuitenkaan. Äskeinen kosketus jo
+häntä kadutti, ja hän ponnisti kaiken kykynsä poistuakseen.
+
+"No, Eeva sanoo sitten huomenna! Minäpä lähden tästä käymään
+kuokkamaalla..."
+
+Ja hän poistui navetasta, sydän rinnassa takoen kuin vasaralla...
+
+Mikä siinä oli tuossa tytössä, joka viehätti ja kiihoitti niin...
+niin... Äh...! Hänessä oli jotakin sanoin kuvaamatonta suloa, niin
+viehättävää, viekoittelevaa hempeyttä, ettei Kaarlo koskaan muistanut
+nähneensä...
+
+Hän käveli kuokkamaalle päin ja koetti tyynnyttää herääviä pahoja
+halujaan. Ja taas hän tunsi, kuinka saastainen, likainen ja häijy hän
+oli... ja kuinka hänen mielensä ja ajatuksensa aina hakivat
+ruumiillisia suloja... pyöreitä rintoja, polvia ja pohkeita... Miksei
+hän nähnyt tytössä muita piirteitä?
+
+Siksi, ettei hän ollut tahtonutkaan nähdä. Nämä olivat niitä hänen
+entisen elämänsä maininkeja, jotka _täytyi_ tyynnyttää, _täytyi_
+asettaa... Omantuntonsa nimessä hän ei saanut enää ajatella eikä
+kuvitella mitään kohtausta Eevan kanssa... Hänen elämänsä täällä
+maanpovessa olisi muutoin turhaa, eikä siitä uudesta elämästä, jota oli
+aikonut aloittaa, sitten enää koskaan tulisi mitään... _Jos_ hän nyt
+lankeaisi, ei hän milloinkaan enää nousisi!...
+
+Oli ollut jo hyvin vaapperaa tämäkin päätös...
+
+Niin hän mietiskeli kävellessään kuokkamaalle, joka oli korkean vaaran
+alla lihavassa kuusikkokorvessa.
+
+Siellä kuokki Heikki. Kuokki suuren kuusen juuret ensin paljaiksi,
+hakkasi sitten kirveellään juuret poikki, ja miehissä työnsivät kuusen
+pitkälleen. Pojat irroittivat pienempää puuta, koivua, leppää,
+männynalkuja ja kuostoja, kantaen ne kaikki läjiin, jotka sytyttivät
+nuotioiksi. Oli jo ennen kuokittu monta sarkaa sitä samaa korpea.
+Muutamissa saroissa jo rehoitti lihava ohra, joka paikoin jo hiusta
+näytti.
+
+Kaarlo ihmetteli. Kun hän tuli tänne pari viikkoa sitten, ei saroilla
+ollut kuin lyhyt oras... nyt jo pitkä oljenalku... pian kai olisi
+tähkällä.
+
+"Kuudessa viikossa hyvinä kesinä joutuu täällä ohra tynnyristä
+tynnyriin", selitti Heikki.
+
+Vaikkei Kaarlo isojakaan tiennyt maanviljelyksestä, ymmärsi hän, ettei
+tämmöistä vauhtia voinut kasvullisuudelle antaa mikään muu kuin valo...
+tämä ihmeellinen kirkas valo, jota kasvikunta yötä päivää sai nauttia.
+
+Hän istuutui kannon nokkaan, savuisen nuotion viereen, katsellen
+poikain töitä. Vankkoja ja sitkeitä olivat jo pojatkin juuria poikki
+repimään. Nuorinkin, Akseli, jo touhusi naama nokisena, että pois
+tieltä.
+
+"Riskejä poikia te olette!"
+
+Noin sitä maata viljeltiin, noin kiskottiin lakittomin päin, hiki
+tippuen pitkin nokista naamaa! Mitä saivat palkakseen tästä kovasta,
+rasittavasta työstä?
+
+Kaarlo alkoi vähitellen ymmärtää oman kansansa taistelua, ymmärtää,
+ettei tätä kansaa syyttä ollut sanottu sitkeäksi ja niukkaan tuloon
+tyytyväiseksi.
+
+"Kun nuo pojat tässä jaksaisi miehiksi kasvattaa, niin kyllä me tästä
+talon tekisimme", jutteli Heikki Kaarlolle. "Vähältä näyttää tämä
+meidän vainiomme vielä... Vaikka töitä tässä olen tehnyt... Tuossa on
+vieläkin navetan takana iso mänty, jonka juurelle ensin laukkuni
+laskin... Ja siitä aloin... Kahteen kesään en saanut kerätyksi
+heiniä kuin yhdelle lehmälle... Niittyä minä sitten ensi vuosina
+harrastinkin... raivasin Kuverojan varren ja laitoin tammen. Siitä on
+tullut nyt hyvä niitty, on maaheinää aika paljon paikoitellen... Niitty
+on pellon äiti, sanotaan. Ja niin minä sitä olen lisännyt ja lisännyt,
+latoja kevätahavain aikana salvanut... Mutta mitäpä minä niistä nyt
+teille juttelen..."
+
+"Jutelkaahan vain! Hauskaa on kuulla, kuinka tässä olette elämään
+alkaneet", kehoitti Kaarlo.
+
+Nyt hän vasta alkoi oikein ymmärtää "kansan elämää".
+
+"Ei sitä yksi mies sentään maailmaa kerkiä", sanoi Heikki.
+
+"Pankaa nyt täältä sikaari ja istahtakaa tähän levähtämään", kehoitti
+Kaarlo.
+
+Heikki näyttikin kovin uupuneelta, ja hänen silmäinsä kirkas ilmekin
+oli kuin himmennyt.
+
+"Väsymys jo alkaa minussakin tuntua", hän sanoi ja istahti Kaarlon
+viereen, poikain ahertaessa nuotion ympärillä. "Olisi pitänyt saada
+tämä sarka kuokituksi ennen heinäntekoa, vaan keskiin näyttää jäävän...
+huomenna jo pitää alkaa lehtikerppuja lampaille... ja sitten
+heinäntekoon... Pojista alkaa jo olla hyvä apu: Aapo tuo käykin
+täydestä miehestä, eikä ole kehnokuntoinen Erkkikään, ja Akselikin jo
+niittää kampailee toisten jäljessä lakeisensa niinkuin muutkin. Eeva se
+olisi hyvä heinäntekijä ja joutuisa haravamies, mutta kun kuivi tuolta
+äidiltä käsi, ettei kykene lypsämään, niin ei Eeva pääse kuin
+lähiniityille päivänajaksi... Mutta nyt ei enää ole hätää. Ensi alussa
+oli, kun kahden vain kahlaten perkasimme veteliä jänkkiä... Ja siinä se
+meni äidiltäkin terveys, kun raskaaksi vielä sattui kesänajaksi..."
+
+"Kyllä on ollut hirveää", sanoi Kaarlo, jonka sydän pian lämpeni ja
+mieli heltyi.
+
+"Ei sekään niin. Mutta se oli, kun Eeva syntyi. Ei ollut paljon mitään
+suuhun panemista ja täytyi yksin jättää vaimo ja vastasyntynyt, lähteä
+ensimmäisiin kyliin apua hakemaan..."
+
+Kaarloa ihan hirvitti. Ja Heikki kertoi kaikki tyynesti, tasaisesti,
+aivan kuin kaikki olisi ollut ja tapahtunut kuten luonnollisinta ja
+selvintä oli. Mutta kuka kuitenkaan tiesi, mitä tuon jäykän miehen
+rinnassa oli liikkunut, mitä oli tuntenut ja kärsinyt näinä pitkinä
+vuosina nälän ja puutteen ahdistamana, keskellä asumatonta kiveliötä!
+
+Tällä laillako olivat kaikki korvet asutuiksi tulleet? Nälkää ja kipuja
+kärsienkö oli Suomi tullut viljellyksi?
+
+Niin oli. Kaarlo ymmärsi sen nyt. Eikä mitään ollut hän ennen nähnyt
+eikä tiennyt!
+
+-- Jospa ne tietäisivät siellä kotona Helsingissä, mitä minä täällä
+näen ja tutkin, tuntisivat korven asukkaan elämää!
+
+"Ei sitä silloin kukaan uskonut, kun minä tähän tulin, että tästä taloa
+koskaan tulee, mutta nyt uskovat. Meillä nyt jo sentään elättää
+kaksitoistakin nautaeläintä ja hevosen... Kun nyt vain jaksaa saada
+peltoa lisää, niin... Ja olen minä ajatellut, että kun tämän
+perintömaaksi saapi, niin on tässä lapsilla toista aloittaa elämäänsä
+kuin meillä... Peltoa vain tarvitsee saada lisää... Tämä on melkoisen
+hyvää peltomaata... Nuo sarat tuossa... Eikö ole kaunis laiho, vaikka
+ei niihin liiennyt lantaakaan kuin liimaksi..."
+
+Sitä Kaarlo jo oli tässä ihmetellytkin.
+
+Hyvillä mielin jatkoi Heikki:
+
+"Kun nyt vain kesä pysyisi tämmöisenä, niin Laurin päivänä joutuisi
+leikattavaksi... Ja jos täyteen jyvään pääsee, niin kyllä tulee leipää
+koko talveksi..."
+
+Hyvissä toiveissa näytti Heikki olevan, ja hänen kasvonsa loistivat
+ilosta, kun hän katseli peltojaan.
+
+"Mutta merkillistä on sittenkin, että olette tässä näinkin hyvään
+elämänalkuun päässeet!" kummasteli Kaarlo.
+
+"On tässä nähty monenlaista huonoakin päivää, mutta niinpähän on Jumala
+huolen pitänyt... Tänä kesänä ei tarvinnut ottaa velkaakaan... Mitä nyt
+teille tulee, kun jauhoihinkin rahan annoitte... Mutta ei ole nyt
+kauppiaaseen mitään..."
+
+"Niistä minun anneistani emme puhu mitään, kunnon Heikki", sanoi
+Kaarlo, ja hän tunsi, että hän yhä enemmän ja enemmän alkoi ymmärtää ja
+kunnioittaa tätä hiljaista, vaivojaan valittamatonta miestä.
+
+He istuivat hetkisen ääneti, omissa mietteissään kumpikin. Ilta oli
+kaunis ja kirkas, aurinko oli kukkulain lakien tasalla melkein suoraan
+pohjoisessa. Suuri, äänetön erämaan rauha vallitsi ympäristössä.
+
+"Näin se lyhyt kesä kuluu hupaisesti", alkoi Heikki puhua. "Aurinkokin
+on jo öisin piilossa tuolla vaarain takana... nyt jo laskee tuon
+Mainavaaran huipun taakse... Siitä minä aina pidän merkkiä, jotta
+milloin heinän teon aloitan... Ja on se tuokin, että kun ohra hiusta
+näyttää, niin varta silloin viikatteesi... Nyt jo on ensimmäinen kylvö
+hiuksella..."
+
+"Onpa Heikillä varmat merkit", hymähti Kaarlo. -- Luonnon lapsia
+opettaa luonto, -- ajatteli hän. Mitä oli hän oppinut luonnosta?
+
+Ei muistanut mitään oppineensa.
+
+"Menkääpä, pojat, panemaan sauna lämpiämään", käski Heikki poikia.
+"Jopa tässä nyt on täksi päiväksi revittykin juuria... pitää tässä
+hautoa jäseniään..."
+
+Mieleen olikin pojille, että saivat heittää kuokkimisen. Heillä olikin
+ollut verrattain helppoa siitä asti, kun Kaarlo tuli. Saivat vain
+kalastella järvellä maisterin kanssa; se oli paljon hauskempaa kuin
+repiä kivoja juuria ja polttaa rutoläjiä.
+
+"Lähdemmekö uistille, kun saunasta tullaan?" huusi Akseli saunalle
+mennessään.
+
+"Pankaa te kovasti puita, että tulee hyvää löylyä", varoitti Heikki.
+"Varmaan maisterikin taas saunaan..."
+
+"No, johan toki! Minäkö laiminlöisin hyvät kylvyt! En vain!"
+
+Pojat riensivät juoksujalassa saunalle, jonka ikkunoista ja mustasta
+ovesta alkoi hetken kuluttua nousta sakea sauhu, paksuna pilvenä
+hajaantuen järvelle päin.
+
+"Mikäpä alkaa tuntua tämä kiveliön elämä?" kysyi Heikki.
+
+"Hauskaa on ollut. Ei ole kuultu kahteen viikkoon maailmalta mitään!"
+vastasi Kaarlo.
+
+"Eipä tänne näin kesän aikana, kun ei satu kulkijoita... Ja menee
+talvisinkin kuukausia, ettei ketään näy, mutta siihen tottuu..."
+
+Heikki meni pirttiin ja Kaarlo käveli tuvan läpi kamariinsa. Pöydällä
+ikkunan luona olivat hänen kirjansa ja kirjoitusvehkeensä levällään.
+Hän istahti tuolilleen ja katseli rantaan päin, saunalle, josta musta
+sauhu pakkasi ulos rei'istä ja ikkunoista.
+
+Hän tunsi kummallista apeutta mielessään. Oliko ikävä vai mitä? Olihan
+hän täällä nyt löytänyt, mitä oli halunnutkin: rauhaa ja yksinäisyyttä,
+lepoa, jota oli ikävöinyt, tervettä erämaan elämää ja kirkasta Pohjolan
+ilmaa. Parantuakseen hän oli tänne tullut, unhoittaakseen entisyytensä
+ja aloittaakseen uutta elämää.
+
+Sillä eihän se ollut oikeaa elämää, jota hän oli viettänyt! Kun hän oli
+päässyt ylioppilaaksi, oli hänelle auennut vapaus. Upeassa
+kauppiaskodissa kasvaneena, mutta kovan kurin alaisena, ei hän
+pääkaupungissa ollut saanut kouluajalla minkäänlaista vapautta. Mutta
+kun ankara isä kuoli juuri hänen ylioppilaaksi tultuaan ja hän sai
+perinnön käsiinsä, päätti hän tutkia elämää. Ulkomailla hän oli
+matkustellut näiden viiden vuoden aikana -- tuskin mitään saaden
+aikaan. Kieliä oli tosin vähän opiskellut ja tutustunut kirjallisuuteen
+ja tuhlannut rahoja. Maailman elämä ja suurkaupungin viettelykset
+olivat olleet liian houkuttelevia. Hän ei ollut jaksanut vastustaa
+niitä... tuskin oli oikein tahtonutkaan...
+
+Mutta sitten tuli äkkiä ikävä ja kaipuu kotimaahan, äitelä mieli ja
+kyllästyminen kaikkeen siihen, mitä näki vieraassa maassa. Hän oli
+uskonut kehittävänsä kirjailijalahjojansa ja oppivansa taitavaksi
+suomentajaksi. Mutta vähiin olivat suomennostyöt supistuneet.
+Kotimaahan oli tosin silloin tällöin lähettänyt pienen
+novellisuomennoksen, mutta ei mitään muuta. Alkuperäistä tekelettä hän
+ei ollut luonut, vaikka monesti oli miettinyt aiheita. Mutta kesän
+aikana hän oli aikonut suomentaa erään Emile Zolan laajimmista
+romaaneista...
+
+Työ oli tuossa vasta alulla!
+
+Nyt hänen täytyy käydä tosityöhön, päätteli hän. Hän oli nuori! Hän
+paranisi nyt täällä kaikesta entisestä: ruumis saisi uutta verta, mieli
+erämaan surumielisyyttä. Hän uisi ja kylpisi, kävelisi maita ja
+vaaroja, joisi kirkkaitten lähteitten vesiä...
+
+Ja salaperäisintä oli juuri se, ettei kukaan tietänyt, missä hän oli.
+
+"Mihin sinä oikeastaan aiot?" kysyivät toverit ja tuttavat.
+
+"Menenpähän levähtämään jonnekin."
+
+He uskoivat varmaan, että hän oli matkustanut Savoon tai Karjalan
+maille. Kukaan ei arvannut, että hän oli saapunut tänne kauas
+Pohjolaan... Lapin raukoille rajoille...
+
+Mutta mikä häntä nyt oikeastaan vaivasi tänään?
+
+Ei mikään muu kuin hänen entinen elämänsä, joka vieläkin vilisi
+sydämessä kuin vetten viri...
+
+
+
+
+V.
+
+
+Oli lauantai-ilta.
+
+Heikki oli jo poikain kanssa aloitellut heinäntekoa. Olivat olleet
+yökunnassa Uittosaajossa, joka oli kotojänkkää loitompana, heinävä
+suonsilmä vaarojen välissä. Mutta nyt lauantai-iltana olivat saapuneet
+kotia.
+
+Olivat saunoneet ja istuivat pirtissä, pannen verkalleen vaatteita
+päälleen. Kaarlokin oli joukossa. Oli melkein puoliyön aika, mutta
+aivan valoisaa vielä, vaikka aurinko oli hetkeksi laskenut Mainavaaran
+taakse.
+
+Emäntä keitteli saunakahvia, ja Eeva oli navetalla, sillä lehmät olivat
+tänä iltana palanneet hyvin myöhään kotia.
+
+Oli haasteltu kaikenlaisista asioista, maanviljelyksestä etupäässä.
+Kaarloa äsken hävetti, kun hän niin vähän tunsi maanviljelystä, että
+tuskin mihinkään Heikin tekemään kysymykseen tiesi vastata. Heikki
+tuntui olevan tiedonhaluinen mies, joka muisti kaikki, mitä kerran
+kuuli.
+
+"Ensi viikolla minäkin tulen heinäntekoon", puheli Kaarlo. "Aapo on
+lainannut minulle pitkävartiset saappaansa... kyllä tästä nyt
+kyetään..."
+
+"Kuverojalla meillä onkin iso niittypirtti ja tahko loukossa", selitti
+Akseli. "Siellä ei tarvitse kuusen juurella yötä olla. Lähtekää jo
+meidän kanssamme", esitteli hän Kaarlolle, sillä he olivat tulleet
+oikein hyviksi ystäviksi.
+
+"Vaikkapa lähdenkin!"
+
+"Mutta mitenkä käypi, kun ei siellä olekaan maitoa?" nauroi Heikki.
+"Eipä taida piimä lystää..."
+
+"Kyllä kelpaa piimäkin", uskoi Kaarlo itse. "Onko se isokin niitty, se
+Kuveroja?" hän kysyi sitten.
+
+"No, jos on kirkkaita poutia, niin kyllä sen sitten puolessatoista
+viikossa saamme tehdyksi... Se onkin paras ja laajin niitty", selitti
+Heikki.
+
+"Kylläpä siinä on työtä", kummasteli Kaarlo; "vai niin kauan menee!"
+
+"Ja matkassa pitää sittenkin olla aamuvarhaisesta iltamyöhään, ja jos
+sateita sattuu, niin menee siinä kaksikin viikkoa umpeen..."
+
+"Niin, mutta sitten on vielä Sammaljoki, Hanhisaajo ja Risuniitty",
+luetteli Akseli.
+
+Kun he olivat juoneet saunakahvin ja Eeva tuonut Kaarlolle kipollisen
+maitoa, sanoi Kaarlo leikillä:
+
+"Ei ole kuulunut muusta maailmasta mitään... vaikka olisi palanut koko
+homma..."
+
+"Eipä ole kuulunut, että olisi palanutkaan..."
+
+"Tulevana kesänä minäkin pääsen juhannuskirkkoon", iloitsi Akseli. Ja
+Kaarlo sai nyt kuulla, etteivät Eeva ja Aapokaan olleet käyneet
+kirkonkylässä kuin kaksi kertaa eläissään... rippikouluaikana.
+
+"Eikö tee joskus mieli?" kysyi hän Aapolta.
+
+"Eipä juuri."
+
+Aapo olikin sellainen vähäpuheinen, hiljainen miehen alku. Haasteli
+niinkuin vanhat miehet.
+
+"Entä eikö Eevan tee mieli?"
+
+"Minkäpä tekee, jos mieli olisikin?"
+
+Eevan silmissä vilahti kuin ikävää.
+
+Siihen taukosi keskustelu. Heikki ei arvellut sinne eikä tänne.
+
+Tultuaan huoneeseensa Kaarlo alkoi riisuutua.
+
+Pitkin viikkoa hän oli työskennellyt eikä ollut usein Eevankaan kanssa
+joutunut puheisiin. Eeva näytti nyt ujostelevan häntä enemmän kuin
+ensin. Pikkutyttöjen kanssa oli Kaarlo käynyt järvellä kalastamassa,
+sillä Eeva oli, heti kun oli saanut lehmät hoidetuksi ja päästänyt ne
+metsään, mennyt kerppuja tekemään vainioiden taakse.
+
+Eeva oli välistä näyttänyt olevan syvissä mietteissä, mutta ei ollut
+Kaarlolle sanonut sitä tuonnoista asiaa.
+
+Mikä asia hänellä saattoi olla? kysyi hän itseltään, mutta ei saanut
+siihen mitään vastausta.
+
+Joka yö oli kiusaaja häirinnyt hänen rauhaansa. Kun miesväki oli
+yökunnassa niityllä, ja emäntä ja pikkutytöt nukkuivat pirtissä, tiesi
+Kaarlo Eevan olevan yksin aitassaan...
+
+Kiusaaja kehoitti häntä lähtemään, painautumaan Eevan viereen viileään,
+lehdittyyn aittaan... Eeva ei panisi sitä pahakseen... sallisi siihen
+viereensä asettua... antaisi käden kietoa kaulaansa. Nyt oli
+lauantai-ilta... Silloinhan aina maalaispojatkin lähtivät yökenkään...
+
+Ja yhtäkkiä kiusaaja kuiskasi hänelle: -- Entäpä se onkin juuri sitä,
+joka Eevalla on asiana sanoa, että tulla sinne vain hänen viereensä...
+hänen on yksin ikäväkin...
+
+Kaarlo oli jo vuoteessa ja kääntelehti siinä paremmin sovittaakseen
+ruumiinsa. Mutta kesken kaiken hän muisti Eevan silmien ilmeen...
+
+Se ilme ei voinut olla aistillista ikävöimistä eikä lihan himoa... Se
+oli jotakin muuta ikävömistä, joka kaivaten ilmausi hänen suuriin
+sinisiin silmiinsä...
+
+Mitä se lienee ollut?
+
+Nämä olivat muutenkin kummallisia ihmisiä kaikki. Koskaan ei Kaarlo
+ollut kuullut Heikin kiroilevan eikä puhuvan mitään rumaa, ei kahden
+kesken eikä lasten kuullen. Ja maallahan kuuluttiin puhuvan kaikista
+seikoista peittelemättä ja selvästi. Merkillisintä oli, etteivät
+pojatkaan koskaan puhuneet rumaa eivätkä kiroilleet.
+
+Kun Kaarlo kalassa ollessa oli jonkun kerran noitunut, että "voi
+perhana, kun pääsi komea ahven", eivät pojat näyttäneet siitä
+ymmärtävän mitään...
+
+Mutta Eevan täytyi jo ymmärtää yhtä ja toista, oli juuri naiseksi
+puhjennut, viehkeimmillään... hehkeimmillään...
+
+Mutta eipä ollut tässä kerran, silloin kun siitä asiastaan mainitsi,
+ollut millänsäkään, vaikka Kaarlo painoi sormellaan hänen poskeensa...
+Saattoi vain odottaakin, että Kaarlo häntä hyväilisi...
+
+Hän innostui siinä mietteissään niin, että nousi jo istumaan vuoteelle
+ja päätti hiipiä... Hän unohti kaiken muun: minkä vuoksi oli tullut
+tänne erämaahan ja lujan päätöksensä olla näille hyville ihmisille hyvä
+kesävieras...
+
+Mutta juuri kun hän aikoi nousta vuoteestaan, kuuli hän askeleita, ovi
+kävi, ja Eeva tuli hänen kamariinsa. Hän säpsähti ja vetäytyi peiton
+alle. Eeva oli vähän kalpeampi, mutta sanomattoman suloisen näköinen
+puhtaassa valkeassa röijyssään, alushameessaan ja avojaloin. Kaarlon
+äskeinen säpsähdys katosi, ja villi, himokas riemu syöksyi hänen
+sydämeensä.
+
+"Eeva", sanoi hän ja kohosi istumaan vuoteessaan.
+
+Eeva seisoi oven luona, ja Kaarlosta näytti, että hän nyt oli
+suloisempi kuin koskaan ennen.
+
+"Eeva... tule tänne lähemmäs", sanoi hän houkuttelevalla äänellä
+uudestaan.
+
+"Nyt minä tulin sitä asiaa... Huomenna kun on sunnuntai, olisi
+aikaa..."
+
+Eevan ääni oli luonnollinen ja tyyni, ja hänen silmäinsä ilme omituisen
+pehmeä.
+
+"Tulehan tänne!" ja Kaarlo kurotti kättään Eevaa kohti. Mutta kun hän
+vilahdukselta silmäsi tytön kasvoihin, tunsi hän kuin jotakin kylmää
+olisi kulkenut hänen selkärankaansa pitkin. Hän selkisi huumauksestaan,
+paiskautui pitkäkseen kuin häveten ja kysyi:
+
+"Mitä Eeva tahtoi?"
+
+Eeva astui nyt pari askelta likemmäksi ja puhui kuin anteeksi pyytäen:
+
+"Sitä minä olen koko ajan aikonut, mutta äiti on kieltänyt... tuota
+kirjaa lukeakseni..."
+
+Ja Eeva osoitti nurkassa olevaa avonaista kapsäkkiä, joka oli kirjoja
+täynnä.
+
+Kaarlo tunsi omituista pettymystä mielessään ja jonkunlaista
+hämmästystä. Ymmärsikö Eeva kirjoista? Osasiko oikein sisältäkään
+lukea? Hän ei tiennyt mitä vastata, joten Eeva jatkoi:
+
+"Minä siihen kerran vilkaisin, mutta en ole uskaltanut koskea. Se on
+suomalainen kirja, 'Kalevala'... Äiti on kovin vihainen, kun siihen
+koskin, että jos te suututte. Mutta minä niin mielelläni tahtoisin
+lukea..."
+
+Kaarlo yhä katseli hämmästyksissään Eevaa. Kuinka hänen otsansa oli
+sievä ja hyvin muodostunut, hiussuorto niin verrattoman kaunis! Pitkien
+silmäripsien alta loistivat suuret, tummansiniset silmät omituisen
+arasti ja pehmeästi. Niiden ilme oli viisas ja tarkkaava. Hiukset
+olivat valuneet ohimoille, ja palmikko ulottui lanteitten alapuolelle.
+
+"Vai tahtoisi Eeva lukea", sanoi Kaarlo vihdoin, mutta aivan kuin ei
+olisi vieläkään oikein ymmärtänyt Eevan tarkoitusta. "Onko Eeva ennen
+lukenut kertomuksia?" osasi hän sitten kysyä.
+
+"Olen minä Genoveevan, mutta pojat ovat sen repineet."
+
+Eeva seisoi kuin tuomiotaan odotellen, väliin luoden pitkän silmäyksen
+kirjoihin päin.
+
+"Saapihan Eeva mitä tahtoo... Vai 'Kalevalaa'... Annappa sieltä
+kapsäkistä..."
+
+Nopeasti kumartui Eeva nurkkaan, jossa kapsäkki kirjoineen oli, ja otti
+sukkelaan pinkasta "Kalevalan". Se oli sidottu mustiin kansiin, mutta
+Eeva tunsi sen jo päältäkin, vaikkei ollut kuin kerran käyttänyt
+kädessään.
+
+Mutta sillä aikaa kun Eeva kumartui "Kalevalaa" ottamaan, ehti Kaarlon
+rietas mielikuvitus rynnätä muihin mietteisiin...
+
+-- Tämä oli Eevan omaa keksimää, päästäkseen tänne puheille, kun ei
+minussa ollut miestä menemään hänen luokseen... osasipa tyttö oivan
+koukun!...
+
+Eeva ojensi Kaarlolle "Kalevalan" ja sanoi:
+
+"Tämä on se kirja, jota halusin..."
+
+Kaarlosta kuului niinkuin Eevan ääni olisi vavissut. Hänen sieraimiinsa
+tuoksahti Eevan puvusta hajuheinäin ja lehtien lemua.
+
+"Syksyllä on isä luvannut, kun kesävoi viedään kauppiaaseen, ostaa
+minulle kansakoulukirjoja... Tänä kesänä tuleekin paljon enemmän voita
+kuin viime kesänä... Minä olen niin hyvin koettanut ruokkia lehmiä...
+Eikä ole itse maistettu rieskamaitoa kuin sunnuntai-aamuisin... Nyt on
+jo voita melkein niin paljon kuin menneenä kesänä oli Mikkelinä, ja on
+vasta Jaakon päivä huomenna..."
+
+Eeva puhui loistavin kasvoin, hyvässä toivossa, että hän syksyn tullen
+saisi kansakoulukirjoja... Hän seisoi niin likellä sänkyä, että Kaarlo
+olisi ylettänyt kaappaamaan hänen lanteestaan kiinni ja vetämään hänet
+sänkynsä laidalle. Käsi jo ojentui, mutta laskeusi hänen kuullessaan
+Eevan äänen ja puheen, ja häpeän puna nousi hänen poskilleen.
+
+"Eeva saapi lukea vaikka kaikki kirjat", sanoi hän, painautui maata ja
+asetti molemmat kämmenensä niskan taakse.
+
+"Oikein paljo kiitoksia!"
+
+Ja Eeva pusersi kirjaa käteensä kuin peläten sen putoavan.
+
+"Pojat ovat menneet hilloon... Huomenna saatte hilloja... Ja hyvästi
+nyt! Nukkukaa rauhassa!"
+
+Ja Eeva pyörähti kuin varjo ovesta ulos.
+
+Kaarlo näki hänen ovea avatessaan katsovan häneen omituisen viehkeästi
+ja lämpimästi.
+
+Oliko ehkä kiitollisuutta, että oli kirjan saanut? Kaarlon ajatukset
+tuntuivat olevan kuin sekaisin. Mikä oli tämä Eeva? Tulee yksin
+yöpuvussa nuoren miehen huoneeseen... Mutta eihän Eeva ymmärtänyt sitä
+sopimattomaksi!
+
+Kuka hänelle sitä olisi neuvonut! Ei, ei! Eeva oli luonnollinen,
+viaton, puhdas tyttö, joka ei osannut eikä tiennyt aavistaa, mitä
+toisen riettaassa rinnassa liikkui. Olisipa hänen pitänyt jo heti
+alussa se nähdä, huomata Eevan koko olemuksesta...
+
+Jumalan kiitos kuitenkin, ettei tullut vedetyksi Eevaa hameesta
+sänkyyn...
+
+Häneltä pääsi kuin helpotuksen huokaus, ettei ollut tehnyt, mitä oli
+aikonut. Oliko se ollut hänen ansiotaan?
+
+Ei, tuhannen kertaa ei.
+
+Jos olisi Eevan silmissä, liikkeissä, jossakin muussa nähnyt
+pienimmänkin viittauksen siihen, ettei Eevalle olisi vastenmielistä
+tulla viereen, niin aivan empimättä hän olisi vetänyt Eevan luokseen...
+
+Ja silloin... silloin olisi hänen rauhansa mennyt, ja Eevan ilo ehkä
+iäksi kadonnut. Ja mitä olisi tyttö-parka hänestä uskonut!
+
+Hän oli taas erehtynyt, taas ollut tekemäisillään tyhmyyden, jota koko
+elinaikansa olisi saanut katua! Ja vaikka oli niin moneen kertaan
+vakuuttanut itselleen, ettei enää anna millekään alhaiselle halulle
+valtaa, oli hän taaskin tavannut itsensä ruokottomuudesta...
+
+Olihan hän usein mietiskellyt, että vaikka Eeva aina puhui hänelle
+hymyssä suin, ja vaikka silmät loistivatkin kirkkaasti, ei hänessä
+koskaan ilmaantunut lihallista kevytmielisyyttä, ei notkean varren
+liikkeissä, ei silmien ilmeessä, ei missään. Päinvastoin hänen kapeat,
+sievät kasvonsa näyttivät joskus hyvin miettiviltä, jolloin silmäin
+väliin, nenän yläpäähän, muodostui kaksi pientä ryppyä...
+
+Eevan äskeinen käynti teki Kaarloon kumman vaikutuksen. Ensin hän ei
+tahtonut uskoa, että tyttö olisi ainoastaan kirjan takia tullut;
+hänellä täytyi muka olla joku muu syy. Mutta kun hän tarkemmin asiaa
+mietiskeli, alkoi se hänestä tuntua todelta. Hän muisti nyt, että Eeva
+usein oli puhunut kirjoista ja tiedustellut, mitä kirjoja Kaarlolla oli
+kapsäkissään. Hän oli luullut sitä vain tavalliseksi maalaisen
+uteliaisuudeksi, eikä ollut sen tarkemmin tehnyt selvää
+kirjavarastostaan...
+
+Mutta miksi ei Eeva ollut jo ennen pyytänyt lainaksi? Äiti oli
+kieltänyt. Niinkö he uskoivat hänet kitsaaksi, vai minkätähden äiti oli
+kieltänyt...
+
+Ja kun Kaarlo muisteli yhtä ja toista seikkaa, mitä hän ja Eeva olivat
+puhelleet, selvisi hänelle, että Eevalla täytyi olla tavattoman hyvä
+muisti. Kerran kun olivat järvellä kalastamassa, oli Kaarlo itsekseen
+hyräillyt kappaletta Runebergin "Torpan tytöstä". Seuraavana päivänä
+hän kuuli Eevan laulavan samoja säkeitä navetalla...
+
+Ja Kaarlo alkoi nähdä Eevaa aivan uudessa valossa. Ehkä tuo ikävöivä
+ilme, joka hänen silmissään hetkittäin kuvastui, oli tiedon kaipuu,
+sielun jano johonkin, jota ei itsekään tiennyt. Kuka osasi arvata,
+mitkä voimat, rikkaat hengen aarteet, olivat kätkettyinä tuohon hentoon
+varteen!
+
+Kaarlo ei ollut sitä puolta Eevassa ennen huomannut. Ei ollut tullut
+sitäkään ajatelleeksi, että Eevalla saattoi olla tunteellisesti
+väräjävä sielu ja lämmin sydän, jotka olivat puhdasta kultaa...
+
+Ehkä ei tyttö-parka vielä tiennyt mistään siitä pahasta, mikä hänelle
+itselleen oli tuttua ja tunnettua. Missäpä olisikaan Eeva nähnyt,
+kuinka syntinen oli se maailma, joka oli tämän yksinäisen järven
+ympärillä!
+
+Mutta silloinhan Eeva oli juuri semmoinen tyttö, jota hän oli
+ajatellut!
+
+Nytkö vasta hän sen ymmärsi!
+
+Hän tunsi kummallista ahdistusta rinnassaan; mutta samalla tuntui
+niinkuin hän nyt vasta olisi saanut silmänsä oikein auki, niinkuin nyt
+vasta oikein heräisi todellisuuteen. Kaikki hänen ajatuksensa olivat
+tähän asti viipyneet ja viihtyneet vain Eevan ruumiillisia suloja
+katsellessa...
+
+Sokko oli hän ollut ja irstaan mielensä halpa orja!
+
+Uni kaikkosi hänen silmistään. Hän nousi ylös, pani tupakaksi ja istui
+katselemaan järvelle, jota peitti keveä kesäyön harso. Korkean,
+kaljupäisen Mainavaaran takaa näkyi punertava aamurusko...
+
+-- Suuri, sininen erämaan silmä, kolkon kiveliön keskellä... kesäisin
+kirkas ja sininen, talvisin hohtavan valkoinen ja häikäisevän puhdas...
+-- runoili hän ja tunsi kummallisesti mielensä alakuloiseksi. -- Sen
+kirkkaan järven rannalle saapui kerran mieron kulkija ja maailman
+matkoista väsynyt mies... ja löysi aarteen, suuren ja kalliin... Se
+tyttö oli kaunis kuin Pohjolan kesäinen aamu, jona taivaan ja maan
+valot toisiansa syleilevät... Se tyttö oli puhdas pulmunen... sen veri
+nuorteaa ja vilkasta, eikä sen silmien sineen ollut kenenkään kuva
+uponnut... Oli niinkuin Luojan kädestä lähtenyt...
+
+Semmoista tyttöä hän oli ajatellut, muttei koskaan uskonut löytävänsä.
+
+Mutta ehkä nyt oli kohdannut!
+
+Hän nousi kävelemään, hänen verensä vilkastui, ja hän tunsi sydämensä
+kummasti lämpenevän. Eeva ilmausi hänen silmäinsä eteen sellaisena kuin
+äsken kamarissa käydessä. Nyt hän teki sen havainnon, että Eevan kädet
+olivat herttaisen sievät, käsivarret pyöreät ja iho puhtaan, puhtaan
+valkoista... Suunkin näki, josta tasaiset valkoiset hampaat päilyivät
+kuin helmet...
+
+Eevan katse oli lähtiessä ollut niin lämpöinen ja herttainen...
+
+-- Täällä elelen onnen elämää. Tulen täällä terveeksi ja opin
+rakastamaan. Opin rakastamaan tätä köyhää, kallista maata ja tätä
+sitkeää, kärsivää kansaani... Voi, tulkaa tänne erämaahan kaikki
+väsyneet ja vaivaiset ja puolihullut ja hermoheikot... paetkaa pois
+sumuisesta suurkaupungista keskelle kiveliötä... ja te paranette!
+
+Aurinko alkoi kohota Mainavaaran takaa. Kiillahti ensin kaari sen
+ylälaitaa kirkkaan tummanpunaisena, mutta samassa se paljastui koko
+loistossaan... Oli kummaa nähdä, kuinka keveät, häikäisevät valot
+silmänräpäyksessä kultasivat kaikkien korkeimpien kukkulain lakia,
+tummien laaksojen ollessa hämärässä varjossa... Kaarlo aukaisi ikkunan
+ja katseli kaukaiseen, ihanaan erämaahan... Ei olisi saanut nukkua
+yhtenäkään yönä... ei päästää tätä salaa ohitseen...
+
+Hän kuuli lintujen rupeavan laulamaan vainioiden takana ja rannan
+koivuissa, näki pääskysten pyrähtävän pesistään ja nuolena kiitävän
+järvelle...
+
+Oliko hän koskaan vieraalla maalla ollessa tämmöistä tuntenut? Oliko
+mieli tuntunut koskaan näin levolliselta? Oliko sydän näin tyynesti,
+hiljaisesti riemuinnut?
+
+Ei muistanut hän tällaista.
+
+Kun hän aamulla käveli avojaloin pirttiin, näki hän porstuan ja portaat
+katajahavuilla ripotelluiksi.
+
+Raitis katajanhavun lemu levisi ympärille, ja jonkunlainen
+juhlatunnelma valtasi hänet.
+
+Pirtin lattia oli lehditettynä, ja Heikki istui pöydän päässä raamattua
+lukien. Emäntä istui toisessa päässä ja näytti kuuntelevan Heikin
+lukua.
+
+Nyt oli sunnuntai, oli Jaakonpäivän sunnuntai.
+
+Heikki luki kappaleen loppuun, luki hartaalla, veisaavalla äänellä,
+mutta selvään. Lopetettuaan lukunsa, hän siirsi raskaan raamattunsa
+vähän syrjään ja alkoi tuumailla Kaarlon kanssa.
+
+Minkätähden oli porstua ja portaat havutettu ja pirtin lattia
+lehditetty?
+
+"No isä tahtoo sillä lailla, kun hänellä on toisena nimenä Jaakko",
+sanoi emäntä.
+
+"On siinä muukin syy, ja se on suurempi. Ohra on jo maitojyvällä",
+sanoi Heikki. "Jos näin lämmintä riittää, niin Laurin päivän tienoissa
+saapi leikata ensimmäiset kylvöt."
+
+"Milloin se on Laurin päivä?" kysäisi Kaarlo.
+
+"Elokuun kymmenes päivä."
+
+Hän sai tietää muutakin. Tänään syötiin ensi kerran uusia perunoita. Ja
+kaikki lapset olivat menneet marjaan, hilloja poimimaan, joita tänä
+kesänä oli verrattoman paljon. Hyvä kesä oli kaikin puolin. Heiniäkin
+tuli runsaasti.
+
+"Mutta muistan minä erään poutakesän, siitä on nyt tämä kymmenes, kun
+ensimmäiset kylvöt leikattiin näin Jaakonpäivän viikolla... Semmoista
+kesää ei minun eläissäni ole ollut..."
+
+"Silloin saimme uusia perunoita jo ennen Jaakonpäivää", muisteli
+emäntäkin.
+
+Kaarlo ihmetteli.
+
+Ja he läksivät Heikin kanssa katselemaan peltoja. Heikki oli ajanut
+parransängen poskiltaan. Hänellä oli eheät housut ja puhdas valkoinen
+paita. Näytti nuoremmaltakin nyt ja oli oikein mainiolla tuulella.
+
+Päivä paistoi lämpimästi, taivas oli aivan pilvetön, ja lämmin
+tuulenhenki huokui järveltä päin. Pihan nurmi tuntui paljaaseen
+jalkapohjaan lämpöiseltä, ja hiekkapoluilla melkein poltti.
+
+He kävelivät navetan taitse pellon pientaretta pitkin. Kauniina tasona
+siinä ohranpäät nyökkyivät. Heikki taittoi yhden pään, puristi jyvää,
+josta roiskahti pisara valkoista nestettä, ja näytti Kaarlolle.
+
+"Tuommoistako sitä maitojyväksi sanotaan?"
+
+"Tämmöistä... viikon päästä se jo on kova ja kahden viikon kuluttua
+valmis..."
+
+Peltoja kierrettyään he saapuivat kuokkamaalle, josta polku lähti
+niitylle, Kuverojalle päin.
+
+Kaarlo oli jostakin kaukaa laaksosta kuulevinaan ääniä.
+
+"Mihin päin ne ovat menneet marjaan?" hän kysyi.
+
+"Kivijankalle he aikoivat, mutta luultavasti ovat käyneet muillakin
+jänkillä ja saajoissa."
+
+"Tuolta kuuluu ääniä!"
+
+He pysähtyivät kuuntelemaan ja tunsivat Eevan ja Aapon äänet. Ne
+tulivat yhä likemmäksi, ja Kaarlo kuuli selvään Eevan äänen, vaikkei
+tulijoita vielä näkynyt kuusikon peitosta. Ulkomuististaanko vaiko
+kirjasta lienee Eeva ladellut runoa. Kaarlo erotti selvään sanat:
+
+    Tuuli neittä tuuitteli,
+    aalto impeä ajeli
+    ympäri selän sinisen,
+    lakkapäisen lainehisen.
+    Vuotta seitsemän satoa,
+    yheksän yrön ikeä
+    vieri impi veen emona;
+    uipi idät, uipi lännet,
+    uipi luotehet, etelät,
+    uipi kaikki ilmanrannat --
+    itkeä hyryttelevi,
+    sanan virkkoi, noin nimesi:
+    "Voi, poloinen päiviäni,
+    lapsi kurja kulkuani!
+    Jo olen joutunut johonkin,
+    iäkseni ilman alle,
+    tuulten tuuiteltavaksi,
+    aaltojen ajeltavaksi."
+
+Mutta kun tulijat metsän peitosta ilmestyivät kuokkamaa-aukealle ja
+näkivät Kaarlon ja Heikin seisovan pientareella, lakkasi tyttö runoa
+lukemasta. Heillä oli kaikilla suuret tuohiropposet täynnä kauniita,
+punaisen kellertäviä hilloja. Eevalla oli kaikkein isoin, mutta
+pikkutytöilläkin oli näppärät tuohiset täpö täynnä.
+
+"Nyt on hilloja jänkät aivan keltaisena!" huusi Akseli ja lisäsi: "Eeva
+taitaa niin soman runon; minäkin jo sen osaan."
+
+Eeva oli niin herttaisen miellyttävän näköinen, kun hänen poskensa
+punottivat, ja huivi oli solmittu niskan taakse kiinni. Se somisti
+häntä. Hän riensi Kaarlon luo ja tarjosi tuohisestaan, silmät ilosta
+loistaen. Kaikki muutkin tulivat ja tarjosivat.
+
+"Onpa nyt... onpa nyt!" riemuitsi Kaarlo. "Kovin ovatkin kauniita ja
+suuria!"
+
+He lähtivät kaikki pihaan päin.
+
+"Ja nyt minä annan kaikille, mitä olen luvannut. Aapolle rahaa uusiin
+pieksuihin, Erkille ja Akselille uusiin talvilakkeihin ja pikkutytöille
+Lailalle ja Marille kenkiin ja hameisiin ja röijyihin."
+
+Kaikin kuuntelivat suu hymyssä.
+
+"Mitä te Eevalle annatte?" muisti Akseli kysyä.
+
+Kaarlo silmäsi Eevaan. Ensi kerran Eeva loi katseensa alaspäin ja
+punastui.
+
+"Voi, antakaa se runokirja, se Väinämöisen runokirja Eevalle", esitteli
+Akseli.
+
+"No, Eeva saa kirjan."
+
+Kun tyttö nosti katseensa Kaarloon päin, näki tämä siinä saman ilmeen
+kuin eilen illallakin, kun Eeva lähtiessään häntä silmäsi.
+
+Hän tunsi lämpöisen laineen loiskahtavan sydämessään.
+
+Merkillinen... merkillinen tyttö, mietti hän. Eikä hänelle selvinnyt,
+mitä Eevan lempeä katse oikeastaan tarkoitti.
+
+
+
+
+VI.
+
+
+Kuverojalla oli heinä saatu tehdyksi, ja nyt oltiin jo Hanhisaajossa,
+josta kuljettiin yöksi kotia.
+
+Lehmät aamuisin lypsettyään läksi Eevakin luo'olle. Kaarlo seurasi
+mukana.
+
+Heillä oli nyt niin paljon puhelemista, että melkein unohtivat kaiken
+muun. Kaarlo ei voinut kyllin ihmetellä Eevaa. Hän osasi ulkoa melkein
+joka runon "Kalevalasta" ja kyseli aina uutta ja uutta Kaarlolta.
+Maailman alusta piti Kaarlon selittää. Ja Eeva muisti kaikki, mitä
+kuuli Kaarlon puhuvan maailmasta ja sen historiasta. Ja yhä lisää
+tietoja tahtoi.
+
+Kaarlo jätti sikseen kirjallisen työnsäkin ja oleskeli aina Eevan
+seurassa. He olivat kerran käyneet Kuverojallakin, vaikka sinne oli
+niin pitkä matka.
+
+Nyt olivat menossa Hanhisaajoon.
+
+Sinne lähti polku saunan luota rannasta ja vei ensin hiekkaista
+järvenrantaa pitkin ensimmäisen rantakallion luo. Se oli kivinen,
+louhikkoinen niemi, joka näytti juoksevan suoraan suuresta ja
+laajalakisesta Susijupukasta edempää erämaasta. Se ei pysähtynyt vielä
+järvenrantaankaan, vaan sukelsi rantahiekkaan päästyään veden alle ja
+kiilteli sieltä sylien syvyydestä.
+
+He astelivat peräkkäin, Eeva edellä, Kaarlo perässä, kummallakin
+haravat olalla. Kun ehtivät kivisen niemen luo, niin lähtivät sen
+kuvetta noudattaen kiveliöön päin.
+
+"Tässä isä toissa syksynä sai ahman... tuosta juuri... noiden kahden
+kallion lomasta oli kurkistellut", näytti Eeva.
+
+Mutta Kaarlo tuntui olevan muissa mietteissä. Eeva oli iltaisin
+opetellut kirjoittamaan Kaarlon kynällä. Nyt jo kirjoitteli kokonaisia
+lauseita, vaikka kirjaimet vielä näyttivätkin kömpelöiltä. Kuinka
+lahjakas Eeva varmaan olikaan, kuinka terävä hänen älynsä ja
+muistinsa!... Ollapa, että Eeva olisi istunut koulunpenkillä!
+
+Kaarlo näki Eevan sorean varren takaapäin, näki pitkän vaalean palmikon
+riippuvan huivin alta ja nautti tytön joustavista liikkeistä. Kun polku
+väliin oli kivinen, väliin porrastettu ja paikoitellen koukersi suurten
+kuusten oksain alitse, notkui Eevan varsi aina sen mukaan kuin polku
+vaati.
+
+Nämä viimeiset päivät olivat Kaarlosta kuluneet tavattoman nopeaan. Oli
+ollut hetkiä, kun hän ja Eeva istuivat kahden ja hän opasteli tyttöä
+kirjoittamaan, että hän unohti koko muun maailman. Kun hän tutki
+itseään ja kysyi sydämeltään, täytyi hänen myöntää, että Eeva oli hänet
+kokonaan vallannut. Ja kuitenkaan ei tyttö näyttänyt hänestä itsestään
+paljon välittävän. Hänen puheitaan ja opetuksiaan vain kuunteli, mutta
+väliin katsoi suoraan silmiin niinkuin sydämeen olisi tahtonut nähdä.
+
+Mitä lienee mietiskellyt? Mutta sen Kaarlo tunsi selvemmin ja selvemmin
+joka päivä, että aivan outo voima veti häntä Eevan lähelle. Se ei enää
+ollut paljaiden polvien ja pyöreän poven ihailemista, se oli jotakin
+muuta kummallista tunnetta, jossa tuntui sääliäkin tyttö-parkaa
+kohtaan, tämä kun oli niin tiedonhaluinen ja opiskeluun luontuva...
+
+"Osaisin minäkin tehdä lauluja", sanoi Eeva, kun jo olivat lähempänä
+Hanhisaajoa.
+
+"Oletko koettanut?"
+
+"Olen. Mutta se taitaa olla niin ruma."
+
+Eeva kääntyi takaperin nähdäkseen Kaarlon kasvot.
+
+"Koetahan sanoa!"
+
+"En minä nyt. Illalla sitten... Mutta kyllä se Lemminkäinen kuitenkin
+oli aika hulivili... Mutta teiltä jäi kesken se Kaarina Maununtyttären
+tarina..."
+
+"Ei se ole tarina. Se on historiallinen totuus. Kaarina joutui
+naimisiin kuninkaanpojan kanssa ja sai paljon kärsiä."
+
+Ja Kaarlo kertoi pitkälti Kaarina Maununtyttärestä.
+
+Hetken kuluttua arvosteli Eeva:
+
+"Mutta he rakastivat kuitenkin toisiaan! Kuinka ihmeen kaunis onkaan se
+Kaarina ollut!"
+
+Ja taas hetken perästä:
+
+"Mahtaa olla kaunista sentään tämä Jumalan luoma maailma... Joka
+kerrankin sen näkisi!..."
+
+"Siellä maailmassa on niin paljon pahaa... syntiä, tuskaa ja suruja,
+verta, vainoa ja sotia... Ei sinne kannata haluta..."
+
+"Sinne minä nyt tahtoisin!"
+
+Eeva käännähti taas katsomaan Kaarloon. Hänen silmissään välähti kuin
+salama, ja Kaarlo huomasi niissä saman ilmeen kuin silloinkin, kun Eeva
+kuuli jotakin merkillistä maailmassa tapahtuneen.
+
+"Joko te pian lähdette?" kysäisi hän sitten melkein väräjävällä
+äänellä.
+
+"En minä vielä. Minun on niin hyvä ja hauska täällä olla..."
+
+"Eikö teidän ole ikävä? Kyllä minunkin on joskus ollut ikävä, mutta ei
+nyt tänä kesänä..."
+
+"Mihinkä Eeva ikävöitsi?"
+
+"En tiennyt... Oli vain ikävä... välistä kirkonkylään..."
+
+He saapuivat jo niin lähelle niittyä, että kuulivat viikatteen hiontaa
+ja näkivät niittomiehet.
+
+Akseli huomasi heidät ensiksi.
+
+"Maisteri ja Eeva tulevat luo'olle", hän huusi.
+
+Niittäjät seisahtuivat katsomaan.
+
+"Jo on maisterillakin harava!" iloitsi Akseli.
+
+Eeva ja Kaarlo alkoivat luokoilla, kooten siipikarhet sieviin
+kokkosiin. Kaarloa työ oudosti, eikä hän ehtinyt neljättä osaa nakata
+miten Eeva. Välistä Eeva purskahti nauramaan, kun Kaarlo pyrki tulemaan
+samalle karhelle kuin Eevakin. Mutta Eeva auttoi aina Kaarloa, niin
+että he koko ajan olivat lähekkäin ja voivat keskenään puhella. He
+viipyivät koko päivän, ja hauskaa oli heillä kaikilla. Illalla ennen
+auringon laskua kannettiin kuivat heinät latojen luo. Eeva ja Kaarlo
+kantoivat samalla sapilasparilla, mutta Kaarlolta kävi työ kömpelösti,
+sillä niitty oli pehmeää jänkkää, vaikkei jalkaa syvempään uponnutkaan.
+Mutta hikipäässä hän peuhasi, ja nähtyään, että pojat ja Heikki olivat
+avopäin, heitti hänkin lakkinsa ladon nurkkaan.
+
+"Maamies teistä tuleekin", kiitteli häntä Heikki, kun Kaarlo hankosi
+heiniä latoon ja Eeva oli ladossa niitä vastaanottamassa.
+
+"Jahka minä tässä vähän opettelen, kyllä minä vielä tartun
+viikatteeseenkin."
+
+"Onkin jo jalan käynti tullut taatummaksi kuin ensin oli", arveli
+Heikki.
+
+"Niin... kun en hankkinut osata polkua pitkin kulkea, vaan aina kiviin
+ja risuihin kompastuin..."
+
+"Niin oli, niin oli", naurahti Heikki. "Mutta kyllä kiveliö poikansa
+opettaa."
+
+He palasivat kaikki yhdessä joukossa kotia yöksi. Akseli käveli
+eellimmäisenä ja lasketteli "Kalevalasta" säkeitä, jotta korpi kaikui.
+
+"Näin maailma luotiin", hän huusi edellä kävellessään ja luki pitkän
+luvun "Kalevalasta".
+
+"Itsekö se on lukenut?" kysyi Kaarlo.
+
+"Ei ole itse. Minun on kuullut lukevan, niin muistaa kaikki", vastasi
+Eeva.
+
+    "Kussa pohjasi jalalla,
+    kalahauat kaivaeli;
+    kussa ilmaan..."
+
+kuului Akselin ääni edeltä.
+
+Saapuessaan rantapolulle, joka johti saunalle, he näkivät emännän ja
+pikkutyttöjen puuhailevan rakennuksen edustalla.
+
+"Parhaiksi tulitte. Kylpy on valmis", huusi heille Laila, joka äidin ja
+Marin kanssa oli valmistanut kylvyn niittymiehille.
+
+Kylvyn ja aterian jälkeen tuli Eeva, iltatyöt tehtyään, Kaarlon luo.
+Kaarlo oli luvannut opastaa kirjoituksessa. Eevan posket punoittivat
+saunoituksen jälkeen kuin mansikat, ja muutenkin hän näytti niin ihmeen
+somalta. Mutta Kaarlo oli huomaavinaan, että hänen silmissään oli jokin
+alakuloinen ilme, ja että ääni ei soinut niin kirkkaalta kuin päivällä.
+
+"Mutta se sinun runosi, Eeva? Nyt sinun pitää se minulle lukea!"
+
+Hän seisoi aivan Eevan edessä ja silitteli hänen hiuksiaan
+kämmenellään.
+
+"Se on niin ruma", sanoi Eeva, mutta ajatuksissaan hän pisti kätensä
+Kaarlon takinnappiin ja pyöritteli sitä sormillaan.
+
+"Sano vain! Olkoon kuinka ruma hyvänsä!"
+
+"Oikein omaksiko minä saan 'Kalevalan?'"
+
+"Saatpa tietysti, ja saat nämä kaikki muutkin suomenkieliset kirjat.
+Saat ottaa jo nämä omaan haltuusi."
+
+Ja Kaarlo latoi kapsäkistään kirjoja suuren pinon pöydälle.
+
+"Tässä on uusinta suomalaista kaunokirjallisuutta."
+
+Eeva katseli hämmästyksissään.
+
+"Mutta mistä te sitten itse saatte, kun annatte kaikki minulle!"
+
+"Kyllä minä saan! En viitsi niitä takaisin kuljettaa. Sinulle olen ne
+ajatellutkin antaa..."
+
+"Mitä minä sitten teille annan!"
+
+Eeva näytti kovin onnettomalta.
+
+"Olethan koko kesän ollut hyvä minulle, siinä on kyllä."
+
+Kaarlon ääni oli pehmeä, ja hän katsoi Eevaa silmiin niin, että Eeva
+laski katseensa alaspäin.
+
+"No, nyt se runosi!"
+
+"Mutta se on teistä."
+
+"Minusta? No sitä hauskempi. Istu nyt tähän tuolille... minä istun
+tänne ikkunan luo..."
+
+Oli jo vähän hämärä huoneessa, niin ettei Kaarlo huomannut, kuinka
+Eevan veret muuttuivat.
+
+Eeva alkoi:
+
+    "Kerran kesän alussa,
+    juhannuksen jälkeisenä,
+    kulki kauas Kaiholaamme,
+    kiveliön kuuluville,
+    mies meren takainen:
+    saapui valon vallitessa,
+    päivän öitä valaistessa,
+    taivon tähtein piilotessa
+    alla siintävän sinisen.
+    Silloin saapui siro, sievä,
+    kävi kaunis Kaiholahan.
+    Siellä tyttö, tyhmänlainen,
+    mietti mit' on miehiänsä,
+    kun on kirjoja kosolta,
+    pitkä pino painettua.
+    Mietti maata mennessänsä,
+    aamuin aina aprikoien:
+    saisko sairas parannusta,
+    jos sais kirjaan kurkistella,
+    käsin käyä 'Kalevalaan'..."
+
+"Semmoinen se on alku... Mutta en minä enää..."
+
+Kaarlo oli kuunnellut Eevan runoa ja tunsi ja ehti ajatella siinä
+monenlaista.
+
+"Sekö tyttöä enimmin miellytti... ne merentakaisen miehen kirjat?"
+
+"Ne ensin..."
+
+"Ei mies itse vähääkään?"
+
+"On se lopussa sekin..."
+
+"Anna minulle se runo!" pyysi Kaarlo, ja hänen äänessään helähti
+semmoista hellyyttä, jota ei Eeva koskaan ennen ollut kuullut.
+
+"En minä sitä ole kirjoittanut..."
+
+"Milloin sinä olet sen sepittänyt?"
+
+"Kerran illalla... kun jo olin maata pannut."
+
+He olivat pitkän aikaa ääneti.
+
+"Tiedätkö, Eeva, että sinulla on verraton muisti ja paljon muutakin..."
+
+"Minulla olisi niin kauhea halu lukea... Kun oppisi oikein paljon.
+Siellä suuressa maailmassa taitaa saada lukea niin paljon kuin
+tahtoo..."
+
+"Älä sinne kaipaa. Sinä et tiedä, kuinka suuria syntejä siellä
+tehdään..."
+
+"Mutta sinnepä tekin taas lähdette!"
+
+"Niin, mutta sinun on parempi täällä, sinä et tunne elämää... et tiedä,
+kuinka pahoja ihmiset maailmassa ovat..."
+
+"Ettepähän tekään ole paha..."
+
+"Minä juuri olenkin paha... Jos sinä tietäisit, kuinka paha minä
+olen... olisin voinut sinutkin pettää, jos sinä olisit ollut semmoinen
+kuin muut tytöt..."
+
+"Enkö sitten ole semmoinen?"
+
+"Et, sillä sinä olet hyvä. Sano minulle, eikö sinua kukaan poika ole
+suudellut tai muuten..."
+
+"Ei ole koskaan. Minkätähden te sitä kysytte?"
+
+"Ilman vain."
+
+Kaarlo siirsi tuoliaan vähä lähemmäs Eevaa.
+
+"Miten oli sitten se runon loppu? Sano nyt!"
+
+Eeva luki lopunkin. Siinä hän kuvasi rakastavansa sitä kaunista miestä.
+Kaarlo kuunteli henkeään pidättäen, ja kun Eeva lopetti, otti hän
+varovasti Eevan kädestä kiinni ja kysyi:
+
+"Tosiko se on tuo sinun runosi?"
+
+"Tosi se on."
+
+"Eeva, Eeva... sinä olet kaikkein paras tyttö koko maailmassa..."
+
+Hän tunsi ääretöntä onnea, suloa ja kaipuuta samalla kertaa. Hän yritti
+painaa Eevan rinnalleen, suudella noita viehkeitä, punertavia huulia ja
+vakuuttaa... Mutta oli jotakin, mikä esti... Hänestä tuntui, että Eeva
+oli liian hyvä hänen hyväiltäväkseen... niin lapsellinen, vilpitön ja
+suora. Mutta hän tunsi, että Eevan käsi vapisi hänen omassaan...
+
+"Erämaan kukka... kovan kiveliön kävijä... Tiedätkö, että olet minulle
+niin rakas... niin rakas, etten minä sitä osaa sanoa... Te olette
+minulle rakkaita kaikki... isä, äiti ja pojat ja pikkutytöt..."
+
+Hän heltyi niin, että pillahti itkuun.
+
+"Minun tulee niin äärettömän ikävä, kun te lähdette..."
+
+"Lähtisitkö sinä minun kanssani?"
+
+"Lähtisin minä..."
+
+"Mutta jos minä sinut pettäisin ja jättäisin sitten..."
+
+"Ette te voi minua pettää..."
+
+"Mistä sen niin varmaan tiedät?"
+
+"Minä näen sen teidän silmistänne, ja muutenkin... te olette hyvä."
+
+"Lapsi-raukka! Rakastatko minua?"
+
+"Rakastan minä... nyt minä oikein rakastankin..."
+
+"Mutta isä ja äiti ja pojat ja pikkutytöt?"
+
+Eeva jäi sanattomaksi. Kaarlo läheni häntä ja painoi kuuman suudelman
+hänen otsalleen.
+
+Eevan poistuttua Kaarlo tunsi elävänsä jaloa, puhdasta, ihanaa elämää.
+Kaikki saasta ja lika tuntui lähteneen hänestä...
+
+Rakastiko hän Eevaa?
+
+Rakasti nyt, rakasti puhtaammin kuin ennen nuorena, josta jo oli pitkä
+aika. Hänestä tuntui niinkuin hän nyt vasta alkaisikin elää, ja että
+entinen elämä oli vain pahaa unennäköä...
+
+Ja kun elokuun pehmeä hämy hiipi huoneeseen, loi hänen
+mielikuvituksensa suloisia haaveita sydämeen...
+
+Se entinen katala ja köyhä elämä kangasti vielä, ja tunto soimaili
+hukkaan menneistä vuosista...
+
+Jo oli hän nähnyt ja kokenut maailman elämää! Miksi enää pyrkiä sinne
+takaisin, josta onnellinen sallimus johdatti pois? Miksi palata
+takaisin viekoitusten ja viettelysten teille...
+
+Täällä hän oli löytänyt sen uuden elämän, jota oli hakenut ja
+ikävöinyt... löysi vielä paljon muutakin... tapasi suuren, puhtaan ja
+kalliin aarteen, joka oli parempi kuin kaiken maailman kunnia ja
+rikkaus...
+
+Miksei hän voisi jäädä tänne koko elinajakseen? Eläisi täällä... Eeva
+rupeaisi hänen vaimokseen... He tekisivät uuden talon tuonne
+Raakonrannalle... Siellä olisi maita ja metsiä... Hän katoaisi pois
+maailmasta... ei kukaan häntä kaipaisi, ja toveritkin unohtaisivat.
+
+Mutta sitten syntyi toinen kuva... Jos veisi Eevan täältä matkassaan...
+näyttäisi siellä niille Helsingin mamselleille erämaan kukan... Mitä ne
+olivat kaikkine sivistyksineen? Hampaat mustia, madonsyömiä tynkiä,
+huulet vaaleat ja kuin nuollut, poskien puna lievää ja sairasta... Hyi!
+
+Eeva oppisi pian suuren maailman tapoja. Hänen erinomainen muistinsa
+ihmetyttäisi kaikkia...
+
+Ja kaikki häntä ihailisivat...
+
+Niin, kaikki! Mutta jos sieltä joukosta ilmaantuisi semmoinen, joka
+olisi uljaampi kuin hän ja viekottelisi Eevan hänen viereltään...
+
+Sitä ei tiennyt. Maailma oli niin paha, ja niin kaunista ja lahjakasta
+tyttöä ei ollut olemassakaan kuin Eeva...
+
+Ei, ei. Parempi oli sittenkin Eevan saada olla täällä vankkojen
+vaarojensa ja suurien salojensa takana. Yksinäistä oli tämä elämä,
+mutta se oli tervettä ja rauhallista...
+
+Mutta voisiko hän nyt erota Eevasta, kun he kumpikin rakastivat?
+
+Tyttö-parka! Kovaa koulua kävi täällä työtä tehden ja karjaansa
+hoidellen, mutta hänen elämänsä oli kuitenkin onnea, rauhaa ja suloista
+sopusointua... Mistä oli hän saanut kaipuun maailmalle, kun sinne mieli
+teki? Oliko hän liian paljon kertonut tytölle ja herättänyt nukkuvia
+haluja? Oliko tullut sanotuksi maailmaa paremmaksi ja kauniimmaksi kuin
+se oli?
+
+Eeva oli niin herkkä ja hellä, ja hänen mielikuvituksensa nopea kuin
+salama. Jos hän joutuisi ihmisjoukkoon ja näkisi kirjavaa
+ihmiselämää... näin yhtäkkiä erämaan rauhasta vilisevään
+ihmisvirtaan... Ja taas hän mietti:
+
+-- Tänne tulen takaisin... täällä elän... tänne kuolen. En missään
+olisi minä parantunut näin terveeksi... En missään muualla olisi saanut
+takaisin kuihtuvia voimiani, en karaistua siveellistä tarmoani... Tämä
+on onnelani, ja elämäni paratiisi...
+
+Tämmöistä oli kai ollut ennen Suomen kansan elämä, silloin kun se tämän
+karun, mutta ihanan maan valitsi isänmaakseen. Laulun ja soiton
+ihmemaa!
+
+Kärsivällisyyttä, siveellistä tarmoa ja sitkeää työtä! Siinä se oli
+heidän voittonsa ollut...
+
+Täällä oli jälellä vielä sitä voimaa, jolla Suomen korvet oli
+viljaviksi vainioiksi viljelty! Heikki oli sitkeän suomalaisen perikuva
+ja Eeva laulun ja soiton hengetär, jonka suonissa varmaan vielä
+virtaili vanhan Väinämöisen viisasta verta.
+
+-- Ihme tyttö! Ihana tyttö! Sinun kirkkaan silmäsi himoton ilme on
+nostanut minut elämän, oikean, terveen elämän kukkulalle...
+
+-- Sinun siveellinen voimasi minut on parantanut! Omat voimani olivat
+jo lopussa! Kuinka minä sinua nyt rakastan, puhdas, kaunis pulmuni!
+Vedän sinut povelleni ilman kiihkoa ja rakastan sinua niin, että...
+
+-- En tahdo sinua täältä siirtää pois pahan maailman markkinoille... Ei
+kukaan saa sinun taivaanihaniin silmiisi kurkistella, eikä kukaan
+huultesi punaa vaalentaa. Elät täällä semmoisena kuin Luojan kädestä
+lähdit... erämaan kiveliön ihmetyttö...
+
+Hän paneusi levolle ja nukkui pian, hyvän omantunnon ja suloisen rauhan
+täyttäessä hänen sydämensä.
+
+
+
+
+VII.
+
+
+Pohjolan kesä on lyhyt.
+
+Valo muuttuu vaaleaksi hämyksi elokuun alussa, ja öinen verho kattaa
+taivaan. Yhtäkkiä Kaarlo huomasi, että syksy henki jo ilmassa, ja
+luonnossa alkoi lakastua kesän voimakas vihreys.
+
+Oli ollut niin kummallista hänen elämänsä täällä erämaassa, täällä
+valon ja hiljaisen rauhan ympäröimänä, ettei hän itsekään oikein
+käsittänyt. Mutta hän tunsi astuvansa maailmaan uutena miehenä, joka
+tietää sen mutkikkaat polut.
+
+Mutta kun hän ajatteli eroaan ja lähtöään, valtasi hänet kumma kaiho ja
+ikävä. Tämä kesä oli ollut hauskin hänen koko elämässään. Niin tervettä
+ja puhdasta, virkistävää ja opettavaa. Mikään ei tuntunut hänestä niin
+hyvältä kuin se, että hänen suhteensa Eevaan oli säilynyt niin
+puhtaana. Nyt hän sen tunsi.
+
+Mitä olisi hänen ilonsa ollut, jos olisi antanut himojensa mellastaa
+herrana? Kurjana ja häpeässä saisi hän nyt hyvästi jättää... eikä
+koskaan voisi tulla takaisin...
+
+Mutta nyt voipi.
+
+Hän käveli pellolle, jossa koko talon väki oli leikkuulla. Enin osa
+peltoja oli jo haasioissa ja kuhilaalla, eikä leikkaamatta ollut enää
+kuin navetan takainen pelto.
+
+Kaarlon tullessa nousi Eeva leikkaamasta ja alkoi teroittaa sirppiään.
+
+"Viikon päästä siis lähdette", sanoi tyttö hiljaisella äänellä.
+
+Kaarlo istui pientareelle vastapäätä Eevaa.
+
+"Kun minä pääsisin kirkonkylään asti saattamaan... Mutta äiti ei saata
+lypsää..."
+
+"Minä lähetän sinulle hyviä tuliaisia isän matkassa, ja talvella
+kirjoitan..."
+
+"Ja sitten ensi kesäksi tulette taas tänne meille!..."
+
+"Jos elän, niin varmaan tulen, ja silloin tulet matkaani..."
+
+Eevan silmissä ilo aivan salamoi.
+
+"Kun olisi talvi oikein lyhyt..."
+
+"Sinä kirjoitat minulle... Kerrot, kuinka täällä metsänriistaa
+saatte..."
+
+"Niin, niin..."
+
+Heikkikin tuli siihen.
+
+"Onnen te toitte tänne matkassanne", sanoi hän. "Hyvä on kesä ollut, ja
+vuosi tulee runsas ja raskas... Näin runsasta vuotta en ole koskaan
+ennen saanut..."
+
+"Saatte leipää koko talveksi?"
+
+"Hyvinkin. Liikenee ruunallekin appeeseen komahuttaa. Tässä on nyt...
+kun tämän vielä leikkaamme, niin kaikki on kuhilaalla."
+
+"Eipä ole hallaa näkynyt..."
+
+"Ei ole tämän järven rannalla, mutta kuuluu kirkonkylässä ja muuallakin
+jokivarrella arimmilla paikoin hätyytelleen."
+
+"Niinkö? Kuka sieltä on sanomia tuonut? Onko sieltä ollut kulkijoita?"
+
+"Tuolta Auttojyppyrästä, johon meiltä on penikulma, on ruotilainen
+kuollut, ja sitä on käyty hautaan saattamassa. Saattomiehet olivat
+kertoneet Aapolle..."
+
+"Missä Aapo ne kohtasi?"
+
+"Aapo on käynyt linnustamassa..."
+
+Kaarlo jutteli siinä Heikin kanssa minkä mitäkin, mutta parhaasta
+päästä hän katseli Eevaa, joka reimasti leikkasi ohran kellertäviä
+olkia. Ja kun vähänkin oli väliä, kuiskasivat he toisilleen lämpimän
+sanan.
+
+"Huomenna ollaan jo riihellä, ja kun heti myllyyn toimitan, niin saatte
+tekin maistaa uutisleipää", tuumaili Heikki. "Käyppä, Akseli,
+lisäämässä koivuja riihen pesään."
+
+Rannempana kuin navetta, metsän laidassa, kivisen rovan päällä oli
+riihi latoineen ja ruumenhuoneineen. Räystään alta, seinänraoista ja
+ikkunoista tuprusi vaaleaa koivuhalkojen savua kirkkaaseen ilmaan.
+
+"Paistamme pottuja tänä iltana riihen pesässä", esitteli Akseli.
+
+Paistetut perunat olivat herkkua vastakirnutun voin kanssa. Kerran
+saaristossa ollessaan oli Kaarlokin syönyt paistinperunoita.
+
+"Niin me teemme, Akseli", sanoi hän. "Pidämme oikein hauskaa tänä
+iltana."
+
+"Jotta senkin hauskan vielä näkee", sanoi Heikkikin ja painautui
+leikkaamaan.
+
+Hämyn tullessa saatiin kaikki leikkuu loppumaan. Enin osa lyhteitä oli
+jo haasioituna, kuhilailla oli vain navetan takainen pelto.
+
+Istuivat kaikin suuren kirkkaan takkavalkean ääressä pirtissä, ja
+Kaarlo kertoi olostaan ulkomailla. Kahvit juotua päättivät nuoret
+lähteä riihelle perunoita paistamaan. Mutta hämyn enetessä kirkastui
+taivas, ja tähtiä alkoi vilkkua siellä täällä. Järven päälle laskeusi
+sakea usva, joka siihen kokoontui suomailta, vuorten kallioisista
+rotkoista ja pohjattomilta leviltä.
+
+Kun Heikki tuli sisälle, arveli hän:
+
+"Jopahan taitaa halla tänä yönä olla liikkeellä... Seestyy taivas, eikä
+tuulen henkeä käy... Parahiksi taisimme ehtiä lopettaa leikkuun..."
+
+Äskeinen iloisuus katosi, ja Kaarlo huomasi kaikkien kasvoilla
+pelästyneen ilmeen. Halla on niin kova vieras, että sen paljas nimi jo
+vapisutti, vaikkei enää ollutkaan pelkoa, että se leivän ryöstäisi.
+
+"Kyllä minä sitä vähin olen aavistellut, kun tuuli on monta päivää
+ollut pohjoisessa, ja siksi olen kiirettä pitänytkin leikkuussa. Olisin
+vielä tuon navettapellon antanut olla... antanut tuleentua pari päivää,
+mutta epäilin, että kyllä se... ja aamulla on kyllä kuura maassa, se
+nähdään."
+
+He lähtivät kaikin ulos. Kaarlo tunsi jo portailla, että ilma oli
+kylmennyt, ja taivaalta välkkyivät tähdet kirkkaina. Hän ei ollut
+koskaan tiennyt hallaöistä mitään. Tuskin oli koskaan ajatellut niin
+pitkältä, että olisi tiennyt hallan yhtenä ainoana aamuhetkenä vievän
+kaiken toivon ja kesänvaivat. Mutta kun hän nyt näki Heikin vakavat
+kasvot ja hänen silmissään riemun siitä, että vilja oli ehtinyt kypsyä
+ja se saatu leikatuksi, ymmärsi hän taas paremmin erämaan elämää. Yksi
+solmu oli taas auennut, ja taas hän tunsi siirtyvänsä lähemmäksi näitä
+ihmisiä.
+
+Pihalla seisoessaan puheli Heikki Kaarlolle:
+
+"Tämmöinen se on... Vaikka on lämmin päivä olevinaan, voipi silti tulla
+hallayö. Jos tämmöisenäkin yönä vilja vielä on keskissä, niin kaikki
+viepi... ei muuta jää kuin lentäviä kaunoja... Voipi välisti tulla
+kylmä keskellä kesääkin..."
+
+"Mutta tämähän ei ole hallanarka?" muisteli Kaarlo.
+
+"Ei olekaan, ja minä kun tavallisesti teen kevätkylvöni hyvin aikaiseen
+heti lumen lähdettyä, niin joutuu pian leikattavaksi. Mutta kyllä
+tämmöisenä yönä vie kaikki, ken vain ei ole ehtinyt leikata ja kenen
+pellot eivät ole joutuneet kypsiksi..."
+
+He seisoivat kauan äänettöminä, taivaalle katsellen.
+
+Silloin Akseli juoksi riiheltä ja huusi, että perunat olivat jo
+kypsyneet.
+
+Heikkikin seurasi riihelle paistinperunoita maistelemaan.
+
+Ja varhain seuraavana aamuna noustiin ensimmäistä riihtä puimaan.
+
+
+
+
+VIII.
+
+
+On vielä varhainen aamu.
+
+Yö on ollut kylmä. Valkoisena huurteena hohtelevat Kaiholan
+uudistalossa pellon sänget ja pihamaan nurmikko. Kirkkaana nousee
+syysaurinko ja kimaltelee valkoisten kattojen harjoilla.
+
+Venevalkamassakin ovat porraspuut huurteessa ja jäänriittaa palanen
+rantahiekan reunalla.
+
+Heikki siinä puuhaa veneen luona, asetellen uusia hankavitsoja
+paikoilleen. Kun kuura on maasta sulanut ja päivä noussut korkeammalle,
+työnnetään vene vesille. Kaarlo on nyt poislähdössä Kaiholasta. Eeva ja
+Akseli lähtevät venheessä saattamaan poikki järven Raakonrannalle,
+mutta Heikki menee kirkonkylään asti, johon nyt on muitakin asioita.
+
+Rannalla seisovat emäntä ja pikkutytöt, ja Aapo ja Erkki katselevat,
+kun vene loittonee rannasta.
+
+Eeva on nytkin istunut soutamaan. Heikki pitää perää, ja Kaarlo ja
+Akseli istuvat keskipiitan päällä. Eevan silmissä on kostea kiilto ja
+koko hänen olemuksensa on alakuloista.
+
+"Silloin oli aamuyö", sanoo Eeva hiljaa.
+
+"Niin oli... se oli ihana aamu... Mutta kaunis päivä nytkin tulee...
+Kas nyt, kun jo näkyy keltalehtiä tuolla lehdoissa... syksy tulee..."
+
+"Ja sitten se talvi..."
+
+Eevan ääni on surullinen.
+
+Kaarlo on omituisissa mietteissä, ja kummalliset, ristiriitaiset
+tunteet mellastavat hänen sydämessään. Kun hän muistaa sitä maailmaa,
+josta oli tänne uuteen elämään tullut, tuntuu välisti vieläkin, että
+ikävöi sinne takaisin... Mutta kun vertasi sitä entistä tähän
+nykyiseen, niin sydän vavahti. Jos se vieläkin veisi pyörteisiinsä, jos
+se vieläkin voisi viehättää... jos sillä vieläkin olisi nautintonsa...
+jos hän ei enää jaksaisikaan...
+
+Mutta sen hän tunsi, että häntä halu veti takaisin, mutta toinen,
+väkevämpi, pidätti. Syvällä sydämessä oli kuin epämääräinen pelko
+siitä, ettei sieltä enää jaksaisi tänne takaisin tulla, jos kerran
+pyörteeseen joutuu...
+
+Mutta mitäpä hänen tarvitsee suin päin entiseensä vajota. Hän järjestää
+vain asiansa, kulkee varovasti, silmät auki, pää pystyssä, kulkee
+niinkuin vuorivaeltaja jyrkänteen rantaa ja varoo, ettei putoa
+kuiluun... ja tulee tänne takaisin... oman rakkaan, ihanan impensä
+syliin ja erämaan yksinäiseen rauhaan.
+
+"Kuinka lie teillä hauska ollut, mutta kyllä te paljoa riskimmän
+näköinen nyt olette kuin tänne tullessa", puhelee Heikki veneen
+perästä.
+
+Oli toki! Kaarlo oli lihonut ja ahvettunut. Näytti siinä pieksujalassa
+aika sydänmaan mieheltä.
+
+"Täällähän elää paljaasta ilmasta", naurahti hän. "En ole koskaan
+tuntenut itseäni näin terveeksi..."
+
+"Terveinä mekin täällä olemme pysyneet."
+
+Kaarlo koettaa haastella jotakin hauskaa, mutta ei hymähdä Akselikaan.
+Suurin, totisin silmin poika katselee ja on kuin tahtoisi laueta
+itkuun.
+
+"Jouluksi minä lähetän Akselille kuvakirjan ja pikkutytöille myös."
+
+Mutta ei huvita sekään poikaa.
+
+"Tulkaa sitten vain kesäksi", pyysi poika pitkän väliajan perästä.
+
+"Varmaan tulen."
+
+Eevan silmissä on yhä kostea kiilto, ja Kaarlosta näyttää kuin hänen
+hento povensa kohoilisi tuskasta.
+
+"Jos te ette muistakaan minua!"
+
+Eeva puhuu hiljaisella äänellä.
+
+"Minä muistan aina ja iäti! Muista sinäkin minua... ja isän kanssa jo
+kirjoitan ja lähetän tuliaisia, ja kirjoja saat kovasti..."
+
+"Jos minä Mikkelinä pääsen isän kanssa voinvientiin kirkonkylään, niin
+silloin käyn kirjettä kysymässä..."
+
+"Niin tee. Silloin siellä jo on."
+
+Jo kopsahtaa vene Raakonrannan hiekkaiseen venevalkamaan, jossa vielä
+näkyy nokisia hangon palasia kesällisestä merkkitulesta.
+
+"Mahtuisi tänne toinenkin talo", arvelee Kaarlo.
+
+"Jo toki, mutta eipä ole miestä, joka paljain kämmenin uskaltaisi
+alottaa."
+
+Ja sen sanottuaan nousee Heikki veneen perästä, nostaa Kaarlon kapsäkit
+rantahiekalle ja alkaa asettaa niitä korentoon, sitten olalla
+kantaakseen.
+
+"Kevenneet nämä ovat. Ne kirjatko ne niin raskaita olivat!"
+
+"Nepä ne."
+
+Kaarlo on irroittanut sievän kiiltävän sormuksensa sormestaan, ja kun
+hyvästelee Eevaa, niin painaa sen tytön sormeen.
+
+"Pidä nyt tämä muisto minulta, ja kiitos kaikesta!"
+
+Akseli pillahtaa itkuun, ja silloin ei Eevakaan enää voi pidättyä.
+
+Heikki kulkee taas edellä, Kaarlo perässä. Hyvää vauhtia astuvat,
+eivätkä tee enää Kaarlonkaan kävelylle kiusaa polulla olevat kivet ja
+risut.
+
+Kun he ovat ehtineet siihen Heikin lepokivelle, esittelee Kaarlo, että
+siinä levähdettäisiin. Siitä näki vielä läikkiä järvestä ja tuttuja
+vaarojen lakia järven ympäriltä.
+
+Heikin istuessa kivellä nousee Kaarlo suurelle kallion lohkareelle,
+jolta näköala on avarin. Sieltä näkyy melkein koko järvi ja talo
+korkealla törmällä. Puolijärvessä jo menevät Eeva ja Akseli...
+
+-- Onnen järvi! Sydänmaan, kiveliön kirkas silmä! Kesäisin kirkas ja
+sininen, talvisin hohtavan valkoinen ja häikäisevän puhdas... Voi,
+nähnenkö sinut vielä onneni ja iloni päivinä...
+
+Hän pyyhkäisi kyyneleet poskiltaan ja vilkaisi vielä kerran Kaiholaan
+päin. Ja sitten eteläisille ilmoille, josta näkyi ääretöntä
+päivänpaisteista erämaata ja jostakin hyvin kaukaa vesien välkettä...
+
+Kun hän vertasi entistä elämäänsä tähän nykyiseen, vavahti sydän... Jos
+vieläkin se entinen veisi pyörteisiinsä... jos se vieläkin voisi
+viehättää... jos sillä vieläkin olisi nautintonsa ja ellei enää
+jaksaisikaan tulla takaisin...
+
+Syvällä sydämessä oli kuin epämääräinen pelko siitä, aavistus, ettei
+enää koskaan kykenisi palaamaan, jos sen pyörteeseen joutuisi...
+
+
+
+
+
+*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 59079 ***
diff --git a/59079-8.txt b/59079-8.txt
deleted file mode 100644
index b072a40..0000000
--- a/59079-8.txt
+++ /dev/null
@@ -1,3066 +0,0 @@
-The Project Gutenberg eBook, Uuteen elämään, by Väinö Kataja
-
-
-This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
-other parts of the world at no cost and with almost no restrictions 
-whatsoever.  You may copy it, give it away or re-use it under the terms of
-the Project Gutenberg License included with this eBook or online at 
-www.gutenberg.org.  If you are not located in the United States, you'll have
-to check the laws of the country where you are located before using this ebook.
-
-
-
-
-Title: Uuteen elämään
-       Idylli erämaasta
-
-
-Author: Väinö Kataja
-
-
-
-Release Date: March 17, 2019  [eBook #59079]
-
-Language: Finnish
-
-Character set encoding: ISO-8859-1
-
-
-***START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK UUTEEN ELÄMÄÄN***
-
-
-E-text prepared by Tapio Riikonen
-
-
-
-UUTEEN ELÄMÄÄN
-
-Idylli erämaasta
-
-Kirj.
-
-VÄINÖ KATAJA
-
-
-
-
-
-
-Hämeenlinnassa,
-Arvi A. Karisto,
-1909.
-
-
-
-
-I.
-
-
-Kaksi miestä kävelee kapeaa, mutkittelevaa polkua pitkin asutuilta
-mailta kiveliöön päin. Edellä astuvalla on kannannainen taakka
-selässään, mutta jälkimäisellä vain pieni kainalolaukku, joka riippuu
-olan yli nahkakantimessa. Polku on kapea, paikoitellen kivikkorovaa ja
-pounikkoa. Väliin se nousee sileälle vaaran kyljelle ja toisin ajoin,
-kuin kulkijalle huviksi, viepi hietaista männikkökangasta pitkin.
-Soiden poikki ei vie eikä halkaise jänkkiä, vaan kiertää niiden
-rantoja, metsän peitossa pysyen.
-
-On valoisa ja lämmin Pohjolan kesäyö.
-
-Vanhemmalle miehelle, joka astuu edellä taakkoineen, tuntuu tulevan
-lämmin ja palava. Hiki tippuu hänen kasvojaan pitkin, joita hän tuon
-tuostakin pyyhkäisee puseronsa hihalla. Mutta reippaasti hän astuu,
-tottuneesti kiertää polulla olevat kivet, ja varmasti nousee jalka
-polun poikki kaatuneen lahon yli. Voimaa on vielä jänteissä ja
-tukevassa varressa, joustavuutta koko olennossa. Eivät ole hartiat
-kumarassa, sillä hän on lyhyenläntä ja tanakkaa tekoa kuin petäjän
-tyvi.
-
-Paras miehuuden aika on sentään jo ollutta; harmahtavat hiukset
-ohimolla ja rypyt silmäin ympärillä tietävät vanhuuden päivien
-alkaneen. Mutta hän on tottunut kantamaan taakkoja selässään, oppinut
-polkuja astumaan ja kiveliöitä kulkemaan. Koko ikänsä on kiveliössä
-asunut ja monasti sinne selässään kuljettanut perheelleen elatuksen.
-
-Hänen jäljessään kävelevä mies on nuori vielä, hoikka ja
-heikonnäköinen. Vaatteet ja kengät ovat herrasmiehen, ja keppi, jota
-hän levottomasti heiluttelee, on hienon maailmanmiehen. Tukka on
-mustankiiltävä, silmät suuret ja siniset, mutta niiden ilme on väsynyt
-ja arka, samoin kuin koko olemuksessa on jotakin pelonsekaista ja
-pehmeää. Mutta vaikka häntä ei paino rasita, näyttää hän paljoa
-väsyneemmältä kuin hänen vanhempi kumppaninsa. Sillä hän on tottumaton
-kulkemaan kivikkopolkuja eikä näytä karaistuneelta kestämään erämaan
-vaivoja ja elämää. Vähän väliä hänen jalkansa töksähtää polun kiviin
-tai tarttuu risuihin. Vari on hänelläkin, vielä varimpi kuin toverilla.
-Lakkaamatta hän pyyhkii hikeä kasvoiltaan ja huitoo nenäliinallaan
-sääskiä ympäriltään.
-
-Vanhemman miehen nimi on Heikki Kotarova, Illinginjärven uudistalon
-kovaa kokenut isäntä. Nuorempi on Kaarlo Savio, eteläsuomalainen
-kirjailija.
-
-Kaksi päivää he ovat jo olleet matkalla. Suoraan itää kohden ovat
-taivaltaneet, ensin koskista jokea pitkin veneen varassa, sitten
-jalkapatikassa. Nyt on viimeinen, mutta myöskin pisin ja raskain taival
-kuljettavana, ennenkuin pääsisivät perille suuren, saivovedestään
-kuuluisan Illinginjärven rannalle, missä oli yksi ainoa asukas ja talo.
-
-Outoa ja omituista oli taival ollut Savion mielestä, outoa ja omituista
-koko tämä pohjoinen maailma, josta ei ollut kuullut muuta kuin satuja
-kerrottavan. Kun he kirkonkylästä veneellä lähtivät painamaan
-vastavirtaan synkistä kiveliöistä juoksevaa jokea pitkin, tuntui
-hänestä, että se oli viimeisiä ponnistuksia siihen uuteen elämään, jota
-hän oli hakemassa. Jyrkkien koskien alla hän oli noussut maihin ja
-kävellyt polkua pitkin sen niskalle, sillä aikaa kun Heikki
-kumppaneineen kiskoi venettä ylös koskea. Yön aikoina oli kuljettu ja
-kuumimman päivän ollessa noustu maihin johonkin koskenrannalla olevaan
-taloon, jossa levähdettiin.
-
-Alajuoksultaan olivatkin joen molemmanpuoliset rannat olleet taajaan
-asuttuja, mutta kuta ylemmäs he ehtivät, sitä mukaa harveni asutus,
-pienenivät viljelykset. Synkkä kiveliö alkoi heti joen rannasta ja
-näytti ulottuvan maailman ääriin. Sinne tänne joenrannalle, etelään
-viettävälle rinteelle, oli vielä joku uskaltanut mökkinsä salvaa ja
-kuokkia peltoa sen ympärille. Mutta joen latvoilla, suurten järvien
-rannoilla, kuului olevan vankkoja asutuksia ja varakkaita kyliä, joiden
-asukkaat viillättivät näitäkin vesiä alas valtaväylän varsille, mutta
-kulkivat toisaalle päinkin erämaiden poikki leikkaavia jokiloita pitkin
-toisen suuren valtaväylän rannoille ja kirkonkylään.
-
-Tämä polku, joka vei Illinginjärvelle, oli alkanut joen lompalolta
-korkean vaaran alta. Siinä oli jokitörmän päällä, kuusikon suojassa,
-Heikillä vakituinen venehuoneensa, jossa sitä säilytti talvisin ja
-johon sen kesäisinkin veti suojaan aina kun kirkolta palasi. Siinä oli
-hänen varastohuoneensakin, johon veneestä tuomisensa kokosi, ne sitten
-selässään kantaakseen vähissä erin kotiaan. Neljä säkkiä jauhoja oli
-sinne nytkin jätetty ja säkki suoloja. Kesän evääksi ne oli tuotu, kun
-oman pellon vilja oli aikoja loppunut.
-
-Ihmetellen ja kuin unta nähden oli Kaarlo tarkkaillut Heikin ja hänen
-kumppaniensa raskaita ponnistuksia, kun he kiivasta virtaa ylös
-sauvoivat jauholastissa olevaa raskasta venettä. Kuntoa ja miehuutta
-siinä kysyttiin.
-
-Vähitellen hän oli alkanut herätä unestaan ja herännytkin oikeaan
-todellisuuteen. Mitäpä olikaan hän tiennyt erämaan asukkaiden elämästä
-ja niistä ponnistuksista ja vaivoista, joita he saivat kokea
-jokapäiväisen leivän hankinnassa! Ei mitään hän niistä tiennyt, ei
-koskaan omin silmin ollut nähnyt. Tosin oli joskus pääkaupungista
-maaseudulla käynyt, mutta mitäpä se oli sekään kansan elämä muuta kuin
-näennäistä hyvinvointia hyvien kulkureittien varsilla... Mutta tämä!
-
-Tämä oli sitä todellista, tervettä elämää, Suomen kansan elämää, josta
-oli kuullut puhuttavan ja lukenut kirjallisuudessakin... Tämän sitkeän,
-kovaa kokeneen kansan raskasta elämää, karua maata ja kylmää ilmanalaa
-vastaan...
-
-Kun hän silmäsi edellään kävelevää Heikkiä, jonka hartioita painoivat
-hänen matkakapineensa ja jonka harmenevia hiuksia pitkin hiki tippui,
-tuli hänen niin sääli Heikkiä, että esitteli levähdettäväksi...
-
-"Ei ole enää pitkä matka järvelle", vastasi Heikki eikä katsonutkaan
-taakseen, toisen ollessa vähän väliä kompastua kiviin.
-
-Kaarloa ihmetytti miehen sitkeys. Monta vuorokautta oli raskasta lastia
-sauvonut vastavirtaan... nyt tuommoinen taakka selässä... ja kuitenkin
-astui kuin levännyt, nuori mies... Ei taakseen joutanut silmäämään, ei
-taakkaansa mättäälle laskemaan.
-
-"Tästä alkavat heti... tuo jänkkäpilkka kun on kierretty... hyvät maat
-ja paremmat polut", puheli Heikki hetken kuluttua.
-
-"Joko olemme puolivälissä?" kysyi Kaarlo nyt. Oli aikaa jo aikonut
-kysyä, mutta peläten, ettei vielä oltaisi, oli hän koettanut säästää
-kysymystään niin kauan kuin mahdollista.
-
-"Jo toki!" kuului Heikin rauhoittava vastaus. "Eihän tätä väliä vedestä
-veteen pitäisi olla kuin kolme neljännestä... vaan liekö tuota kukaan
-oikein mitannut."
-
-"Sanoittehan olevan tuolta joen rannalta kotia toista penikulmaa",
-muisteli Kaarlo.
-
-"Niinpä niin. Mutta siinäpä onkin järvi välissä, toista neljännestä
-leveä..."
-
-"Teidän talonne on siis tuolla puolella järveä?"
-
-"Niin on -- ei sinne tietämättä kulkija kostu... Ja kyllä siellä saapi
-olla rauhassa se, joka ei muita ihmisiä ikävöi... Kun kuulutte
-semmoiseen paikkaan haluavan... On sekin!..."
-
-Kaarlo pani merkille, että kuta likemmäksi he saapuivat Illinginjärveä,
-ja kuta synkempi ja lyömättömämpi erämaa heitä ympäröitsi, sitä
-puheliaammaksi kävi Heikki. Kirkonkylässä, jossa yhteen tulivat, ei
-Heikki ollut monta sanaa virkkanut, ja tullessakin haasteli hyvin
-vähän. Joskus vain jonkun sanan lausui, kun osui vastuspaikka.
-Silloinkin tyynesti ja rauhallisella äänellä. Mutta nyt vasta näytti
-kuin kotiutuvan, kun oli loitottu asutuilta mailta. Täällä se olikin
-Heikin kehto, täällä kovan kiveliön keskellä, täällä hänen elämänsä,
-ilonsa ja onnensa.
-
-Ei ollut Heikki Kaarlolle kertonut juuri mitään kotioloistaan. Lyhyeen
-oli vastannut ja siihen lopettanut keskustelun. Sen oli Kaarlo saanut
-tietää, että nuorena, naimattomana miehenä Heikki oli tänne
-Illinginjärven rannalle hakenut kruununtorpan paikan ja siihen alkanut
-rakentaa mökkiä. Toisen sydänmaanjärven rannalta oli kotoisin, suuren
-lapsilauman nuorin poika.
-
-"Kauanko Heikki on jo täällä asunut?"
-
-"Kolmaskymmenesviides kesä on kulumassa."
-
-Taas näytti Heikki tiukentavan kulkuaan. Ainakin Kaarlosta tuntui niin,
-sillä hänen ja Heikin väli pyrki pitenemään.
-
-"Tässä on juuri heti, kun pääsemme tuon Hiirimaanvaaran pohjukalle,
-minun tavallinen lepokiveni... Jospa siinä levähtäisimme!" kuuli Kaarlo
-Heikin edestäpäin puhuvan kuin kehoittavalla äänellä.
-
-He olivatkin jo rannanneet äskeisen jänkän ja nousseet
-männikköharjulle, jota pitkin polku näytti nousevan korkeammalle.
-
-"Tästä se alkaa Hiirimaanvaara... Kun pääsemme tuonne paljukalle, niin
-siintää sinne jo kappale järven lahtea", selitteli Heikki taas.
-
-Kaarlo koetti joutua perässä, mutta sittenkin ehti Heikki äkkimutkassa
-kadota näkyvistä. Ei ollut hänestä, helsinkiläisestä elostelijasta,
-erämaan polkuja kulkemaan! tuumaili hän mielessään.
-
-Polku nousi nousemistaan ja näytti kiipeävän vaaran laelle. Harvenevan
-mäntymetsän läpi siinsi kaukaa puuttomia, harmaita vaarojen lakia,
-näkyi tummia korpia ja lehtoja loivien nousujen rinteiltä. Mutta
-yhtäkkiä aukeni eteen puuton vaarankylki, paljukka, jossa kulovalkea
-oli aikoinaan tehnyt tuhoa. Nousevan taimiston seassa loikoi siellä
-honkia ristikkäin, sikin sokin.
-
-Paljukan laidassa oli iso, tasainen paasi, se Heikin lepokivi. Heikki
-oli ehtinyt laskea taakkansa maahan ja istahtaa kivelle ennenkuin
-Kaarlo saapui. Pyyhkien hikeä kasvoiltaan hän istahti väsyneesti Heikin
-viereen ja arveli:
-
-"Kyllä te olette vallan hurja kävelijä, vaikka tuommoinen taakka on
-selässä."
-
-"On tätä täytynyt kulkea raskaammankin painon alla... neljäkymmentä
-vuotta jo..."
-
-Hän tarjosi Heikille sikaarin, mutta sytytti itse paperossin.
-
-"Tuosta kun katsotte tuon kelohongan oikealta puolelta... tuon pitkän
-kuusen latvaa kohden, joka näkyy tuolta laaksosta alempaa, niin
-vilahtelee vettä metsän välistä... Siinä on muudan Illinginjärven
-lahti", neuvoi Heikki ja osoitteli kädellään.
-
-Kaarlo katsoi sinnepäin, mihin Heikki viittasi. Sieltä näkyi, kaukana
-vielä, välkkyvän vesiä. "Mutta taloa ei vielä näy", sanoi hän. "Ei näy
-juuri tälle kivelle, vaan jos kehtaisi nousta tämän vaaran lakeen, niin
-näkyisi koko järvi ympäristöineen ja muitakin järviä edempänä. Mutta
-pianhan tästä nyt olemme tämänpuolisessa venevalkamassa... Ja mitäpä
-siinä liioin on sydänmaan järvessä katselemista!... Lihavammat ovat
-maat siellä etelässä..."
-
-"Lienevätkö lihavammat... kaunista metsäähän täälläkin kasvaa. Olenkin
-muuten hyvin vähän oleskellut maaseudulla. Kesillä saaristossa,
-sydänmaalla en koskaan..."
-
-"No mikä pani tänne lähtemään näin kauas?"
-
-"Ajattelinpa, että pitää mennä, kun kerran lähtee, niin kauas, että
-Helsingin humu lakkaa kuulumasta."
-
-Heikkiä nauratti.
-
-"No, jo te parhaan paikan löysittekin! Ei tämän meidän järvemme kautta
-kesän aikana kulje kukaan ihminen. Tämä on vähän syrjässä kulkuteistä
-kesällä, mutta talvella pitävät poromiehet jälkeä auki kevätpuoleen
-asti..."
-
-"En minä ketään kaipaakaan. Sitä hauskempi, kun ei näe ketään
-vierasta."
-
-"No, on se kummaa. Mutta mitäpä siitä on hyvää ihmisten
-näkemisestäkään. En minä vain ole ikävöinyt enkä kauppoja katunut, kun
-aloin katsella paikkaa tänne Illinginjärven rannalle. Ei kukaan tänne
-silloin halunnut, kun tämä oli niin syrjässä eikä vesiä pitkin päässyt
-kulkemaan. Mutta nyt kyllä jo monet kadehtivatkin. Kun poikasena täällä
-kuljin otusta hakemassa, yövyin usein tähän järven rantaan... juuri
-tuonne, johon kartanoa sitten aloin rakentaa. Minua miellytti järvi...
-se on saivovetinen ja kalarikas... ja miellyttivät maatkin ja
-järvenrannan lihava multa. Kun muualla ensimäiset syyshallat panivat
-mustikat, säilyivät ne siinä syyspakkasiin asti. Siitä ymmärsin, ettei
-paikka ollut hallanarka, ja se minua innostutti."
-
-Heikki vetäisi sikaaristaan vahvan sauhun ja sanoi sitten:
-
-"Enkä saata moittia, että halla olisi viljaani hätyytellyt..."
-
-Kaarlo seurasi Heikin puhetta mielenkiinnolla. Kummallinen mies tämä
-Heikki! Juro oli ollut kirkolla, vähäpuheinen välillä, mutta kun oli
-tultu tänne kiveliöön ja päästy kahden kesken, oli muuttunut
-puheliaaksi. Ja käynyt muutenkin miellyttävämmäksi. Kaarlo huomasi
-vasta nyt, että Heikillä oli kauniit, tuntehikkaat silmät ja
-säännölliset, miehekkäät kasvot, vaikka ne nyt olivat harvan
-parransängen peitossa. Epäilemättä oli Heikki nuorena ollut komea,
-miellyttävä mies. Eikä tainnut olla niin lahjatonkaan kuin Kaarlo oli
-luullut. Häntä alkoi Heikki yhä enemmän ja enemmän miellyttää, ja hän
-havaitsi alinomaa uusia puolia Heikissä.
-
-Kun he olivat tuokion tupakoineet äänettöminä, nousi Heikki ja arveli:
-
-"Jospa sitten katkaisemme tämän lopunkin taivalta."
-
-Ja kun olivat jo lähteneet sinnepäin, missä vesiä näkyi vilkkuvan,
-sanoi Heikki:
-
-"Menkää sitten sinne meille, niin kyllä siellä toimitetaan vuode
-vieraalle... Minä käyn vielä venevalkamassa..."
-
-"Ettäkö palaatte sinne, johon jätitte jauhosäkit ja muut tuomiset?"
-kysyi Kaarlo hämmästyen.
-
-"Olen minä tämän taipaleen kulkenut välistä kolmeenkin kertaan yössä."
-
-Kaarloa kadutti, että hän oli pyytänyt kapineitaan nyt matkaansa.
-Olisihan ne ehtinyt jäljestäpäin tuoda! Mutta eihän hän ymmärtänyt
-erämaan asukkaan elämää! Kuka sen tiesi, kuinka suuri köyhyys siellä
-oli kotona, kuinka suuri puute... ehkä leipäkin lopussa.
-
-"On näin yön aikana vähän viileämpää", kuuli hän Heikin vielä
-arvelevan.
-
-Polku laskeusi nyt sakeaan kuusikkokorpeen, jossa ilma tuntui tuoreelta
-ja viileältä. Polullakin kenkä upposi kosteaan sammaleeseen, ja
-paikoitellen näkyi pienoisia puroja, joiden vesi juoksi joistakin
-lähteistä edempää.
-
-Tuntui oikein herttaiselta kävellä viileän kuusikon keskellä. Ei nähnyt
-mihinkään muualle kuin suoraan taivaalle, joka näytti pyörryttävän
-korkealta ja kalpean sinertävältä. Outo, omituinen hyvänmielen tunne
-täytti Kaarlon sydämen. Tänne oli menossa, pakoon maailmaa ja suuria
-syntejä, tänne erämaiden ja vauhkojen vaarojen taakse, kauas... niin
-kauas... niin kauas kuin pois kokonaan maailmasta! Tänne aloittamaan
-uutta elämää, tervettä ja voimakasta, puhdasta ja himotonta suuren
-luonnon koskemattomassa helmassa! Välistä vihlaisi kyllä mieltä
-jonkunlainen arkuuden tunne, ja toisinaan taas tuntui kuin pelko olisi
-ahdistellut sydäntä... Ellei enää koskaan pääsisi täältä pois! Kun hän
-näki puuttomien vaarojen huippujen köyhännäköisinä, alastomina ja
-harmaina kohoavan vasten vaaleata taivaanrantaa, tuntui hänestä, kuin
-ne olisivat kauan sitten kuolleiden jättiläisten hautakumpuja... Jos
-sinne eksyisi elämästä!
-
-Mutta toisaalta viehätti häntä ympäristön jykevä, hiljainen rauha.
-Kaikki oli hänelle outoa ja ihmeellistä. Kesäyön kummallinen kirkkaus,
-karun luonnon koskematon kiveliö ja metsäisten maitten puhdas, keveä
-ilma...
-
-Hän oli alkanut tuntea, että täällä hän paranee, täällä hän kokoaa
-entiset voimansa takaisin, täällä henki saa rauhoittua ja sydän
-tyyntyä. Täällä kasvaa uusi veri ruumiiseen, ja saasta ja lika
-hälvenevät höyrynä ilmaan! Entinen elämä on oleva kuin pahaa unta, ja
-tästä alkaisi hänen uusi, voimakas ja toimellinen elämänsä.
-
-Reippaasti vain! Tuosta Heikistä piti ottaa esimerkkiä! Heikin elämä
-oli oikeata, vaikka se oli raskasta ja köyhää! Jahka hän oikein pääsee
-käsittämään sydänmaan miehen elämää...
-
-Kuusikkokorpi oli harvennut, ja he tulivat männikkökankaalle, joka
-näytti viettävän järveen päin. Hetken kuluttua alkoikin järveä näkyä,
-ensin pieninä lampina metsän läpi, mutta sitten yhä suurempina. Ja
-aivan äkkiä he saapuivat järven rantaan, kun aurinko alkoi kohota
-heidän takanaan, paistaen kahden suuren vaaran välistä. -- "Nyt ollaan
-perillä", sanoi Heikki ja laski taakkansa rannalle. Hän alkoi hommata
-tulta rantahiekalle, missä näkyi entisiä nokisia hongantyviä ja
-pikkurisuja.
-
-Kaarlo katseli mielihyvin järvenselälle, jota nouseva päivä kultasi.
-Toiselta rannalta pohotti korkealta törmältä talo, jossa näkyi joku
-vastaveistettykin rakennus. Talon takaa kohosi korkea, louhikkoinen
-vaara, jonka kupeella kasvoi metsää, mutta tasainen laki oli kalju ja
-paljas. Se näytti niin rauhalliselta pienten peltojensa keskellä.
-
-"Tämä on siis Illinginjärvi?"
-
-"Tämäpä, tämä. Ja tuolla se on talo... Se uusi rakennus on navetta,
-menneenä talvena vasta salvettu..."
-
-"Mutta eikö talolla ole erityistä nimeä?..."
-
-Heikki oli saanut tulen syttymään ja kantoi siihen märän turpeen,
-saadakseen sauhun mustemmaksi. Hän naurahti.
-
-"On sillä nimikin, vorstmestari-vainajan antama."
-
-"Mikä se on?" Ja Kaarlo koetti mielessään miettiä, mikä nimi sopisi
-tälle yksinäiselle uudistalolle, kaukana naapureista, kiveliön
-keskellä, kirkkaan järven rannalla.
-
-"Kaiholaksi tämän vorstmestari-vainaja on nimittänyt, ja se tuo kuuluu
-olevan kirjoissakin. Kaiholan uudistalo Illinginjärven rannalla, kuului
-rovastikin papereistaan lukevan."
-
-"Vai Kaihola!"
-
-Ja Kaarlo jäi hetkeksi mietteisiinsä. Heikki kantoi kaatunutta puuta
-lisää nuotioon ja tähysteli järven poikki. Kaarlo ei ollut
-havainnutkaan, ettei venettä ollut rannassa. Nyt hän sen vasta huomasi
-ja kysäisi:
-
-"Mutta millä me soudamme järven yli? Eihän näy venettä tällä
-rannalla..."
-
-"Tällä sauhulla me veneen saamme, jahka huomaavat", sanoi Heikki.
-
-Kaarlo ymmärsi nyt vasta, mitä varten Heikki oli sytyttänyt tulen.
-
-"Tämä on siis jonkunlaista langatonta sähköttämistä", nauroi hän, sillä
-ensi kertaa eläissään hän näki, miten erämaan asukas ilmoittaa järven
-yli tahtovansa.
-
-Mitäpä hän olikaan nähnyt kansan elämästä!
-
-"Mutta ellei siellä kukaan ole valveilla?" hän epäili.
-
-"Kyllä sen aina joku huomaa. Eivät ne näin tähän aikaan kesästä nuku
-öisin täällä päin... Jopahan näkyy Eeva kävelevän venevalkamaan."
-
-Ottaen kiikarin käsilaukustaan katseli Kaarlokin taloon päin.
-
-"Eeva", virkkoi hän. "Onko hän teidän tyttärenne?"
-
-Oli. Eeva oli nyt vanhin lapsista; kaksi vanhempaa, poikia kumpikin,
-oli nuorena hukkunut järveen, heikkoon jäähän. Nuorempia oli vielä
-kolme poikaa ja kaksi tytärtä.
-
-"Lienevät pojat menneet Kallijärveen kylästelemään, koska Eeva tulee
-noutamaan", aprikoi Heikki.
-
-Hetken kuluttua, kun vene jo näytti olevan puolijärvellä, sanoi Kaarlo:
-
-"Vai on se Kaihola! Minusta se näyttää, tämä teidän talonne, sangen
-rauhalliselta ja hauskalta. Mistä forstmestari-vainaja mahtoi arvata
-semmoisen nimen!"
-
-"Mikäpä tiennee! Hän täällä kulki kalassa kesäisin ja linnustamassa
-syksyisin. Oli semmoinen vähäpuheinen ja yksin elelevä mies. Mutta
-minua kohtaan oli kovin hyvä, aina auttoi ja neuvoi... Ja viipyi
-välisti meillä viikkomääriä. Ei hänellä ollutkaan vaimoa eikä lapsia.
-Ja kuoli sitten... mikä sydämenvika lie ollut..."
-
-Ja Heikki kertoi minkä mitäkin forstmestari-vainajan elämästä.
-
-Vene oli jo saapunut likelle rantaa, ja Kaarlo näki, että soutaja tuon
-tuostakin kääntyi teljolla katsomaan rannalla olijoihin. Soutaja näkyi
-olevan nuori vaaleaverinen tyttö. Pitkä ja paksu palmikko oli joutunut
-olkapäälle, huivin valuessa teljolle. Juuri ennenkuin vene rantaantui,
-loi tyttö pitkän, kysyvän katseen Kaarloon eikä näyttänyt isäänsä
-huomaavankaan. Hänellä oli suuret, siniset silmät ja kalpeat, pienehköt
-kasvot. Ja kun hän nousi veneeseen seisomaan, huomasi Kaarlo, että hän
-oli pitkä ja solakka, ja että vartalo oli kaunis ja sopusuhtainen.
-
-"Tämä on eräs herra Helsingistä, tullut tänne kalastelemaan meille
-kesäksi. Sano äidille, että toimittaa vieraan tupakamariin ja laittaa
-ruokaa. Ottakaa niitä poronpaisteja... eikä tämä muuta kuulu
-tahtovankaan, kun vain saa maitoa kyllikseen", esitteli Heikki Kaarloa
-tyttärelleen.
-
-Kaarlo kävi antamaan Eevalle kättä. Tyttö ei osannut hänelle mitään
-sanoa, katseli vain totisin kasvoin ikäänkuin ei koskaan ennen olisi
-nähnyt vierasta miestä. Mutta Kaarlo näki, että tytöllä oli
-miellyttävät punaiset posket ja valkoinen kaula, joka hohti auenneen
-röijyn alta.
-
-
-
-
-II.
-
-
-He työnsivät veneen vesille vasta sitten, kun Heikki oli lähtenyt
-takaisin pitkin joenrantaa venevalkamaan, noutamaan sinne jätettyjä
-tavaroita.
-
-Aurinko oli jo kohonnut korkeammalle ja paistoi yli vaarain lakien,
-koko järveä kullaten.
-
-Eeva istuutui soutamaan ja Kaarlo perään. Ei ollut Kaarlo eläissään
-puhutellut erämaassa kasvanutta tyttöä, ei tuntenut heidän
-yksinkertaisia tapojaan eikä sitä luonnollisuutta, jonka aina tapaa
-sydänmaan asukkaan käytöksessä. Omituinen tunne valtasi hänet, kun hän
-katseli soutavaa tyttöä, joka ei näyttänyt häntä ujoavan eikä liioin
-häntä herranakaan pitävän. Hänestä tuntui niinkuin hän nyt tässä
-venheessä kulkisi johonkin salaperäiseen ihmemaahan, kauas pois
-entisestä, uuteen kirkkaaseen elämään. Aamun loiste, erämaanjärven
-jylhä ympäristö ja hänen oma haaveksiva mielensä kutoivat hänen eteensä
-kuin uuden elämän sarastusta. Ei hän oikein tiennyt, näkikö unta vai
-oliko valveilla... Koko maailma tuntui kultahohteessa kylpevän,
-rantojen puissa lauloivat linnut, ja käkien kukunnoita kuului
-kaukaisista korvista.
-
-Tämä järvi ja tuo talo tuolla ja sen asukkaat... tässä oli nyt se
-maailma, jossa hänen tuli parantua, virkistyä, voimistua, uusiintua
-kaikin puolin... Tänne eivät voineet seurata maailman pahat eivätkä
-suuret synnit... täällä oli niin puhdasta ja valoisaa, niin kirkasta ja
-hyvää...
-
-Oli sittenkin ollut onnellinen ajatus, kun päätti lähteä pakoon
-suurkaupungin huumaavia humuja ja erota ja lakata surkeasta elämästä,
-jossa sielu sairasti hurjien illatsujen jälkeen ja ruumis kutistui
-synnissä!... Onni oli ollut, että ymmärsi pahaa paeta...
-
-Oliko mahtanut paha hänestä paeta! Oliko jäänyt vetten ja vaarain ja
-taivalten taakse, vai seurasiko aina matkassa, koskaan jättämättä
-rauhaan?
-
-"Kuinka vanha Eeva on?"
-
-Hän tahtoi jotakin jutella tytölle, sillä tämä näytti nyt ujoavan
-enemmän kuin äsken.
-
-"Jo minä Mikkelinä täytin yhdeksäntoista."
-
-Hänen suunsa oli sievä ja huulet punertavat. Päällimmäisen hameensa oli
-hän kohottanut korkealle, niin että lyhyt alushame peitti vain siroja
-pohkeita. Takista oli auennut vielä muuan nappi, niin että valkoista
-rintaakin pilkisti palanen näkyviin...
-
-Kaarlo tapasi ajatuksensa jostakin riettaasta kuvasta, joka tuntui
-viehättävän. Mutta samassa hän osui katsomaan Eevan silmiin, joiden
-ilme oli totinen ja viisas. Koko Eevan olennosta näytti viattomuus
-sädehtivän -- sopusoinnussa tämän kumman kirkkaan aamun kanssa.
-Katkera, vihlova vastenmielisyyden tunne omaa itseään kohtaan tärisytti
-Kaarlon sisintä. Hän kirosi itseään, saastaista sisuaan, likaista
-mielikuvitustaan.
-
-Näinkö olikin jo langennut! Näin uponnut, näin menettänyt puhtaan
-mielikuvituksen maailman! Ettei ollut voimaa vangita liiteleviä
-kuviaan! Ettei ollut kykyä ajatella puhtaasti puhtaan vieressä!
-
-Seurasivatko ne sittenkin häntä tänne erämaahankin, nuo villit,
-eläimelliset vietit? Eikö koskaan enää paranisi pilaantunut liha, ja
-eikö koskaan kirkastuisi himmeä, likainen mieli!...
-
-Hän pusersi melaa kouraansa ja vannoi vieläkin saman valan, jonka oli
-vannonut porttolan eteisessä... että hän vangitsee halunsa, hänen
-heikon lihansa täytyy nyt totella sielun käskyjä... hänestä on tuleva
-uusi mies... Ja tuntien äskeisen pahan puuskan menneen ohi hän
-rauhoittui ja alkoi jutella Eevalle.
-
-"Kuinka siellä äiti ja muut kotona voivat? Ovatko terveinä?"
-
-Mutta Eeva kysyi vuorostaan:
-
-"Mistä te sinne tiesitte, että täällä on talo Illinginjärven rannalla,
-kun tänne arvasitte tulla?"
-
-"No, tiesin minä. Onko Eevan tapana kalastaa uistimella?"
-
-Ei ollut nyt joutanut pariin kesään, kun lehmäin hoito oli yksin hänen
-toimenaan. Äidillä oli toinen käsi loukkaantunut, ettei saattanut
-lypsää. Mutta pojat uistivat melkein joka yö.
-
-"Montako on lehmää?"
-
-"On nyt yksitoista vasikkain kanssa. Mennä talvena isä myi Mustikin,
-joka oli paras maitolehmä..."
-
-"Sepä nyt oli..."
-
-"Kun ei saatu verorahaa ja Aapo sitten loukkasi jalkansa... kirveellä
-löi kaksi varvasta poikki... Onko teillä lehmiä?"
-
-Eevasta tuntui luonnolliselta, että Kaarlokin oli talosta, jossa oli
-lehmiä.
-
-Kaarloa nauratti.
-
-"Ei ole lehmiä. Minä olen kaupungin lapsia. Eikä Helsingissä monta
-lehmää olekaan. Maito tuodaan sinne maalta."
-
-"Ei taida olla peltojakaan?"
-
-Eeva tuli yhä puheliaammaksi. Hän kysyi minkä mitäkin, niinkuin tekee
-oppimaton erämaan tyttö, joka ei maailmasta ole paljoa kuullut eikä
-nähnyt. Kuta enemmän puhelivat, sitä enemmän Kaarlo tunsi vapautuvansa
-äskeisistä likaisista ajatuksistaan, ja hänen hellään sydämeensä levisi
-hyväätekevänä, suloisena ja lämpimänä säälin ja rakkauden tunne kaikkia
-näitä yksinäisyydessä eläviä hyviä ihmisiä kohtaan. Peto ja perkele oli
-äsken hänen sisässään, kun hän näki Eevan paljaan, pyöreän poven... Hän
-inhosi vieläkin äskeistä.
-
-"Kyllä täällä on kaunista ja kirkasta, täällä Pohjolassa... Helsingissä
-on ainakin kesä pimeä tähän verrattuna."
-
-Siitä alkoi Eeva taas tiedustella. Hän teki niin kummallisia
-kysymyksiä, ettei Kaarlo välisti tiennyt mitä vastata. Hän tahtoi
-tietää Kaarlon isän ja perheolot. Oliko rikas vai köyhä? Joko oli
-nainut? Mitä oli noissa laukuissa ja kapsäkeissä?
-
-"Kirjoja vain ja vähän vaatteita."
-
-"Onko semmoisia satukirjoja?"
-
-"Ei ole satukirjoja. Onko Eeva lukenut satukirjoja?"
-
-"Olen minä yhden. Sen toi isä kirkolta mennä kesänä. Se oli hauska
-kirja..."
-
-He olivat jo saapuneet niin likelle talon rantaa, että peltojen
-vihannoiva oras välkkyi kuin silkkinen sametti aamuauringon paisteessa.
-
-Asuinrakennuksen takaa lähti kellertävähiekkainen polku alas loivaa
-myötälettä järven rantaan päin. Siinä oli suuren kiven vieressä
-venevalkama porraspuineen.
-
-Peräti pieniltä näyttivät viljelykset Kaarlon mielestä; oli kuin olisi
-nähnyt jonkunlaisen lasten leikkipaikan. Vai tuo louhikkoinen, korkea
-vaarako teki, että kaikki sen kupeella näyttivät niin pieniltä ja
-avuttomilta!
-
-Kaihola! Surujen ja ikävän koti! Mutta ei näyttänyt talo ikävältä.
-Pihamaa oli vankan nurmen peittämä, ja akkunalaudat olivat maalatut
-valkoisiksi. Rantaan vievän polun varressa oli matala pienoinen huone,
-jonka musta ovi oli järvelle päin.
-
-"Se on sauna, ja tuo toinen, joka on aivan rannassa, on verkkohuone",
-selitteli Eeva.
-
-"Onpa siellä uusi, vastatervattu venekin!"
-
-"Se on Aapon kalavene. Nyt tänä kevännä hän on sen lumen lähtiessä
-tehnyt. Ensimmäinen Aapon tekemä vene, ja isä sanoi, että se on hyvin
-tehty."
-
-Ei ollut rantaan enää monta syltä matkaa. Eeva kääntyi katsomaan, eikö
-ketään näkynyt rantaan tulevaksi, ja arveli:
-
-"Eipä tainnut äitikään arvata, että täältä vieras tulee, koska ei näy.
-Taisi nukkua. Enkä minäkään vielä isää odottanut ennenkuin tulevan yön
-seutuna."
-
-"Eikö Eeva ollut nukkumassa?"
-
-"Mansikka kohta poikii, niin nousin navetassa käymään, ja silloin näin,
-että isä oli jo Raakonrannalla, kun savu nousi."
-
-Kaarloa huvittivat Eevan puheet, jotka käsittelivät sellaista, mikä oli
-likinnä hänen sydäntään. Kaarlo alkoi vähitellen ymmärtää häntä.
-
-"Vai poikii Mansikka pian", sanoi hän, kuin asia häntä hyvinkin
-huvittaisi. Ei ymmärtänyt silloin, että lehmän poikiminen köyhässä
-erämaanperheessä oli merkkitapaus, mutta jäljestäpäin se kyllä selvisi
-hänelle.
-
-"Siitä tulee yhtä hyvä lehmä kuin Mustikistakin, joka myytiin."
-
-"No, sepä on hauskaa!"
-
-Järven pohjasta pohotti kellertävä hiekka kuin kulta saivoveden läpi.
-Pohja näytti olevan tasainen kuin lattia ja madaltui hienosti kuin
-hyvin loivana myötäleenä venevalkamaa kohden.
-
-"Mutta jopa on kerrassaan hyvä uimaranta tässä", puhkesi Kaarlo
-ihmettelemään.
-
-"On se. Eikä ole liekoja eikä kiviä. Saunasta tultua minäkin juoksen
-järveen. Mutta pojat käyvät päivilläkin."
-
-"Tässä minä käyn joka päivä, ja saunassa myöskin."
-
-Ja Kaarlo antoi toisen kämmenensä rentona uiskennella vedessä.
-
-Samassa kolahti vene porraspuihin.
-
-Kaarlolle oli tehty vuode tupakamariin, joka oli järven puolella
-rakennusta. Sinne tultiin tuvan läpi, jossa ei talvisin asuttu ja jossa
-ei ollut uunia eikä vasituisia parsia. Viereinen kamari oli myöskin
-keskentekoinen, mutta siitä ei puuttunut muuta kuin uuni. Toisessa
-päässä oli perheen huone, kookas valoisa pirtti, jossa oli neljä
-ikkunaa.
-
-Päivä oli jo korkealla, kun Kaarlo alkoi riisuutua. Hitaasti otti hän
-vaatekappaleen kerrallaan päältään ja katseli järvelle. Sieltä ei
-näkynyt muuta kuin sileä, päiväpaisteinen selkä ja suuri, synkkä
-sydänmaa sen takana... kauas silmän kantamattomiin... leivättömään
-Lappiin, tunturien maahan. Korkeita paljaspäisiä kukkuloita siellä
-kohosikin kiveliön keskeltä, muutamat kuin kiinni taivaanrannassa. Ei
-mikään osoittanut, että siellä olisi asuttua maailmaa... Oliko kukaan
-ihminen koskaan kulkenutkaan!
-
-Hänen väsynyt mielensä kietoi ajatukset kuin harson sisään. Hän
-kuvitteli siirtyneensä pois entisestä maailmasta, muuttaneensa toiseen,
-outoon maailmaan, jossa ei ollut muita ihmisiä kuin tämän talon väki
-eikä muita asumuksia kuin tämä Kaihola...
-
-Mitä varten hän oli tänne tullut?
-
-Oli kuin hän itsekään ei sitä enää tietäisi taikka niinkuin nyt vasta
-havahtuisi, että ainakin oli tänne tullut...
-
-Oliko todella lähtenyt pakoon pahaa maailmaa? Oliko todella väsähtänyt
-ja tahtonut lepoa, uusia voimia ja uutta mieltä?
-
-Oli. Niin oli.
-
-Hän oli niin väsynyt kaikkeen siihen, mitä maailma iloineen tarjosi,
-ettei hän enää mistään tuntenut iloa eikä rauhaa. Senkö tähden, että
-hän ei ollut osannut elää säästävämmin ja säännöllisemmin, vaan oli
-kuluttanut nuoren elämänsä iloissa ja nautinnoissa? Vai oliko syynä se,
-että elämän ikivoima oli hänestä jo loppuun kulunut, ja alkaisi
-kuihtumus ja jäykistyminen...
-
-Ei voinut olla niin. Hänhän tunsi vielä veren pulppuavan lämpöisenä ja
-nuorteana, hänhän rakasti elämää ja koko kärsivää ihmiskuntaa! Hänen
-henkensä tuli ei ollut vielä loppuun palanut, eikä mielensä joustavuus
-kangistunut...
-
-Hän rakasti elämää, mutta ei sairasta eikä synnillistä elämää, vaan
-tervettä ja voimakasta. Ei semmoista elämää, jota oli viettänyt ja
-jossa ei koskaan ollut onnea tuntenut.
-
-Silloin hän äkkiä teki päätöksensä, samana yönä, jona hän toveriensa
-kanssa, tuliaismaljoja maistellen, vietti kekkereitä ulkomaanmatkalta
-palattuaan. Rikkaan isän poikana hän oli saanut kaikkia halujansa
-tyydyttää. Ja nyt viimeksi tehdä sen onnettoman ulkomaanmatkan, joka
-oli ollut hänen suurin erehdyksensä!
-
-Mitä hän teki ulkomailla, hän, joka ei vielä tuntenut omaa maatansa
-muualta kuin kartasta eikä kansaansa muutoin kuin kirjoista...
-
-Ja synkkänä katumuksen hetkenä, jona mieli on musta kuin sysi, sielu ja
-ruumis sairaana eikä maailma enää huvita, lensi hänen uupuneeseen
-mieleensä vilkas ja veres ajatus. Se sai veret liikkeelle ja uudet
-toiveet syttymään.
-
-Pois täältä, pois synkän saloseudun sydämeen, missä luonto on
-koskematon; sinne eivät maailman viestit kuulu, eivätkä siellä himot
-huumaa... Sinne hän pakenee, niin kauas kuin oman maan mannerta on;
-siellä hän kykenee työhön ja parantaa särkyneen mielensä... Nyt hän oli
-saapunut tänne!
-
-Oli oikein huvittavaa ajatella, ettei kukaan, ei edes hänen lähimmistä
-sukulaisistaan, tiennyt minne hän oli mennyt.
-
-"Menenpähän katselemaan omaakin maatani, jota en tunne kuin pienen
-palasen."
-
-Ei hän matkastaan muuta selittänyt.
-
-Elämä tuntui nyt niin oudon viehkeältä. Oliko erämaa jo upottanut
-rauhansa hänen sydämeensä? Oliko Pohjolan kirkas kesäinen yö jo
-valaissut hänen pimeää mieltänsä?
-
-Hänestä tuntui siltä. Suloinen raukeus valtasi mielen, leppeä väsymys
-ruumiin.
-
-Hänen ympärillään oli hiljaista, ei kuulunut mitään liikettä, ei tuulen
-tohinaa. Totinen ja uhkaava oli tuo erämaa tuolla järven takana, yhtä
-ääretön joka suunnalle. Ja tuo vankka louhinen vaara melkein päälle
-kaatumassa... Ei ollut täältä polkuja pahan maailman markkinoille,
-eivät päässeet viestit tuomaan eivätkä viemään...
-
-Erämaan rauhassa... Erämaan rauhassa...
-
-Hän katsoi vuoteeseensa, joka valkoisine pieluksineen oli häntä varten
-valmistettu. Peite oli aivan uusi ja lakanat hohtavan valkoiset.
-
-Mistä oli heillä täällä synkässä sydänmaassa näin?... Köyhiä, kovaa
-kokeneita ihmisiä he olivat, puutetta kärsineitä, kovaa työtä
-tehneitä... Parhaansa olivat hänelle, maailman elostelijalle tuoneet...
-
-Häntä melkein hävetti, ja sanomaton säälin tunne pulppusi hänen
-sydämessään.
-
-Miten voisi hän osoittaa kiitollisuutta, miten olla hyvien ihmisten
-mieliksi!
-
-Hän heittäysi vuoteeseen ja painoi päänsä pehmeään pielukseen. Samassa
-hän muisti Eevan, muisti Eevan solakan varren, pyöreät käsivarret ja
-kauniit silmät ja tuuhean tukan... Tyttö-raukka! Hän ei tiennyt vielä
-mitään syntisestä maailmasta!...
-
-Kun hänen ei koskaan tarvitsisikaan tietää! Ja hän nukkui raskaaseen
-uneen.
-
-
-
-
-III.
-
-
-Hän heräsi siihen, että kuuli puhelua jostakin pihasalta ja pääskysten
-liverryksiä ilmasta. Hän oli nukkunut niin, ettei ensin muistanut missä
-olikaan.
-
-Mutta kun hän pääsi oikein valveille, palasivat kuluneen yön muistot
-mieleen. Päivä oli kai jo hyvin lännellä. Hän ei nähnyt aurinkoa, mutta
-hänestä tuntui, että hän oli nukkunut kauan ja hyvin. Tunsi mielensä
-virkeäksi, vaikka jalkapohjat olivat arkoina eilisen kävelyn jälkeen.
-Hän nousi ylös ja päätti lähteä uimaan. Ei pannut kenkiäkään jalkaansa.
-Täytyi nyt aloittaa oikeaa metsäelämää kaikin voimin! Karaista
-ruumistansa, puhdistaa sieluansa! Ja viheltäen käveli hän tuvan poikki
-ja meni pirttiin.
-
-Heikkikin oli juurikään saapunut tuliaisineen. Koko perhe oli
-kokoontunut pöydän ympärille, jolle Heikki lappoi laukustaan minkä
-mitäkin tuomista. Siinä olivat kaikki pojatkin, Aapo, Erkki ja Akseli,
-joita Kaarlo ei ollut vielä nähnyt. Siinä seisoivat pikku tytötkin
-Laila ja Maria äitinsä vieressä, uteliaina katsellen isän tuomisia.
-Heikki komensi pojat kättelemään Kaarloa ja sanoi:
-
-"Kiittäkää myöskin! Tämä herra se antoi rahaa tuliaisiin ja maksoi
-vielä jauhotkin kauppiaaseen!"
-
-Pojat tulivat kättelemään. Olivat vankkoja poikia, Aapo jo pitempi
-isäänsä, avojaloin, mutta puhtaat paidat kaikilla. Emäntä oli pitkähkö,
-laiha nainen leppeine sinisine silmineen, joiden ilme oli samanlainen
-kuin Eevankin.
-
-"Missä Eeva on?" kysyi Kaarlo.
-
-"Se tulee heti... meni teille lypsämään maitoa."
-
-Aapolle isä oli tuonut uuden, kiiltävän uistimen, pikkupojille onget ja
-jokaiselle sitäpaitsi kirveen omiin nimiinsä, Eevalle ja pikkutytöille
-huivit ja emännälle pakan liinakangasta.
-
-Kaikki olivat niin hyvillään, että Kaarloa huvitti. Heikki oli itsekin
-hyvällä tuulella, laski leikkiä ja kertoi:
-
-"Kun rovasti minulle esitti, että 'ottakaa sinne teille kesäksi asumaan
-eräs Helsingin herra, hän tahtoo rauhalliseen paikkaan', niin minä
-sanoin, että meillä on niin talonpoikainen ja metsäinen elämä, että ei
-taida tyytyä... Rovasti siihen, että semmoiseen elämään se juuri
-tahtookin... Niin minä sanoin, että tulkoon vain... ja niin on nyt
-tullut..."
-
-"Tänne kiveliöön!..." virkkoi emäntä. "Ei täällä ole vieraalle mitään
-antamista..."
-
-"Onpa järvessä kaloja ja metsissä riistaa, ja särvintä saadaan
-myöskin... ei hätää... Tämä tyytyykin, kun saapi maitoa kyllikseen...
-Mutta, pojat, menkääpä hoputtamaan Eevaa, että tuopi verestä maitoa,
-että maisteri on jo valveilla", tuumaili Heikki, eikä häntä vieläkään
-näyttänyt väsymys vaivaavan.
-
-Pojat rynnistivät kaikin ulos semmoisella voimalla, että pirtin jykevä
-ja paksu ovi paukahti auki, jotta eteisen seinät helisivät.
-
-Kaarlokin istuutui Heikin viereen penkille ja kysyi:
-
-"Eikö Heikkiä väsytä hyvin? Minun jalkapohjani ovat niin kipeät,
-että..."
-
-"Kuinkas sitä on nukuttu? Minkälainen oli vuode?" kysyi Heikki vastaan.
-
-"Hyvin olen nukkunut; niin makeasti, etten herättyäni ensin muistanut,
-missä olinkaan!"
-
-"Niin, että oli joutunut tänne keskelle kiveliötä", virkkoi emäntä.
-
-"Täällähän on suuri järvi ja hyvä uimaranta", nauroi Kaarlo. "Mikä on
-hätänä!"
-
-"Ei täällä käy kaikkina kesinä yhtään ihmistä, eikä talvellakaan kuin
-joku poromies", tenäsi emäntä yhä; hänen tuntui käyvän sääliksi
-Kaarloa, että oli tänne hautautunut.
-
-"Kyllähän minä jo ihmisiä olen nähnyt", puolusteli Kaarlo. "En minä
-täällä mitään kaipaa."
-
-Heikki sanoi siihen:
-
-"Ja jos ikävä tulee, niin pääseehän täältä pois milloin hyvänsä...
-Vaikka huomenna jo..."
-
-"Ei toki... en minä mitään ikävöi..."
-
-Kaarlo käveli pihalle, jota peitti vankka nurmikko. Pääskyset
-lentelivät pesistään, joita oli vieri vieressä koko pirtin räystäs
-täynnä, lensivät yli uuden navetan järvelle päin. Toisia palasi
-pesiinsä, ja yhtenä viserryksenä oli koko piha. Päivä paistoi korkean,
-louhikkoisen vaaran takaa; ilma tuntui vähän nuoskeammalta kuin
-tullessa aamuvarhaisella.
-
-Navetasta kuului lehmän kello kalkahtavan, ja vaaran alla kukkui käki.
-
-Samassa hän näki Eevan tulevan maitokellarista, joka oli matala,
-puoleksi maahan kaivettu huone päärakennuksen pohjoispäässä. Hänellä
-oli maitoa iso kippo kädessään. Kaarlon silmät seurasivat Eevaa
-mielihyvin. Tyttö oli kuin muuttunut. Hänellä oli erilainen huivi, joka
-oli solmittu niskaan. Hänen kasvonsa olivat punakat ja niiden ilme
-iloinen ja ystävällinen. Kaikin puolin näytti Eeva somemmalta ja
-miellyttävämmältä kuin yöllä järveltä tullessa. Silmien sini oli kuin
-tummempi, ja Kaarlo huomasi nyt, kun Eeva hymyili, että hänen hymynsä
-oli hurmaavaa.
-
-Pojatkin joutuivat siihen.
-
-"Lähtekää tekin, maisteri, uimaan!" sanoi Eevan takaa nuorin, Akseli.
-"Eeva sanoi, että te olette hyvä uimaan."
-
-"Olet nyt", varoitti Eeva ja nipisti poikaa hiuksista.
-
-"Me lähdemme miehissä tästä", sanoi Kaarlo ja laski huulilleen
-maitoastian. "Ja sitten kalastamaan!"
-
-"Minullakin on onki!" huomautti Akseli taas toimessaan.
-
-Hetken kuluttua olivat kaikin menossa järven rantaan kellervähiekkaista
-polkua pitkin, joka lähti maitokellarin päästä. Kaarlo oli avojaloin,
-lakitta ja paitahihasillaan.
-
-Sillä välin meni Eeva kamariin vieraan huonetta siistimään. Ikkunasta
-hän näki, miten Kaarlo ja pojat riisuutuivat. Pojat joutuivat ensiksi
-veteen, kahlasivat niin pitkälle, että vesi ulottui kaulaan, ja
-heittäysivät sitten uimaan. Kaarlo seisoi kauan kiven päällä
-venevalkamassa ja lämmitteli jäseniään, laskeusi sitten veteen, kasteli
-päänsä ja rintansa ja juoksi, veden pärskyessä hänen ympärillään,
-järveen. Pojat huusivat ja nauroivat, ja kuului Kaarlokin nauravan.
-
-Kaarlo oli Eevan mielestä komea mies. Hänen silmänsä olivat kauniit, ja
-hän puheli niin kovin ystävällisesti. Miten lieneekin ollut oppinut,
-kun oli näin paljon kirjojakin.
-
-Kaarlo oli avannut kapsäkkinsä ja jättänyt sen selälleen lattialle,
-otettuaan siitä pyyheliinan. Toinenkin kapsäkki oli auki. Siinä oli
-vain kirjoja. Eeva ei tohtinut niitä liikuttaa. Mutta kun hän näki
-niitä niin paljon, ei hän malttanut olla koskettamatta päällimmäistä.
-Hän avasi kannen ja luki "Kalevala".
-
-Mikä lienee? Ja kiireesti asetti Eeva kirjan paikoilleen.
-
-Äitikin tuli kamariin.
-
-"Rikas se taitaa olla. Isällekin oli antanut jauhoihin rahaa, sanoen,
-että kyllä sitten sovitaan, ja rovastikin oli maininnut, että kyllä se
-olostansa maksaa, kun vain saapi olla rauhassa", selitteli emäntä
-Eevalle.
-
-"Paljon sillä näkyy olevan kirjoja ja vaatteita tuossa toisessa",
-näytteli Eeva ja kehuskeli.
-
-"Mutta ei se ollut virastaan mitään selvää tehnyt, vaikka isä oli
-välillä kysynytkin", tiesi emäntä. "Saattaa olla isokin virka. Kuinka
-lienee vanha? Nuorelta näyttää, mutta on sillä semmoista somaa
-alamielisyyttä silmissään."
-
-"Sanoi viisikolmatta täyttäneensä."
-
-Eeva havaitsi nyt ikkunalaudalla kultakellon ja sormuksen, jotka Kaarlo
-oli siihen jättänyt.
-
-Yhdessä he niitä emännän kanssa kävivät tunnustelemaan ja tutkimaan.
-
-"Antaisipa noita kirjoja luettavaksi!" toivoi Eeva.
-
-"Ne ovat varmaan vieraskielisiä kaikki."
-
-"Tämä tässä on suomalainen..."
-
-Ja Eeva otti "Kalevalan" uudestaan kapsäkistä.
-
-"Elä missään nimessä koske!" varoitti äiti, vaikka itsekin olisi ollut
-utelias näkemään.
-
-"Kyllä minä vielä jolloinkin pyydän lainaksi", arveli Eeva.
-
-"Et saa pyytää. Voipi suuttua."
-
-"Ei suinkaan suutu... niinpä on lempeäsilmäinen."
-
-Ja Eeva katseli vieläkin "Kalevalaa".
-
-"Se on silmistään vähän vorstmestari-vainajan näköinen... liekö sitten
-niin siivo ja hyväsydäminen", tunnusteli emäntä. Häntäkin oli vieras
-miellyttänyt.
-
-"Mistä meille tiesi tulla?" kysyi Eeva.
-
-"Rovasti oli neuvonut. Pappilaan oli isä käsketty. Siinä olivat yhteen
-tulleet."
-
-"Hyvä tämä on ja ystävällinen. Tiedusteli lehmistäkin. Katsokaa, äiti,
-kuinka se on hyvä uimaankin... noin vain... nyt keljottaa selällään
-kuin hauki..."
-
-"Niin näkyy. Siisti nyt huone, ja laitamme ruokaa sille."
-
-Emäntä meni, mutta Eeva jäi siistimään huonetta ja panemaan vuodetta
-kokoon.
-
-Herttainen mies oli, siivonnäköinen ja soma. Ei ollut naimisissa, mutta
-varmaan oli ystävä jossakin kaukana...
-
-Ja ajatuksissaan tarttui Eeva uudelleen "Kalevalaan" ja luki muutamia
-rivejä.
-
-
-
-
-IV.
-
-
-Suurimman, kirkkaimman valon vallassa oli Pohjola.
-
-Ei ollut pimeänaikaa ollenkaan. Kaiket yöt oli aurinko näkynyt vaarojen
-yli, vaikka sen loisto vähän vaimenikin sydänyöllä.
-
-Tämä valo, tämä outo kirkkaus, vaikutti Kaarloon omituisesti. Hän eli
-kuin eri elämää. Hänestä tuntui niinkuin hän kevenisi ja puhdistuisi,
-nuortuisi, ja niinkuin uusi elämä olisi hänessä alkanut. Pari viikkoa
-oli hän vasta ollut Kaiholassa. Hän oli jo ryhtynyt siihen työhön,
-jonka hän kesän aikana oli päättänyt täällä valmistaa. Hän oli
-nauttinut tästä ihmeellisestä valoisuudesta ja karusta sydänmaan
-luonnosta. Öisin, kun oli vähän viileämpää, hän souti poikain kanssa
-uistinta ja palasi vasta sitten kun päivä alkoi lämmittää.
-
-Eevakin oli joskus mukana. Tähän aikaan elivät Kaiholan asukkaat
-omituista elämää: nukkuivat useinkin päivillä, mutta öisin olivat
-liikkeellä.
-
-Öisin kulki Heikkikin kuokkamaalla, ja sinne piti poikainkin joutua
-silloin kun Kaarlo ei tarvinnut kalastuskumppania.
-
-Alussa hän oli rauhallinen, nukkui levollisesti ja tunsi saavansa uusia
-voimia.
-
-Yksi seikka oli alkanut häntä kiusata, eikä hänen onnistunut karkoittaa
-mielikuviaan, vaikka kuinka koettikin. Eeva oli niin hempeä, ja kaunis,
-niin luonnollinen ja suora!...
-
-Kuta useammin he olivat yhdessä, sitä somemmaksi tuli Eeva Kaarlon
-mielestä. Ja vaikka Eeva ei näyttänyt enempää välittävän Kaarlosta kuin
-ennenkään, luuli Kaarlo huomaavansa, että tytön sinisissä silmissä oli
-lempeämpi ilme kuin heidän tutustumisensa ensi päivänä...
-
-Ja se oli kumma, että Kaarlon silmät aina osuivat niin, että tuli
-nähneeksi aistillista siinä, missä puhtaan mielen ei olisi pitänyt sitä
-havaita.
-
-Ja taas hän kirosi itseään.
-
-Eihän tyttö kiemaillut eikä millään osoittanut, että olisi entisestään
-muuttunut. Yhtä luonnollinen, iloinen ja ystävällinen oli kuin
-alussakin. Puheliaampi hiukan. Ei, Eevassa ei ollut vikaa, Eeva ei
-ollut tietensä herättänyt hänen pahoja halujansa. -- Hänen oma syynsä
-oli, oman irstaan mielensä ja silmäinsä syy oli, että hänen hiljainen
-rauhansa ja tyyni elämänsä oli tullut häirityksi.
-
-Mitä varten hänen tarvitsi eräänä aamuvarhaisena, kun palasi kalasta,
-kulkea ohi aitan, jossa tiesi Eevan nukkuvan? Omaa haluaan
-tyydyttääkseen. Ovi oli raollaan, ja hänen ilkeään mieleensä iskeysi
-heti, että Eeva olikin sen häntä varten jättänyt auki... Hän nousi
-kynnykselle ja katsoi sisälle, luullen Eevan olevan valveilla. Mutta
-Eeva nukkuikin. Toinen jalka oli puikahtanut peitteen alta ja
-solahtanut sängyn laidalle, polvesta asti paljaana... Paljaat
-käsivarret olivat koukistettuna niskan taakse, poven kohotessa
-avoimena... Hän kysyi hiljaisella äänellä: "Nukutko Eeva?... nukutko
-Eeva?..."
-
-Mutta Eeva ei vastannut. Hän tunsi, kuinka kuuma sähkö virtasi hänen
-sisässään, ja hillitön halu veti häntä sängyn viereen... Silloin hän
-muisti Heikin, hänen kovan työnsä ja kamppailunsa ja koko tämän
-ystävällisen talon ihmiset...
-
-Ja kiireesti hän riensi pois.
-
-Silloin hän vannoi, ettei siitäpitäen anna mielijohteilleen valtaa!
-
-Sillä laillako hän palkitsisi näiden köyhien ihmisten ystävyyden, että
-veisi ja turmelisi sen, mitä heillä oli parasta...
-
-Mutta kun hän oli laskeutunut levolle, tuli kiusaaja, viettelijä, hänen
-mieltänsä häiritsemään. -- Eeva oli kokematon erämaan lapsi, --
-kuiskaili se. -- Pian hän sinuun rakastuu, rakastuu silmittömästi...
-Mitä ihanaa elämää voisitkaan viettää täällä Eevan kanssa!... Mikä
-notkeus ja sirous on hänen varressaan, ja mikä taivaan sulo hänen
-silmissään... Elämäsi ihanimmat hetket voisit hänen kanssaan viettää...
-Etkä koskaan enää kohtaa niin puhdasta tyttöä... Ei Eeva siitä sen
-onnettomammaksi tule... Muistaa vain sinua, suree aikansa ja sitten
-lakkaa...
-
-Mutta sellaisina hetkinä hän hypähti pystyyn ja kirosi. Oliko taivas
-lähettänyt Eevan tänne erämaahan hänen kiusakseen, hänen viettejään
-ärsyttämään?
-
-Ja silloin hän aina muisti, mitä varten oli tullut, mitä varten hakenut
-tämän kaukaisen paikan: että oli aikonut karaistua uuteen elämään...
-
-Ja hän puhui kiukkuisena kiusaajalle:
-
--- Riehu, sydän, ja hyppää rinnassa, -- ja rakenna ihmelinnoja,
-saastainen halu, mutta minä olen minä...
-
-Ja kun hän aamuisin näki Eevan iloisen, himottoman ja viisaan katseen,
-häpesi hän yöllisiä kuviaan, niin ettei tahtonut Eevaa silmiin katsoa.
-
-Mutta hän ei sittenkään päässyt rauhaan.
-
-Oli kummallista, että hän aina osui sinne, missä tiesi Eevan olevan.
-Eräänä iltana, kun Heikki ja pojat olivat kuokkamaalla ja emäntä
-pikkutyttöjen kera rannassa, oli Eeva lypsämässä. Kaarlo käveli
-navettaan päin, kun tiesi Eevan olevan siellä. Häntä oli alkanut
-kyllästyttää kalastaminen, eikä hän suomennostyötäkään jaksanut tehdä.
-Eeva istui lypsämässä, pää painettuna lehmän kuvetta vasten ja toinen
-jalka oikaistuna suoraksi, niin että lyhyt hame ei ulottunut peittämään
-polvea... tuota valkoista, pyöreää, sievää polvea...
-
-Kaarlo jäi ovelle seisomaan. Eeva ei näyttänyt hämmästyvän, ei vetänyt
-polveaan hameensa peittoon...
-
-"Pojat ovat varmaan isän kanssa kuokkamaalla?" sanoi hän Eevalle.
-
-"Siellä ne ovat. Aikoiko maisteri järvelle?"
-
-"No, en tiedä. Olisi tässä jo aika ruveta minunkin tosityöhön. Kesä
-kuluu."
-
-"Mutta tehän kirjoitatte ihan myötäänsä! Mitä te kirjoitatte?"
-
-"Minä suomennan erästä ranskalaista romaania."
-
-Eeva ei osannut siihen mitään sanoa. Hetken kuluttua virkkoi:
-
-"Mutta jo teillä on paljon kirjoja!"
-
-"Ei niitä täällä ole paljon."
-
-Eeva nousi lypsämästä. Hänen hiuksensa olivat valahtaneet ohimoille ja
-posket punoittivat. Kun hän kävi kiulua tyhjentämässä pyttyyn, joka oli
-keskellä navetan lattiaa, kumartui hän niin, että Kaarlo näki hänen
-pulleat, sirot pohkeensa takaapäin...
-
-"Olisi minulla ollut yksi pyyntö, mutta äiti ei ole luvannut..."
-
-Eeva katsoi häntä suoraan silmiin, loistavin, viisain katsein. Hän tuli
-melkein Kaarlon viereen...
-
-"Mikä se olisi? Sano pois vain! Jos voin täyttää pyyntösi, niin teen
-sen heti..."
-
-Hän laski kätensä Eevan olkapäälle ja painoi etusormellaan poskeen.
-Eeva ei muuttanut ilmettä kasvoissaan, vaan sanoi päättävästi:
-
-"Huomenna sanon..."
-
-Ja hän asettui toista lehmää lypsämään.
-
-"Miksei nyt?"
-
-Kaarlo meni navettaan ja seisahtui Eevan viereen.
-
-"En minä nyt. Tämä se nyt on se Mansikka, josta teille selitin, kun
-järvellä tulimme. Se on nyt poikinut ja antaa toista kiulua maitoa
-aamuin, illoin."
-
-"Vai niin." Kaarlon teki mieli laskea kätensä Eevan hiuksille, jotka
-olivat niin silkinhienot ja pehmoiset, ja hiuksilta sitten paljaalle
-valkoiselle kaulalle. Mutta ei tehnyt kuitenkaan. Äskeinen kosketus jo
-häntä kadutti, ja hän ponnisti kaiken kykynsä poistuakseen.
-
-"No, Eeva sanoo sitten huomenna! Minäpä lähden tästä käymään
-kuokkamaalla..."
-
-Ja hän poistui navetasta, sydän rinnassa takoen kuin vasaralla...
-
-Mikä siinä oli tuossa tytössä, joka viehätti ja kiihoitti niin...
-niin... Äh...! Hänessä oli jotakin sanoin kuvaamatonta suloa, niin
-viehättävää, viekoittelevaa hempeyttä, ettei Kaarlo koskaan muistanut
-nähneensä...
-
-Hän käveli kuokkamaalle päin ja koetti tyynnyttää herääviä pahoja
-halujaan. Ja taas hän tunsi, kuinka saastainen, likainen ja häijy hän
-oli... ja kuinka hänen mielensä ja ajatuksensa aina hakivat
-ruumiillisia suloja... pyöreitä rintoja, polvia ja pohkeita... Miksei
-hän nähnyt tytössä muita piirteitä?
-
-Siksi, ettei hän ollut tahtonutkaan nähdä. Nämä olivat niitä hänen
-entisen elämänsä maininkeja, jotka _täytyi_ tyynnyttää, _täytyi_
-asettaa... Omantuntonsa nimessä hän ei saanut enää ajatella eikä
-kuvitella mitään kohtausta Eevan kanssa... Hänen elämänsä täällä
-maanpovessa olisi muutoin turhaa, eikä siitä uudesta elämästä, jota oli
-aikonut aloittaa, sitten enää koskaan tulisi mitään... _Jos_ hän nyt
-lankeaisi, ei hän milloinkaan enää nousisi!...
-
-Oli ollut jo hyvin vaapperaa tämäkin päätös...
-
-Niin hän mietiskeli kävellessään kuokkamaalle, joka oli korkean vaaran
-alla lihavassa kuusikkokorvessa.
-
-Siellä kuokki Heikki. Kuokki suuren kuusen juuret ensin paljaiksi,
-hakkasi sitten kirveellään juuret poikki, ja miehissä työnsivät kuusen
-pitkälleen. Pojat irroittivat pienempää puuta, koivua, leppää,
-männynalkuja ja kuostoja, kantaen ne kaikki läjiin, jotka sytyttivät
-nuotioiksi. Oli jo ennen kuokittu monta sarkaa sitä samaa korpea.
-Muutamissa saroissa jo rehoitti lihava ohra, joka paikoin jo hiusta
-näytti.
-
-Kaarlo ihmetteli. Kun hän tuli tänne pari viikkoa sitten, ei saroilla
-ollut kuin lyhyt oras... nyt jo pitkä oljenalku... pian kai olisi
-tähkällä.
-
-"Kuudessa viikossa hyvinä kesinä joutuu täällä ohra tynnyristä
-tynnyriin", selitti Heikki.
-
-Vaikkei Kaarlo isojakaan tiennyt maanviljelyksestä, ymmärsi hän, ettei
-tämmöistä vauhtia voinut kasvullisuudelle antaa mikään muu kuin valo...
-tämä ihmeellinen kirkas valo, jota kasvikunta yötä päivää sai nauttia.
-
-Hän istuutui kannon nokkaan, savuisen nuotion viereen, katsellen
-poikain töitä. Vankkoja ja sitkeitä olivat jo pojatkin juuria poikki
-repimään. Nuorinkin, Akseli, jo touhusi naama nokisena, että pois
-tieltä.
-
-"Riskejä poikia te olette!"
-
-Noin sitä maata viljeltiin, noin kiskottiin lakittomin päin, hiki
-tippuen pitkin nokista naamaa! Mitä saivat palkakseen tästä kovasta,
-rasittavasta työstä?
-
-Kaarlo alkoi vähitellen ymmärtää oman kansansa taistelua, ymmärtää,
-ettei tätä kansaa syyttä ollut sanottu sitkeäksi ja niukkaan tuloon
-tyytyväiseksi.
-
-"Kun nuo pojat tässä jaksaisi miehiksi kasvattaa, niin kyllä me tästä
-talon tekisimme", jutteli Heikki Kaarlolle. "Vähältä näyttää tämä
-meidän vainiomme vielä... Vaikka töitä tässä olen tehnyt... Tuossa on
-vieläkin navetan takana iso mänty, jonka juurelle ensin laukkuni
-laskin... Ja siitä aloin... Kahteen kesään en saanut kerätyksi
-heiniä kuin yhdelle lehmälle... Niittyä minä sitten ensi vuosina
-harrastinkin... raivasin Kuverojan varren ja laitoin tammen. Siitä on
-tullut nyt hyvä niitty, on maaheinää aika paljon paikoitellen... Niitty
-on pellon äiti, sanotaan. Ja niin minä sitä olen lisännyt ja lisännyt,
-latoja kevätahavain aikana salvanut... Mutta mitäpä minä niistä nyt
-teille juttelen..."
-
-"Jutelkaahan vain! Hauskaa on kuulla, kuinka tässä olette elämään
-alkaneet", kehoitti Kaarlo.
-
-Nyt hän vasta alkoi oikein ymmärtää "kansan elämää".
-
-"Ei sitä yksi mies sentään maailmaa kerkiä", sanoi Heikki.
-
-"Pankaa nyt täältä sikaari ja istahtakaa tähän levähtämään", kehoitti
-Kaarlo.
-
-Heikki näyttikin kovin uupuneelta, ja hänen silmäinsä kirkas ilmekin
-oli kuin himmennyt.
-
-"Väsymys jo alkaa minussakin tuntua", hän sanoi ja istahti Kaarlon
-viereen, poikain ahertaessa nuotion ympärillä. "Olisi pitänyt saada
-tämä sarka kuokituksi ennen heinäntekoa, vaan keskiin näyttää jäävän...
-huomenna jo pitää alkaa lehtikerppuja lampaille... ja sitten
-heinäntekoon... Pojista alkaa jo olla hyvä apu: Aapo tuo käykin
-täydestä miehestä, eikä ole kehnokuntoinen Erkkikään, ja Akselikin jo
-niittää kampailee toisten jäljessä lakeisensa niinkuin muutkin. Eeva se
-olisi hyvä heinäntekijä ja joutuisa haravamies, mutta kun kuivi tuolta
-äidiltä käsi, ettei kykene lypsämään, niin ei Eeva pääse kuin
-lähiniityille päivänajaksi... Mutta nyt ei enää ole hätää. Ensi alussa
-oli, kun kahden vain kahlaten perkasimme veteliä jänkkiä... Ja siinä se
-meni äidiltäkin terveys, kun raskaaksi vielä sattui kesänajaksi..."
-
-"Kyllä on ollut hirveää", sanoi Kaarlo, jonka sydän pian lämpeni ja
-mieli heltyi.
-
-"Ei sekään niin. Mutta se oli, kun Eeva syntyi. Ei ollut paljon mitään
-suuhun panemista ja täytyi yksin jättää vaimo ja vastasyntynyt, lähteä
-ensimmäisiin kyliin apua hakemaan..."
-
-Kaarloa ihan hirvitti. Ja Heikki kertoi kaikki tyynesti, tasaisesti,
-aivan kuin kaikki olisi ollut ja tapahtunut kuten luonnollisinta ja
-selvintä oli. Mutta kuka kuitenkaan tiesi, mitä tuon jäykän miehen
-rinnassa oli liikkunut, mitä oli tuntenut ja kärsinyt näinä pitkinä
-vuosina nälän ja puutteen ahdistamana, keskellä asumatonta kiveliötä!
-
-Tällä laillako olivat kaikki korvet asutuiksi tulleet? Nälkää ja kipuja
-kärsienkö oli Suomi tullut viljellyksi?
-
-Niin oli. Kaarlo ymmärsi sen nyt. Eikä mitään ollut hän ennen nähnyt
-eikä tiennyt!
-
--- Jospa ne tietäisivät siellä kotona Helsingissä, mitä minä täällä
-näen ja tutkin, tuntisivat korven asukkaan elämää!
-
-"Ei sitä silloin kukaan uskonut, kun minä tähän tulin, että tästä taloa
-koskaan tulee, mutta nyt uskovat. Meillä nyt jo sentään elättää
-kaksitoistakin nautaeläintä ja hevosen... Kun nyt vain jaksaa saada
-peltoa lisää, niin... Ja olen minä ajatellut, että kun tämän
-perintömaaksi saapi, niin on tässä lapsilla toista aloittaa elämäänsä
-kuin meillä... Peltoa vain tarvitsee saada lisää... Tämä on melkoisen
-hyvää peltomaata... Nuo sarat tuossa... Eikö ole kaunis laiho, vaikka
-ei niihin liiennyt lantaakaan kuin liimaksi..."
-
-Sitä Kaarlo jo oli tässä ihmetellytkin.
-
-Hyvillä mielin jatkoi Heikki:
-
-"Kun nyt vain kesä pysyisi tämmöisenä, niin Laurin päivänä joutuisi
-leikattavaksi... Ja jos täyteen jyvään pääsee, niin kyllä tulee leipää
-koko talveksi..."
-
-Hyvissä toiveissa näytti Heikki olevan, ja hänen kasvonsa loistivat
-ilosta, kun hän katseli peltojaan.
-
-"Mutta merkillistä on sittenkin, että olette tässä näinkin hyvään
-elämänalkuun päässeet!" kummasteli Kaarlo.
-
-"On tässä nähty monenlaista huonoakin päivää, mutta niinpähän on Jumala
-huolen pitänyt... Tänä kesänä ei tarvinnut ottaa velkaakaan... Mitä nyt
-teille tulee, kun jauhoihinkin rahan annoitte... Mutta ei ole nyt
-kauppiaaseen mitään..."
-
-"Niistä minun anneistani emme puhu mitään, kunnon Heikki", sanoi
-Kaarlo, ja hän tunsi, että hän yhä enemmän ja enemmän alkoi ymmärtää ja
-kunnioittaa tätä hiljaista, vaivojaan valittamatonta miestä.
-
-He istuivat hetkisen ääneti, omissa mietteissään kumpikin. Ilta oli
-kaunis ja kirkas, aurinko oli kukkulain lakien tasalla melkein suoraan
-pohjoisessa. Suuri, äänetön erämaan rauha vallitsi ympäristössä.
-
-"Näin se lyhyt kesä kuluu hupaisesti", alkoi Heikki puhua. "Aurinkokin
-on jo öisin piilossa tuolla vaarain takana... nyt jo laskee tuon
-Mainavaaran huipun taakse... Siitä minä aina pidän merkkiä, jotta
-milloin heinän teon aloitan... Ja on se tuokin, että kun ohra hiusta
-näyttää, niin varta silloin viikatteesi... Nyt jo on ensimmäinen kylvö
-hiuksella..."
-
-"Onpa Heikillä varmat merkit", hymähti Kaarlo. -- Luonnon lapsia
-opettaa luonto, -- ajatteli hän. Mitä oli hän oppinut luonnosta?
-
-Ei muistanut mitään oppineensa.
-
-"Menkääpä, pojat, panemaan sauna lämpiämään", käski Heikki poikia.
-"Jopa tässä nyt on täksi päiväksi revittykin juuria... pitää tässä
-hautoa jäseniään..."
-
-Mieleen olikin pojille, että saivat heittää kuokkimisen. Heillä olikin
-ollut verrattain helppoa siitä asti, kun Kaarlo tuli. Saivat vain
-kalastella järvellä maisterin kanssa; se oli paljon hauskempaa kuin
-repiä kivoja juuria ja polttaa rutoläjiä.
-
-"Lähdemmekö uistille, kun saunasta tullaan?" huusi Akseli saunalle
-mennessään.
-
-"Pankaa te kovasti puita, että tulee hyvää löylyä", varoitti Heikki.
-"Varmaan maisterikin taas saunaan..."
-
-"No, johan toki! Minäkö laiminlöisin hyvät kylvyt! En vain!"
-
-Pojat riensivät juoksujalassa saunalle, jonka ikkunoista ja mustasta
-ovesta alkoi hetken kuluttua nousta sakea sauhu, paksuna pilvenä
-hajaantuen järvelle päin.
-
-"Mikäpä alkaa tuntua tämä kiveliön elämä?" kysyi Heikki.
-
-"Hauskaa on ollut. Ei ole kuultu kahteen viikkoon maailmalta mitään!"
-vastasi Kaarlo.
-
-"Eipä tänne näin kesän aikana, kun ei satu kulkijoita... Ja menee
-talvisinkin kuukausia, ettei ketään näy, mutta siihen tottuu..."
-
-Heikki meni pirttiin ja Kaarlo käveli tuvan läpi kamariinsa. Pöydällä
-ikkunan luona olivat hänen kirjansa ja kirjoitusvehkeensä levällään.
-Hän istahti tuolilleen ja katseli rantaan päin, saunalle, josta musta
-sauhu pakkasi ulos rei'istä ja ikkunoista.
-
-Hän tunsi kummallista apeutta mielessään. Oliko ikävä vai mitä? Olihan
-hän täällä nyt löytänyt, mitä oli halunnutkin: rauhaa ja yksinäisyyttä,
-lepoa, jota oli ikävöinyt, tervettä erämaan elämää ja kirkasta Pohjolan
-ilmaa. Parantuakseen hän oli tänne tullut, unhoittaakseen entisyytensä
-ja aloittaakseen uutta elämää.
-
-Sillä eihän se ollut oikeaa elämää, jota hän oli viettänyt! Kun hän oli
-päässyt ylioppilaaksi, oli hänelle auennut vapaus. Upeassa
-kauppiaskodissa kasvaneena, mutta kovan kurin alaisena, ei hän
-pääkaupungissa ollut saanut kouluajalla minkäänlaista vapautta. Mutta
-kun ankara isä kuoli juuri hänen ylioppilaaksi tultuaan ja hän sai
-perinnön käsiinsä, päätti hän tutkia elämää. Ulkomailla hän oli
-matkustellut näiden viiden vuoden aikana -- tuskin mitään saaden
-aikaan. Kieliä oli tosin vähän opiskellut ja tutustunut kirjallisuuteen
-ja tuhlannut rahoja. Maailman elämä ja suurkaupungin viettelykset
-olivat olleet liian houkuttelevia. Hän ei ollut jaksanut vastustaa
-niitä... tuskin oli oikein tahtonutkaan...
-
-Mutta sitten tuli äkkiä ikävä ja kaipuu kotimaahan, äitelä mieli ja
-kyllästyminen kaikkeen siihen, mitä näki vieraassa maassa. Hän oli
-uskonut kehittävänsä kirjailijalahjojansa ja oppivansa taitavaksi
-suomentajaksi. Mutta vähiin olivat suomennostyöt supistuneet.
-Kotimaahan oli tosin silloin tällöin lähettänyt pienen
-novellisuomennoksen, mutta ei mitään muuta. Alkuperäistä tekelettä hän
-ei ollut luonut, vaikka monesti oli miettinyt aiheita. Mutta kesän
-aikana hän oli aikonut suomentaa erään Emile Zolan laajimmista
-romaaneista...
-
-Työ oli tuossa vasta alulla!
-
-Nyt hänen täytyy käydä tosityöhön, päätteli hän. Hän oli nuori! Hän
-paranisi nyt täällä kaikesta entisestä: ruumis saisi uutta verta, mieli
-erämaan surumielisyyttä. Hän uisi ja kylpisi, kävelisi maita ja
-vaaroja, joisi kirkkaitten lähteitten vesiä...
-
-Ja salaperäisintä oli juuri se, ettei kukaan tietänyt, missä hän oli.
-
-"Mihin sinä oikeastaan aiot?" kysyivät toverit ja tuttavat.
-
-"Menenpähän levähtämään jonnekin."
-
-He uskoivat varmaan, että hän oli matkustanut Savoon tai Karjalan
-maille. Kukaan ei arvannut, että hän oli saapunut tänne kauas
-Pohjolaan... Lapin raukoille rajoille...
-
-Mutta mikä häntä nyt oikeastaan vaivasi tänään?
-
-Ei mikään muu kuin hänen entinen elämänsä, joka vieläkin vilisi
-sydämessä kuin vetten viri...
-
-
-
-
-V.
-
-
-Oli lauantai-ilta.
-
-Heikki oli jo poikain kanssa aloitellut heinäntekoa. Olivat olleet
-yökunnassa Uittosaajossa, joka oli kotojänkkää loitompana, heinävä
-suonsilmä vaarojen välissä. Mutta nyt lauantai-iltana olivat saapuneet
-kotia.
-
-Olivat saunoneet ja istuivat pirtissä, pannen verkalleen vaatteita
-päälleen. Kaarlokin oli joukossa. Oli melkein puoliyön aika, mutta
-aivan valoisaa vielä, vaikka aurinko oli hetkeksi laskenut Mainavaaran
-taakse.
-
-Emäntä keitteli saunakahvia, ja Eeva oli navetalla, sillä lehmät olivat
-tänä iltana palanneet hyvin myöhään kotia.
-
-Oli haasteltu kaikenlaisista asioista, maanviljelyksestä etupäässä.
-Kaarloa äsken hävetti, kun hän niin vähän tunsi maanviljelystä, että
-tuskin mihinkään Heikin tekemään kysymykseen tiesi vastata. Heikki
-tuntui olevan tiedonhaluinen mies, joka muisti kaikki, mitä kerran
-kuuli.
-
-"Ensi viikolla minäkin tulen heinäntekoon", puheli Kaarlo. "Aapo on
-lainannut minulle pitkävartiset saappaansa... kyllä tästä nyt
-kyetään..."
-
-"Kuverojalla meillä onkin iso niittypirtti ja tahko loukossa", selitti
-Akseli. "Siellä ei tarvitse kuusen juurella yötä olla. Lähtekää jo
-meidän kanssamme", esitteli hän Kaarlolle, sillä he olivat tulleet
-oikein hyviksi ystäviksi.
-
-"Vaikkapa lähdenkin!"
-
-"Mutta mitenkä käypi, kun ei siellä olekaan maitoa?" nauroi Heikki.
-"Eipä taida piimä lystää..."
-
-"Kyllä kelpaa piimäkin", uskoi Kaarlo itse. "Onko se isokin niitty, se
-Kuveroja?" hän kysyi sitten.
-
-"No, jos on kirkkaita poutia, niin kyllä sen sitten puolessatoista
-viikossa saamme tehdyksi... Se onkin paras ja laajin niitty", selitti
-Heikki.
-
-"Kylläpä siinä on työtä", kummasteli Kaarlo; "vai niin kauan menee!"
-
-"Ja matkassa pitää sittenkin olla aamuvarhaisesta iltamyöhään, ja jos
-sateita sattuu, niin menee siinä kaksikin viikkoa umpeen..."
-
-"Niin, mutta sitten on vielä Sammaljoki, Hanhisaajo ja Risuniitty",
-luetteli Akseli.
-
-Kun he olivat juoneet saunakahvin ja Eeva tuonut Kaarlolle kipollisen
-maitoa, sanoi Kaarlo leikillä:
-
-"Ei ole kuulunut muusta maailmasta mitään... vaikka olisi palanut koko
-homma..."
-
-"Eipä ole kuulunut, että olisi palanutkaan..."
-
-"Tulevana kesänä minäkin pääsen juhannuskirkkoon", iloitsi Akseli. Ja
-Kaarlo sai nyt kuulla, etteivät Eeva ja Aapokaan olleet käyneet
-kirkonkylässä kuin kaksi kertaa eläissään... rippikouluaikana.
-
-"Eikö tee joskus mieli?" kysyi hän Aapolta.
-
-"Eipä juuri."
-
-Aapo olikin sellainen vähäpuheinen, hiljainen miehen alku. Haasteli
-niinkuin vanhat miehet.
-
-"Entä eikö Eevan tee mieli?"
-
-"Minkäpä tekee, jos mieli olisikin?"
-
-Eevan silmissä vilahti kuin ikävää.
-
-Siihen taukosi keskustelu. Heikki ei arvellut sinne eikä tänne.
-
-Tultuaan huoneeseensa Kaarlo alkoi riisuutua.
-
-Pitkin viikkoa hän oli työskennellyt eikä ollut usein Eevankaan kanssa
-joutunut puheisiin. Eeva näytti nyt ujostelevan häntä enemmän kuin
-ensin. Pikkutyttöjen kanssa oli Kaarlo käynyt järvellä kalastamassa,
-sillä Eeva oli, heti kun oli saanut lehmät hoidetuksi ja päästänyt ne
-metsään, mennyt kerppuja tekemään vainioiden taakse.
-
-Eeva oli välistä näyttänyt olevan syvissä mietteissä, mutta ei ollut
-Kaarlolle sanonut sitä tuonnoista asiaa.
-
-Mikä asia hänellä saattoi olla? kysyi hän itseltään, mutta ei saanut
-siihen mitään vastausta.
-
-Joka yö oli kiusaaja häirinnyt hänen rauhaansa. Kun miesväki oli
-yökunnassa niityllä, ja emäntä ja pikkutytöt nukkuivat pirtissä, tiesi
-Kaarlo Eevan olevan yksin aitassaan...
-
-Kiusaaja kehoitti häntä lähtemään, painautumaan Eevan viereen viileään,
-lehdittyyn aittaan... Eeva ei panisi sitä pahakseen... sallisi siihen
-viereensä asettua... antaisi käden kietoa kaulaansa. Nyt oli
-lauantai-ilta... Silloinhan aina maalaispojatkin lähtivät yökenkään...
-
-Ja yhtäkkiä kiusaaja kuiskasi hänelle: -- Entäpä se onkin juuri sitä,
-joka Eevalla on asiana sanoa, että tulla sinne vain hänen viereensä...
-hänen on yksin ikäväkin...
-
-Kaarlo oli jo vuoteessa ja kääntelehti siinä paremmin sovittaakseen
-ruumiinsa. Mutta kesken kaiken hän muisti Eevan silmien ilmeen...
-
-Se ilme ei voinut olla aistillista ikävöimistä eikä lihan himoa... Se
-oli jotakin muuta ikävömistä, joka kaivaten ilmausi hänen suuriin
-sinisiin silmiinsä...
-
-Mitä se lienee ollut?
-
-Nämä olivat muutenkin kummallisia ihmisiä kaikki. Koskaan ei Kaarlo
-ollut kuullut Heikin kiroilevan eikä puhuvan mitään rumaa, ei kahden
-kesken eikä lasten kuullen. Ja maallahan kuuluttiin puhuvan kaikista
-seikoista peittelemättä ja selvästi. Merkillisintä oli, etteivät
-pojatkaan koskaan puhuneet rumaa eivätkä kiroilleet.
-
-Kun Kaarlo kalassa ollessa oli jonkun kerran noitunut, että "voi
-perhana, kun pääsi komea ahven", eivät pojat näyttäneet siitä
-ymmärtävän mitään...
-
-Mutta Eevan täytyi jo ymmärtää yhtä ja toista, oli juuri naiseksi
-puhjennut, viehkeimmillään... hehkeimmillään...
-
-Mutta eipä ollut tässä kerran, silloin kun siitä asiastaan mainitsi,
-ollut millänsäkään, vaikka Kaarlo painoi sormellaan hänen poskeensa...
-Saattoi vain odottaakin, että Kaarlo häntä hyväilisi...
-
-Hän innostui siinä mietteissään niin, että nousi jo istumaan vuoteelle
-ja päätti hiipiä... Hän unohti kaiken muun: minkä vuoksi oli tullut
-tänne erämaahan ja lujan päätöksensä olla näille hyville ihmisille hyvä
-kesävieras...
-
-Mutta juuri kun hän aikoi nousta vuoteestaan, kuuli hän askeleita, ovi
-kävi, ja Eeva tuli hänen kamariinsa. Hän säpsähti ja vetäytyi peiton
-alle. Eeva oli vähän kalpeampi, mutta sanomattoman suloisen näköinen
-puhtaassa valkeassa röijyssään, alushameessaan ja avojaloin. Kaarlon
-äskeinen säpsähdys katosi, ja villi, himokas riemu syöksyi hänen
-sydämeensä.
-
-"Eeva", sanoi hän ja kohosi istumaan vuoteessaan.
-
-Eeva seisoi oven luona, ja Kaarlosta näytti, että hän nyt oli
-suloisempi kuin koskaan ennen.
-
-"Eeva... tule tänne lähemmäs", sanoi hän houkuttelevalla äänellä
-uudestaan.
-
-"Nyt minä tulin sitä asiaa... Huomenna kun on sunnuntai, olisi
-aikaa..."
-
-Eevan ääni oli luonnollinen ja tyyni, ja hänen silmäinsä ilme omituisen
-pehmeä.
-
-"Tulehan tänne!" ja Kaarlo kurotti kättään Eevaa kohti. Mutta kun hän
-vilahdukselta silmäsi tytön kasvoihin, tunsi hän kuin jotakin kylmää
-olisi kulkenut hänen selkärankaansa pitkin. Hän selkisi huumauksestaan,
-paiskautui pitkäkseen kuin häveten ja kysyi:
-
-"Mitä Eeva tahtoi?"
-
-Eeva astui nyt pari askelta likemmäksi ja puhui kuin anteeksi pyytäen:
-
-"Sitä minä olen koko ajan aikonut, mutta äiti on kieltänyt... tuota
-kirjaa lukeakseni..."
-
-Ja Eeva osoitti nurkassa olevaa avonaista kapsäkkiä, joka oli kirjoja
-täynnä.
-
-Kaarlo tunsi omituista pettymystä mielessään ja jonkunlaista
-hämmästystä. Ymmärsikö Eeva kirjoista? Osasiko oikein sisältäkään
-lukea? Hän ei tiennyt mitä vastata, joten Eeva jatkoi:
-
-"Minä siihen kerran vilkaisin, mutta en ole uskaltanut koskea. Se on
-suomalainen kirja, 'Kalevala'... Äiti on kovin vihainen, kun siihen
-koskin, että jos te suututte. Mutta minä niin mielelläni tahtoisin
-lukea..."
-
-Kaarlo yhä katseli hämmästyksissään Eevaa. Kuinka hänen otsansa oli
-sievä ja hyvin muodostunut, hiussuorto niin verrattoman kaunis! Pitkien
-silmäripsien alta loistivat suuret, tummansiniset silmät omituisen
-arasti ja pehmeästi. Niiden ilme oli viisas ja tarkkaava. Hiukset
-olivat valuneet ohimoille, ja palmikko ulottui lanteitten alapuolelle.
-
-"Vai tahtoisi Eeva lukea", sanoi Kaarlo vihdoin, mutta aivan kuin ei
-olisi vieläkään oikein ymmärtänyt Eevan tarkoitusta. "Onko Eeva ennen
-lukenut kertomuksia?" osasi hän sitten kysyä.
-
-"Olen minä Genoveevan, mutta pojat ovat sen repineet."
-
-Eeva seisoi kuin tuomiotaan odotellen, väliin luoden pitkän silmäyksen
-kirjoihin päin.
-
-"Saapihan Eeva mitä tahtoo... Vai 'Kalevalaa'... Annappa sieltä
-kapsäkistä..."
-
-Nopeasti kumartui Eeva nurkkaan, jossa kapsäkki kirjoineen oli, ja otti
-sukkelaan pinkasta "Kalevalan". Se oli sidottu mustiin kansiin, mutta
-Eeva tunsi sen jo päältäkin, vaikkei ollut kuin kerran käyttänyt
-kädessään.
-
-Mutta sillä aikaa kun Eeva kumartui "Kalevalaa" ottamaan, ehti Kaarlon
-rietas mielikuvitus rynnätä muihin mietteisiin...
-
--- Tämä oli Eevan omaa keksimää, päästäkseen tänne puheille, kun ei
-minussa ollut miestä menemään hänen luokseen... osasipa tyttö oivan
-koukun!...
-
-Eeva ojensi Kaarlolle "Kalevalan" ja sanoi:
-
-"Tämä on se kirja, jota halusin..."
-
-Kaarlosta kuului niinkuin Eevan ääni olisi vavissut. Hänen sieraimiinsa
-tuoksahti Eevan puvusta hajuheinäin ja lehtien lemua.
-
-"Syksyllä on isä luvannut, kun kesävoi viedään kauppiaaseen, ostaa
-minulle kansakoulukirjoja... Tänä kesänä tuleekin paljon enemmän voita
-kuin viime kesänä... Minä olen niin hyvin koettanut ruokkia lehmiä...
-Eikä ole itse maistettu rieskamaitoa kuin sunnuntai-aamuisin... Nyt on
-jo voita melkein niin paljon kuin menneenä kesänä oli Mikkelinä, ja on
-vasta Jaakon päivä huomenna..."
-
-Eeva puhui loistavin kasvoin, hyvässä toivossa, että hän syksyn tullen
-saisi kansakoulukirjoja... Hän seisoi niin likellä sänkyä, että Kaarlo
-olisi ylettänyt kaappaamaan hänen lanteestaan kiinni ja vetämään hänet
-sänkynsä laidalle. Käsi jo ojentui, mutta laskeusi hänen kuullessaan
-Eevan äänen ja puheen, ja häpeän puna nousi hänen poskilleen.
-
-"Eeva saapi lukea vaikka kaikki kirjat", sanoi hän, painautui maata ja
-asetti molemmat kämmenensä niskan taakse.
-
-"Oikein paljo kiitoksia!"
-
-Ja Eeva pusersi kirjaa käteensä kuin peläten sen putoavan.
-
-"Pojat ovat menneet hilloon... Huomenna saatte hilloja... Ja hyvästi
-nyt! Nukkukaa rauhassa!"
-
-Ja Eeva pyörähti kuin varjo ovesta ulos.
-
-Kaarlo näki hänen ovea avatessaan katsovan häneen omituisen viehkeästi
-ja lämpimästi.
-
-Oliko ehkä kiitollisuutta, että oli kirjan saanut? Kaarlon ajatukset
-tuntuivat olevan kuin sekaisin. Mikä oli tämä Eeva? Tulee yksin
-yöpuvussa nuoren miehen huoneeseen... Mutta eihän Eeva ymmärtänyt sitä
-sopimattomaksi!
-
-Kuka hänelle sitä olisi neuvonut! Ei, ei! Eeva oli luonnollinen,
-viaton, puhdas tyttö, joka ei osannut eikä tiennyt aavistaa, mitä
-toisen riettaassa rinnassa liikkui. Olisipa hänen pitänyt jo heti
-alussa se nähdä, huomata Eevan koko olemuksesta...
-
-Jumalan kiitos kuitenkin, ettei tullut vedetyksi Eevaa hameesta
-sänkyyn...
-
-Häneltä pääsi kuin helpotuksen huokaus, ettei ollut tehnyt, mitä oli
-aikonut. Oliko se ollut hänen ansiotaan?
-
-Ei, tuhannen kertaa ei.
-
-Jos olisi Eevan silmissä, liikkeissä, jossakin muussa nähnyt
-pienimmänkin viittauksen siihen, ettei Eevalle olisi vastenmielistä
-tulla viereen, niin aivan empimättä hän olisi vetänyt Eevan luokseen...
-
-Ja silloin... silloin olisi hänen rauhansa mennyt, ja Eevan ilo ehkä
-iäksi kadonnut. Ja mitä olisi tyttö-parka hänestä uskonut!
-
-Hän oli taas erehtynyt, taas ollut tekemäisillään tyhmyyden, jota koko
-elinaikansa olisi saanut katua! Ja vaikka oli niin moneen kertaan
-vakuuttanut itselleen, ettei enää anna millekään alhaiselle halulle
-valtaa, oli hän taaskin tavannut itsensä ruokottomuudesta...
-
-Olihan hän usein mietiskellyt, että vaikka Eeva aina puhui hänelle
-hymyssä suin, ja vaikka silmät loistivatkin kirkkaasti, ei hänessä
-koskaan ilmaantunut lihallista kevytmielisyyttä, ei notkean varren
-liikkeissä, ei silmien ilmeessä, ei missään. Päinvastoin hänen kapeat,
-sievät kasvonsa näyttivät joskus hyvin miettiviltä, jolloin silmäin
-väliin, nenän yläpäähän, muodostui kaksi pientä ryppyä...
-
-Eevan äskeinen käynti teki Kaarloon kumman vaikutuksen. Ensin hän ei
-tahtonut uskoa, että tyttö olisi ainoastaan kirjan takia tullut;
-hänellä täytyi muka olla joku muu syy. Mutta kun hän tarkemmin asiaa
-mietiskeli, alkoi se hänestä tuntua todelta. Hän muisti nyt, että Eeva
-usein oli puhunut kirjoista ja tiedustellut, mitä kirjoja Kaarlolla oli
-kapsäkissään. Hän oli luullut sitä vain tavalliseksi maalaisen
-uteliaisuudeksi, eikä ollut sen tarkemmin tehnyt selvää
-kirjavarastostaan...
-
-Mutta miksi ei Eeva ollut jo ennen pyytänyt lainaksi? Äiti oli
-kieltänyt. Niinkö he uskoivat hänet kitsaaksi, vai minkätähden äiti oli
-kieltänyt...
-
-Ja kun Kaarlo muisteli yhtä ja toista seikkaa, mitä hän ja Eeva olivat
-puhelleet, selvisi hänelle, että Eevalla täytyi olla tavattoman hyvä
-muisti. Kerran kun olivat järvellä kalastamassa, oli Kaarlo itsekseen
-hyräillyt kappaletta Runebergin "Torpan tytöstä". Seuraavana päivänä
-hän kuuli Eevan laulavan samoja säkeitä navetalla...
-
-Ja Kaarlo alkoi nähdä Eevaa aivan uudessa valossa. Ehkä tuo ikävöivä
-ilme, joka hänen silmissään hetkittäin kuvastui, oli tiedon kaipuu,
-sielun jano johonkin, jota ei itsekään tiennyt. Kuka osasi arvata,
-mitkä voimat, rikkaat hengen aarteet, olivat kätkettyinä tuohon hentoon
-varteen!
-
-Kaarlo ei ollut sitä puolta Eevassa ennen huomannut. Ei ollut tullut
-sitäkään ajatelleeksi, että Eevalla saattoi olla tunteellisesti
-väräjävä sielu ja lämmin sydän, jotka olivat puhdasta kultaa...
-
-Ehkä ei tyttö-parka vielä tiennyt mistään siitä pahasta, mikä hänelle
-itselleen oli tuttua ja tunnettua. Missäpä olisikaan Eeva nähnyt,
-kuinka syntinen oli se maailma, joka oli tämän yksinäisen järven
-ympärillä!
-
-Mutta silloinhan Eeva oli juuri semmoinen tyttö, jota hän oli
-ajatellut!
-
-Nytkö vasta hän sen ymmärsi!
-
-Hän tunsi kummallista ahdistusta rinnassaan; mutta samalla tuntui
-niinkuin hän nyt vasta olisi saanut silmänsä oikein auki, niinkuin nyt
-vasta oikein heräisi todellisuuteen. Kaikki hänen ajatuksensa olivat
-tähän asti viipyneet ja viihtyneet vain Eevan ruumiillisia suloja
-katsellessa...
-
-Sokko oli hän ollut ja irstaan mielensä halpa orja!
-
-Uni kaikkosi hänen silmistään. Hän nousi ylös, pani tupakaksi ja istui
-katselemaan järvelle, jota peitti keveä kesäyön harso. Korkean,
-kaljupäisen Mainavaaran takaa näkyi punertava aamurusko...
-
--- Suuri, sininen erämaan silmä, kolkon kiveliön keskellä... kesäisin
-kirkas ja sininen, talvisin hohtavan valkoinen ja häikäisevän puhdas...
--- runoili hän ja tunsi kummallisesti mielensä alakuloiseksi. -- Sen
-kirkkaan järven rannalle saapui kerran mieron kulkija ja maailman
-matkoista väsynyt mies... ja löysi aarteen, suuren ja kalliin... Se
-tyttö oli kaunis kuin Pohjolan kesäinen aamu, jona taivaan ja maan
-valot toisiansa syleilevät... Se tyttö oli puhdas pulmunen... sen veri
-nuorteaa ja vilkasta, eikä sen silmien sineen ollut kenenkään kuva
-uponnut... Oli niinkuin Luojan kädestä lähtenyt...
-
-Semmoista tyttöä hän oli ajatellut, muttei koskaan uskonut löytävänsä.
-
-Mutta ehkä nyt oli kohdannut!
-
-Hän nousi kävelemään, hänen verensä vilkastui, ja hän tunsi sydämensä
-kummasti lämpenevän. Eeva ilmausi hänen silmäinsä eteen sellaisena kuin
-äsken kamarissa käydessä. Nyt hän teki sen havainnon, että Eevan kädet
-olivat herttaisen sievät, käsivarret pyöreät ja iho puhtaan, puhtaan
-valkoista... Suunkin näki, josta tasaiset valkoiset hampaat päilyivät
-kuin helmet...
-
-Eevan katse oli lähtiessä ollut niin lämpöinen ja herttainen...
-
--- Täällä elelen onnen elämää. Tulen täällä terveeksi ja opin
-rakastamaan. Opin rakastamaan tätä köyhää, kallista maata ja tätä
-sitkeää, kärsivää kansaani... Voi, tulkaa tänne erämaahan kaikki
-väsyneet ja vaivaiset ja puolihullut ja hermoheikot... paetkaa pois
-sumuisesta suurkaupungista keskelle kiveliötä... ja te paranette!
-
-Aurinko alkoi kohota Mainavaaran takaa. Kiillahti ensin kaari sen
-ylälaitaa kirkkaan tummanpunaisena, mutta samassa se paljastui koko
-loistossaan... Oli kummaa nähdä, kuinka keveät, häikäisevät valot
-silmänräpäyksessä kultasivat kaikkien korkeimpien kukkulain lakia,
-tummien laaksojen ollessa hämärässä varjossa... Kaarlo aukaisi ikkunan
-ja katseli kaukaiseen, ihanaan erämaahan... Ei olisi saanut nukkua
-yhtenäkään yönä... ei päästää tätä salaa ohitseen...
-
-Hän kuuli lintujen rupeavan laulamaan vainioiden takana ja rannan
-koivuissa, näki pääskysten pyrähtävän pesistään ja nuolena kiitävän
-järvelle...
-
-Oliko hän koskaan vieraalla maalla ollessa tämmöistä tuntenut? Oliko
-mieli tuntunut koskaan näin levolliselta? Oliko sydän näin tyynesti,
-hiljaisesti riemuinnut?
-
-Ei muistanut hän tällaista.
-
-Kun hän aamulla käveli avojaloin pirttiin, näki hän porstuan ja portaat
-katajahavuilla ripotelluiksi.
-
-Raitis katajanhavun lemu levisi ympärille, ja jonkunlainen
-juhlatunnelma valtasi hänet.
-
-Pirtin lattia oli lehditettynä, ja Heikki istui pöydän päässä raamattua
-lukien. Emäntä istui toisessa päässä ja näytti kuuntelevan Heikin
-lukua.
-
-Nyt oli sunnuntai, oli Jaakonpäivän sunnuntai.
-
-Heikki luki kappaleen loppuun, luki hartaalla, veisaavalla äänellä,
-mutta selvään. Lopetettuaan lukunsa, hän siirsi raskaan raamattunsa
-vähän syrjään ja alkoi tuumailla Kaarlon kanssa.
-
-Minkätähden oli porstua ja portaat havutettu ja pirtin lattia
-lehditetty?
-
-"No isä tahtoo sillä lailla, kun hänellä on toisena nimenä Jaakko",
-sanoi emäntä.
-
-"On siinä muukin syy, ja se on suurempi. Ohra on jo maitojyvällä",
-sanoi Heikki. "Jos näin lämmintä riittää, niin Laurin päivän tienoissa
-saapi leikata ensimmäiset kylvöt."
-
-"Milloin se on Laurin päivä?" kysäisi Kaarlo.
-
-"Elokuun kymmenes päivä."
-
-Hän sai tietää muutakin. Tänään syötiin ensi kerran uusia perunoita. Ja
-kaikki lapset olivat menneet marjaan, hilloja poimimaan, joita tänä
-kesänä oli verrattoman paljon. Hyvä kesä oli kaikin puolin. Heiniäkin
-tuli runsaasti.
-
-"Mutta muistan minä erään poutakesän, siitä on nyt tämä kymmenes, kun
-ensimmäiset kylvöt leikattiin näin Jaakonpäivän viikolla... Semmoista
-kesää ei minun eläissäni ole ollut..."
-
-"Silloin saimme uusia perunoita jo ennen Jaakonpäivää", muisteli
-emäntäkin.
-
-Kaarlo ihmetteli.
-
-Ja he läksivät Heikin kanssa katselemaan peltoja. Heikki oli ajanut
-parransängen poskiltaan. Hänellä oli eheät housut ja puhdas valkoinen
-paita. Näytti nuoremmaltakin nyt ja oli oikein mainiolla tuulella.
-
-Päivä paistoi lämpimästi, taivas oli aivan pilvetön, ja lämmin
-tuulenhenki huokui järveltä päin. Pihan nurmi tuntui paljaaseen
-jalkapohjaan lämpöiseltä, ja hiekkapoluilla melkein poltti.
-
-He kävelivät navetan taitse pellon pientaretta pitkin. Kauniina tasona
-siinä ohranpäät nyökkyivät. Heikki taittoi yhden pään, puristi jyvää,
-josta roiskahti pisara valkoista nestettä, ja näytti Kaarlolle.
-
-"Tuommoistako sitä maitojyväksi sanotaan?"
-
-"Tämmöistä... viikon päästä se jo on kova ja kahden viikon kuluttua
-valmis..."
-
-Peltoja kierrettyään he saapuivat kuokkamaalle, josta polku lähti
-niitylle, Kuverojalle päin.
-
-Kaarlo oli jostakin kaukaa laaksosta kuulevinaan ääniä.
-
-"Mihin päin ne ovat menneet marjaan?" hän kysyi.
-
-"Kivijankalle he aikoivat, mutta luultavasti ovat käyneet muillakin
-jänkillä ja saajoissa."
-
-"Tuolta kuuluu ääniä!"
-
-He pysähtyivät kuuntelemaan ja tunsivat Eevan ja Aapon äänet. Ne
-tulivat yhä likemmäksi, ja Kaarlo kuuli selvään Eevan äänen, vaikkei
-tulijoita vielä näkynyt kuusikon peitosta. Ulkomuististaanko vaiko
-kirjasta lienee Eeva ladellut runoa. Kaarlo erotti selvään sanat:
-
-    Tuuli neittä tuuitteli,
-    aalto impeä ajeli
-    ympäri selän sinisen,
-    lakkapäisen lainehisen.
-    Vuotta seitsemän satoa,
-    yheksän yrön ikeä
-    vieri impi veen emona;
-    uipi idät, uipi lännet,
-    uipi luotehet, etelät,
-    uipi kaikki ilmanrannat --
-    itkeä hyryttelevi,
-    sanan virkkoi, noin nimesi:
-    "Voi, poloinen päiviäni,
-    lapsi kurja kulkuani!
-    Jo olen joutunut johonkin,
-    iäkseni ilman alle,
-    tuulten tuuiteltavaksi,
-    aaltojen ajeltavaksi."
-
-Mutta kun tulijat metsän peitosta ilmestyivät kuokkamaa-aukealle ja
-näkivät Kaarlon ja Heikin seisovan pientareella, lakkasi tyttö runoa
-lukemasta. Heillä oli kaikilla suuret tuohiropposet täynnä kauniita,
-punaisen kellertäviä hilloja. Eevalla oli kaikkein isoin, mutta
-pikkutytöilläkin oli näppärät tuohiset täpö täynnä.
-
-"Nyt on hilloja jänkät aivan keltaisena!" huusi Akseli ja lisäsi: "Eeva
-taitaa niin soman runon; minäkin jo sen osaan."
-
-Eeva oli niin herttaisen miellyttävän näköinen, kun hänen poskensa
-punottivat, ja huivi oli solmittu niskan taakse kiinni. Se somisti
-häntä. Hän riensi Kaarlon luo ja tarjosi tuohisestaan, silmät ilosta
-loistaen. Kaikki muutkin tulivat ja tarjosivat.
-
-"Onpa nyt... onpa nyt!" riemuitsi Kaarlo. "Kovin ovatkin kauniita ja
-suuria!"
-
-He lähtivät kaikki pihaan päin.
-
-"Ja nyt minä annan kaikille, mitä olen luvannut. Aapolle rahaa uusiin
-pieksuihin, Erkille ja Akselille uusiin talvilakkeihin ja pikkutytöille
-Lailalle ja Marille kenkiin ja hameisiin ja röijyihin."
-
-Kaikin kuuntelivat suu hymyssä.
-
-"Mitä te Eevalle annatte?" muisti Akseli kysyä.
-
-Kaarlo silmäsi Eevaan. Ensi kerran Eeva loi katseensa alaspäin ja
-punastui.
-
-"Voi, antakaa se runokirja, se Väinämöisen runokirja Eevalle", esitteli
-Akseli.
-
-"No, Eeva saa kirjan."
-
-Kun tyttö nosti katseensa Kaarloon päin, näki tämä siinä saman ilmeen
-kuin eilen illallakin, kun Eeva lähtiessään häntä silmäsi.
-
-Hän tunsi lämpöisen laineen loiskahtavan sydämessään.
-
-Merkillinen... merkillinen tyttö, mietti hän. Eikä hänelle selvinnyt,
-mitä Eevan lempeä katse oikeastaan tarkoitti.
-
-
-
-
-VI.
-
-
-Kuverojalla oli heinä saatu tehdyksi, ja nyt oltiin jo Hanhisaajossa,
-josta kuljettiin yöksi kotia.
-
-Lehmät aamuisin lypsettyään läksi Eevakin luo'olle. Kaarlo seurasi
-mukana.
-
-Heillä oli nyt niin paljon puhelemista, että melkein unohtivat kaiken
-muun. Kaarlo ei voinut kyllin ihmetellä Eevaa. Hän osasi ulkoa melkein
-joka runon "Kalevalasta" ja kyseli aina uutta ja uutta Kaarlolta.
-Maailman alusta piti Kaarlon selittää. Ja Eeva muisti kaikki, mitä
-kuuli Kaarlon puhuvan maailmasta ja sen historiasta. Ja yhä lisää
-tietoja tahtoi.
-
-Kaarlo jätti sikseen kirjallisen työnsäkin ja oleskeli aina Eevan
-seurassa. He olivat kerran käyneet Kuverojallakin, vaikka sinne oli
-niin pitkä matka.
-
-Nyt olivat menossa Hanhisaajoon.
-
-Sinne lähti polku saunan luota rannasta ja vei ensin hiekkaista
-järvenrantaa pitkin ensimmäisen rantakallion luo. Se oli kivinen,
-louhikkoinen niemi, joka näytti juoksevan suoraan suuresta ja
-laajalakisesta Susijupukasta edempää erämaasta. Se ei pysähtynyt vielä
-järvenrantaankaan, vaan sukelsi rantahiekkaan päästyään veden alle ja
-kiilteli sieltä sylien syvyydestä.
-
-He astelivat peräkkäin, Eeva edellä, Kaarlo perässä, kummallakin
-haravat olalla. Kun ehtivät kivisen niemen luo, niin lähtivät sen
-kuvetta noudattaen kiveliöön päin.
-
-"Tässä isä toissa syksynä sai ahman... tuosta juuri... noiden kahden
-kallion lomasta oli kurkistellut", näytti Eeva.
-
-Mutta Kaarlo tuntui olevan muissa mietteissä. Eeva oli iltaisin
-opetellut kirjoittamaan Kaarlon kynällä. Nyt jo kirjoitteli kokonaisia
-lauseita, vaikka kirjaimet vielä näyttivätkin kömpelöiltä. Kuinka
-lahjakas Eeva varmaan olikaan, kuinka terävä hänen älynsä ja
-muistinsa!... Ollapa, että Eeva olisi istunut koulunpenkillä!
-
-Kaarlo näki Eevan sorean varren takaapäin, näki pitkän vaalean palmikon
-riippuvan huivin alta ja nautti tytön joustavista liikkeistä. Kun polku
-väliin oli kivinen, väliin porrastettu ja paikoitellen koukersi suurten
-kuusten oksain alitse, notkui Eevan varsi aina sen mukaan kuin polku
-vaati.
-
-Nämä viimeiset päivät olivat Kaarlosta kuluneet tavattoman nopeaan. Oli
-ollut hetkiä, kun hän ja Eeva istuivat kahden ja hän opasteli tyttöä
-kirjoittamaan, että hän unohti koko muun maailman. Kun hän tutki
-itseään ja kysyi sydämeltään, täytyi hänen myöntää, että Eeva oli hänet
-kokonaan vallannut. Ja kuitenkaan ei tyttö näyttänyt hänestä itsestään
-paljon välittävän. Hänen puheitaan ja opetuksiaan vain kuunteli, mutta
-väliin katsoi suoraan silmiin niinkuin sydämeen olisi tahtonut nähdä.
-
-Mitä lienee mietiskellyt? Mutta sen Kaarlo tunsi selvemmin ja selvemmin
-joka päivä, että aivan outo voima veti häntä Eevan lähelle. Se ei enää
-ollut paljaiden polvien ja pyöreän poven ihailemista, se oli jotakin
-muuta kummallista tunnetta, jossa tuntui sääliäkin tyttö-parkaa
-kohtaan, tämä kun oli niin tiedonhaluinen ja opiskeluun luontuva...
-
-"Osaisin minäkin tehdä lauluja", sanoi Eeva, kun jo olivat lähempänä
-Hanhisaajoa.
-
-"Oletko koettanut?"
-
-"Olen. Mutta se taitaa olla niin ruma."
-
-Eeva kääntyi takaperin nähdäkseen Kaarlon kasvot.
-
-"Koetahan sanoa!"
-
-"En minä nyt. Illalla sitten... Mutta kyllä se Lemminkäinen kuitenkin
-oli aika hulivili... Mutta teiltä jäi kesken se Kaarina Maununtyttären
-tarina..."
-
-"Ei se ole tarina. Se on historiallinen totuus. Kaarina joutui
-naimisiin kuninkaanpojan kanssa ja sai paljon kärsiä."
-
-Ja Kaarlo kertoi pitkälti Kaarina Maununtyttärestä.
-
-Hetken kuluttua arvosteli Eeva:
-
-"Mutta he rakastivat kuitenkin toisiaan! Kuinka ihmeen kaunis onkaan se
-Kaarina ollut!"
-
-Ja taas hetken perästä:
-
-"Mahtaa olla kaunista sentään tämä Jumalan luoma maailma... Joka
-kerrankin sen näkisi!..."
-
-"Siellä maailmassa on niin paljon pahaa... syntiä, tuskaa ja suruja,
-verta, vainoa ja sotia... Ei sinne kannata haluta..."
-
-"Sinne minä nyt tahtoisin!"
-
-Eeva käännähti taas katsomaan Kaarloon. Hänen silmissään välähti kuin
-salama, ja Kaarlo huomasi niissä saman ilmeen kuin silloinkin, kun Eeva
-kuuli jotakin merkillistä maailmassa tapahtuneen.
-
-"Joko te pian lähdette?" kysäisi hän sitten melkein väräjävällä
-äänellä.
-
-"En minä vielä. Minun on niin hyvä ja hauska täällä olla..."
-
-"Eikö teidän ole ikävä? Kyllä minunkin on joskus ollut ikävä, mutta ei
-nyt tänä kesänä..."
-
-"Mihinkä Eeva ikävöitsi?"
-
-"En tiennyt... Oli vain ikävä... välistä kirkonkylään..."
-
-He saapuivat jo niin lähelle niittyä, että kuulivat viikatteen hiontaa
-ja näkivät niittomiehet.
-
-Akseli huomasi heidät ensiksi.
-
-"Maisteri ja Eeva tulevat luo'olle", hän huusi.
-
-Niittäjät seisahtuivat katsomaan.
-
-"Jo on maisterillakin harava!" iloitsi Akseli.
-
-Eeva ja Kaarlo alkoivat luokoilla, kooten siipikarhet sieviin
-kokkosiin. Kaarloa työ oudosti, eikä hän ehtinyt neljättä osaa nakata
-miten Eeva. Välistä Eeva purskahti nauramaan, kun Kaarlo pyrki tulemaan
-samalle karhelle kuin Eevakin. Mutta Eeva auttoi aina Kaarloa, niin
-että he koko ajan olivat lähekkäin ja voivat keskenään puhella. He
-viipyivät koko päivän, ja hauskaa oli heillä kaikilla. Illalla ennen
-auringon laskua kannettiin kuivat heinät latojen luo. Eeva ja Kaarlo
-kantoivat samalla sapilasparilla, mutta Kaarlolta kävi työ kömpelösti,
-sillä niitty oli pehmeää jänkkää, vaikkei jalkaa syvempään uponnutkaan.
-Mutta hikipäässä hän peuhasi, ja nähtyään, että pojat ja Heikki olivat
-avopäin, heitti hänkin lakkinsa ladon nurkkaan.
-
-"Maamies teistä tuleekin", kiitteli häntä Heikki, kun Kaarlo hankosi
-heiniä latoon ja Eeva oli ladossa niitä vastaanottamassa.
-
-"Jahka minä tässä vähän opettelen, kyllä minä vielä tartun
-viikatteeseenkin."
-
-"Onkin jo jalan käynti tullut taatummaksi kuin ensin oli", arveli
-Heikki.
-
-"Niin... kun en hankkinut osata polkua pitkin kulkea, vaan aina kiviin
-ja risuihin kompastuin..."
-
-"Niin oli, niin oli", naurahti Heikki. "Mutta kyllä kiveliö poikansa
-opettaa."
-
-He palasivat kaikki yhdessä joukossa kotia yöksi. Akseli käveli
-eellimmäisenä ja lasketteli "Kalevalasta" säkeitä, jotta korpi kaikui.
-
-"Näin maailma luotiin", hän huusi edellä kävellessään ja luki pitkän
-luvun "Kalevalasta".
-
-"Itsekö se on lukenut?" kysyi Kaarlo.
-
-"Ei ole itse. Minun on kuullut lukevan, niin muistaa kaikki", vastasi
-Eeva.
-
-    "Kussa pohjasi jalalla,
-    kalahauat kaivaeli;
-    kussa ilmaan..."
-
-kuului Akselin ääni edeltä.
-
-Saapuessaan rantapolulle, joka johti saunalle, he näkivät emännän ja
-pikkutyttöjen puuhailevan rakennuksen edustalla.
-
-"Parhaiksi tulitte. Kylpy on valmis", huusi heille Laila, joka äidin ja
-Marin kanssa oli valmistanut kylvyn niittymiehille.
-
-Kylvyn ja aterian jälkeen tuli Eeva, iltatyöt tehtyään, Kaarlon luo.
-Kaarlo oli luvannut opastaa kirjoituksessa. Eevan posket punoittivat
-saunoituksen jälkeen kuin mansikat, ja muutenkin hän näytti niin ihmeen
-somalta. Mutta Kaarlo oli huomaavinaan, että hänen silmissään oli jokin
-alakuloinen ilme, ja että ääni ei soinut niin kirkkaalta kuin päivällä.
-
-"Mutta se sinun runosi, Eeva? Nyt sinun pitää se minulle lukea!"
-
-Hän seisoi aivan Eevan edessä ja silitteli hänen hiuksiaan
-kämmenellään.
-
-"Se on niin ruma", sanoi Eeva, mutta ajatuksissaan hän pisti kätensä
-Kaarlon takinnappiin ja pyöritteli sitä sormillaan.
-
-"Sano vain! Olkoon kuinka ruma hyvänsä!"
-
-"Oikein omaksiko minä saan 'Kalevalan?'"
-
-"Saatpa tietysti, ja saat nämä kaikki muutkin suomenkieliset kirjat.
-Saat ottaa jo nämä omaan haltuusi."
-
-Ja Kaarlo latoi kapsäkistään kirjoja suuren pinon pöydälle.
-
-"Tässä on uusinta suomalaista kaunokirjallisuutta."
-
-Eeva katseli hämmästyksissään.
-
-"Mutta mistä te sitten itse saatte, kun annatte kaikki minulle!"
-
-"Kyllä minä saan! En viitsi niitä takaisin kuljettaa. Sinulle olen ne
-ajatellutkin antaa..."
-
-"Mitä minä sitten teille annan!"
-
-Eeva näytti kovin onnettomalta.
-
-"Olethan koko kesän ollut hyvä minulle, siinä on kyllä."
-
-Kaarlon ääni oli pehmeä, ja hän katsoi Eevaa silmiin niin, että Eeva
-laski katseensa alaspäin.
-
-"No, nyt se runosi!"
-
-"Mutta se on teistä."
-
-"Minusta? No sitä hauskempi. Istu nyt tähän tuolille... minä istun
-tänne ikkunan luo..."
-
-Oli jo vähän hämärä huoneessa, niin ettei Kaarlo huomannut, kuinka
-Eevan veret muuttuivat.
-
-Eeva alkoi:
-
-    "Kerran kesän alussa,
-    juhannuksen jälkeisenä,
-    kulki kauas Kaiholaamme,
-    kiveliön kuuluville,
-    mies meren takainen:
-    saapui valon vallitessa,
-    päivän öitä valaistessa,
-    taivon tähtein piilotessa
-    alla siintävän sinisen.
-    Silloin saapui siro, sievä,
-    kävi kaunis Kaiholahan.
-    Siellä tyttö, tyhmänlainen,
-    mietti mit' on miehiänsä,
-    kun on kirjoja kosolta,
-    pitkä pino painettua.
-    Mietti maata mennessänsä,
-    aamuin aina aprikoien:
-    saisko sairas parannusta,
-    jos sais kirjaan kurkistella,
-    käsin käyä 'Kalevalaan'..."
-
-"Semmoinen se on alku... Mutta en minä enää..."
-
-Kaarlo oli kuunnellut Eevan runoa ja tunsi ja ehti ajatella siinä
-monenlaista.
-
-"Sekö tyttöä enimmin miellytti... ne merentakaisen miehen kirjat?"
-
-"Ne ensin..."
-
-"Ei mies itse vähääkään?"
-
-"On se lopussa sekin..."
-
-"Anna minulle se runo!" pyysi Kaarlo, ja hänen äänessään helähti
-semmoista hellyyttä, jota ei Eeva koskaan ennen ollut kuullut.
-
-"En minä sitä ole kirjoittanut..."
-
-"Milloin sinä olet sen sepittänyt?"
-
-"Kerran illalla... kun jo olin maata pannut."
-
-He olivat pitkän aikaa ääneti.
-
-"Tiedätkö, Eeva, että sinulla on verraton muisti ja paljon muutakin..."
-
-"Minulla olisi niin kauhea halu lukea... Kun oppisi oikein paljon.
-Siellä suuressa maailmassa taitaa saada lukea niin paljon kuin
-tahtoo..."
-
-"Älä sinne kaipaa. Sinä et tiedä, kuinka suuria syntejä siellä
-tehdään..."
-
-"Mutta sinnepä tekin taas lähdette!"
-
-"Niin, mutta sinun on parempi täällä, sinä et tunne elämää... et tiedä,
-kuinka pahoja ihmiset maailmassa ovat..."
-
-"Ettepähän tekään ole paha..."
-
-"Minä juuri olenkin paha... Jos sinä tietäisit, kuinka paha minä
-olen... olisin voinut sinutkin pettää, jos sinä olisit ollut semmoinen
-kuin muut tytöt..."
-
-"Enkö sitten ole semmoinen?"
-
-"Et, sillä sinä olet hyvä. Sano minulle, eikö sinua kukaan poika ole
-suudellut tai muuten..."
-
-"Ei ole koskaan. Minkätähden te sitä kysytte?"
-
-"Ilman vain."
-
-Kaarlo siirsi tuoliaan vähä lähemmäs Eevaa.
-
-"Miten oli sitten se runon loppu? Sano nyt!"
-
-Eeva luki lopunkin. Siinä hän kuvasi rakastavansa sitä kaunista miestä.
-Kaarlo kuunteli henkeään pidättäen, ja kun Eeva lopetti, otti hän
-varovasti Eevan kädestä kiinni ja kysyi:
-
-"Tosiko se on tuo sinun runosi?"
-
-"Tosi se on."
-
-"Eeva, Eeva... sinä olet kaikkein paras tyttö koko maailmassa..."
-
-Hän tunsi ääretöntä onnea, suloa ja kaipuuta samalla kertaa. Hän yritti
-painaa Eevan rinnalleen, suudella noita viehkeitä, punertavia huulia ja
-vakuuttaa... Mutta oli jotakin, mikä esti... Hänestä tuntui, että Eeva
-oli liian hyvä hänen hyväiltäväkseen... niin lapsellinen, vilpitön ja
-suora. Mutta hän tunsi, että Eevan käsi vapisi hänen omassaan...
-
-"Erämaan kukka... kovan kiveliön kävijä... Tiedätkö, että olet minulle
-niin rakas... niin rakas, etten minä sitä osaa sanoa... Te olette
-minulle rakkaita kaikki... isä, äiti ja pojat ja pikkutytöt..."
-
-Hän heltyi niin, että pillahti itkuun.
-
-"Minun tulee niin äärettömän ikävä, kun te lähdette..."
-
-"Lähtisitkö sinä minun kanssani?"
-
-"Lähtisin minä..."
-
-"Mutta jos minä sinut pettäisin ja jättäisin sitten..."
-
-"Ette te voi minua pettää..."
-
-"Mistä sen niin varmaan tiedät?"
-
-"Minä näen sen teidän silmistänne, ja muutenkin... te olette hyvä."
-
-"Lapsi-raukka! Rakastatko minua?"
-
-"Rakastan minä... nyt minä oikein rakastankin..."
-
-"Mutta isä ja äiti ja pojat ja pikkutytöt?"
-
-Eeva jäi sanattomaksi. Kaarlo läheni häntä ja painoi kuuman suudelman
-hänen otsalleen.
-
-Eevan poistuttua Kaarlo tunsi elävänsä jaloa, puhdasta, ihanaa elämää.
-Kaikki saasta ja lika tuntui lähteneen hänestä...
-
-Rakastiko hän Eevaa?
-
-Rakasti nyt, rakasti puhtaammin kuin ennen nuorena, josta jo oli pitkä
-aika. Hänestä tuntui niinkuin hän nyt vasta alkaisikin elää, ja että
-entinen elämä oli vain pahaa unennäköä...
-
-Ja kun elokuun pehmeä hämy hiipi huoneeseen, loi hänen
-mielikuvituksensa suloisia haaveita sydämeen...
-
-Se entinen katala ja köyhä elämä kangasti vielä, ja tunto soimaili
-hukkaan menneistä vuosista...
-
-Jo oli hän nähnyt ja kokenut maailman elämää! Miksi enää pyrkiä sinne
-takaisin, josta onnellinen sallimus johdatti pois? Miksi palata
-takaisin viekoitusten ja viettelysten teille...
-
-Täällä hän oli löytänyt sen uuden elämän, jota oli hakenut ja
-ikävöinyt... löysi vielä paljon muutakin... tapasi suuren, puhtaan ja
-kalliin aarteen, joka oli parempi kuin kaiken maailman kunnia ja
-rikkaus...
-
-Miksei hän voisi jäädä tänne koko elinajakseen? Eläisi täällä... Eeva
-rupeaisi hänen vaimokseen... He tekisivät uuden talon tuonne
-Raakonrannalle... Siellä olisi maita ja metsiä... Hän katoaisi pois
-maailmasta... ei kukaan häntä kaipaisi, ja toveritkin unohtaisivat.
-
-Mutta sitten syntyi toinen kuva... Jos veisi Eevan täältä matkassaan...
-näyttäisi siellä niille Helsingin mamselleille erämaan kukan... Mitä ne
-olivat kaikkine sivistyksineen? Hampaat mustia, madonsyömiä tynkiä,
-huulet vaaleat ja kuin nuollut, poskien puna lievää ja sairasta... Hyi!
-
-Eeva oppisi pian suuren maailman tapoja. Hänen erinomainen muistinsa
-ihmetyttäisi kaikkia...
-
-Ja kaikki häntä ihailisivat...
-
-Niin, kaikki! Mutta jos sieltä joukosta ilmaantuisi semmoinen, joka
-olisi uljaampi kuin hän ja viekottelisi Eevan hänen viereltään...
-
-Sitä ei tiennyt. Maailma oli niin paha, ja niin kaunista ja lahjakasta
-tyttöä ei ollut olemassakaan kuin Eeva...
-
-Ei, ei. Parempi oli sittenkin Eevan saada olla täällä vankkojen
-vaarojensa ja suurien salojensa takana. Yksinäistä oli tämä elämä,
-mutta se oli tervettä ja rauhallista...
-
-Mutta voisiko hän nyt erota Eevasta, kun he kumpikin rakastivat?
-
-Tyttö-parka! Kovaa koulua kävi täällä työtä tehden ja karjaansa
-hoidellen, mutta hänen elämänsä oli kuitenkin onnea, rauhaa ja suloista
-sopusointua... Mistä oli hän saanut kaipuun maailmalle, kun sinne mieli
-teki? Oliko hän liian paljon kertonut tytölle ja herättänyt nukkuvia
-haluja? Oliko tullut sanotuksi maailmaa paremmaksi ja kauniimmaksi kuin
-se oli?
-
-Eeva oli niin herkkä ja hellä, ja hänen mielikuvituksensa nopea kuin
-salama. Jos hän joutuisi ihmisjoukkoon ja näkisi kirjavaa
-ihmiselämää... näin yhtäkkiä erämaan rauhasta vilisevään
-ihmisvirtaan... Ja taas hän mietti:
-
--- Tänne tulen takaisin... täällä elän... tänne kuolen. En missään
-olisi minä parantunut näin terveeksi... En missään muualla olisi saanut
-takaisin kuihtuvia voimiani, en karaistua siveellistä tarmoani... Tämä
-on onnelani, ja elämäni paratiisi...
-
-Tämmöistä oli kai ollut ennen Suomen kansan elämä, silloin kun se tämän
-karun, mutta ihanan maan valitsi isänmaakseen. Laulun ja soiton
-ihmemaa!
-
-Kärsivällisyyttä, siveellistä tarmoa ja sitkeää työtä! Siinä se oli
-heidän voittonsa ollut...
-
-Täällä oli jälellä vielä sitä voimaa, jolla Suomen korvet oli
-viljaviksi vainioiksi viljelty! Heikki oli sitkeän suomalaisen perikuva
-ja Eeva laulun ja soiton hengetär, jonka suonissa varmaan vielä
-virtaili vanhan Väinämöisen viisasta verta.
-
--- Ihme tyttö! Ihana tyttö! Sinun kirkkaan silmäsi himoton ilme on
-nostanut minut elämän, oikean, terveen elämän kukkulalle...
-
--- Sinun siveellinen voimasi minut on parantanut! Omat voimani olivat
-jo lopussa! Kuinka minä sinua nyt rakastan, puhdas, kaunis pulmuni!
-Vedän sinut povelleni ilman kiihkoa ja rakastan sinua niin, että...
-
--- En tahdo sinua täältä siirtää pois pahan maailman markkinoille... Ei
-kukaan saa sinun taivaanihaniin silmiisi kurkistella, eikä kukaan
-huultesi punaa vaalentaa. Elät täällä semmoisena kuin Luojan kädestä
-lähdit... erämaan kiveliön ihmetyttö...
-
-Hän paneusi levolle ja nukkui pian, hyvän omantunnon ja suloisen rauhan
-täyttäessä hänen sydämensä.
-
-
-
-
-VII.
-
-
-Pohjolan kesä on lyhyt.
-
-Valo muuttuu vaaleaksi hämyksi elokuun alussa, ja öinen verho kattaa
-taivaan. Yhtäkkiä Kaarlo huomasi, että syksy henki jo ilmassa, ja
-luonnossa alkoi lakastua kesän voimakas vihreys.
-
-Oli ollut niin kummallista hänen elämänsä täällä erämaassa, täällä
-valon ja hiljaisen rauhan ympäröimänä, ettei hän itsekään oikein
-käsittänyt. Mutta hän tunsi astuvansa maailmaan uutena miehenä, joka
-tietää sen mutkikkaat polut.
-
-Mutta kun hän ajatteli eroaan ja lähtöään, valtasi hänet kumma kaiho ja
-ikävä. Tämä kesä oli ollut hauskin hänen koko elämässään. Niin tervettä
-ja puhdasta, virkistävää ja opettavaa. Mikään ei tuntunut hänestä niin
-hyvältä kuin se, että hänen suhteensa Eevaan oli säilynyt niin
-puhtaana. Nyt hän sen tunsi.
-
-Mitä olisi hänen ilonsa ollut, jos olisi antanut himojensa mellastaa
-herrana? Kurjana ja häpeässä saisi hän nyt hyvästi jättää... eikä
-koskaan voisi tulla takaisin...
-
-Mutta nyt voipi.
-
-Hän käveli pellolle, jossa koko talon väki oli leikkuulla. Enin osa
-peltoja oli jo haasioissa ja kuhilaalla, eikä leikkaamatta ollut enää
-kuin navetan takainen pelto.
-
-Kaarlon tullessa nousi Eeva leikkaamasta ja alkoi teroittaa sirppiään.
-
-"Viikon päästä siis lähdette", sanoi tyttö hiljaisella äänellä.
-
-Kaarlo istui pientareelle vastapäätä Eevaa.
-
-"Kun minä pääsisin kirkonkylään asti saattamaan... Mutta äiti ei saata
-lypsää..."
-
-"Minä lähetän sinulle hyviä tuliaisia isän matkassa, ja talvella
-kirjoitan..."
-
-"Ja sitten ensi kesäksi tulette taas tänne meille!..."
-
-"Jos elän, niin varmaan tulen, ja silloin tulet matkaani..."
-
-Eevan silmissä ilo aivan salamoi.
-
-"Kun olisi talvi oikein lyhyt..."
-
-"Sinä kirjoitat minulle... Kerrot, kuinka täällä metsänriistaa
-saatte..."
-
-"Niin, niin..."
-
-Heikkikin tuli siihen.
-
-"Onnen te toitte tänne matkassanne", sanoi hän. "Hyvä on kesä ollut, ja
-vuosi tulee runsas ja raskas... Näin runsasta vuotta en ole koskaan
-ennen saanut..."
-
-"Saatte leipää koko talveksi?"
-
-"Hyvinkin. Liikenee ruunallekin appeeseen komahuttaa. Tässä on nyt...
-kun tämän vielä leikkaamme, niin kaikki on kuhilaalla."
-
-"Eipä ole hallaa näkynyt..."
-
-"Ei ole tämän järven rannalla, mutta kuuluu kirkonkylässä ja muuallakin
-jokivarrella arimmilla paikoin hätyytelleen."
-
-"Niinkö? Kuka sieltä on sanomia tuonut? Onko sieltä ollut kulkijoita?"
-
-"Tuolta Auttojyppyrästä, johon meiltä on penikulma, on ruotilainen
-kuollut, ja sitä on käyty hautaan saattamassa. Saattomiehet olivat
-kertoneet Aapolle..."
-
-"Missä Aapo ne kohtasi?"
-
-"Aapo on käynyt linnustamassa..."
-
-Kaarlo jutteli siinä Heikin kanssa minkä mitäkin, mutta parhaasta
-päästä hän katseli Eevaa, joka reimasti leikkasi ohran kellertäviä
-olkia. Ja kun vähänkin oli väliä, kuiskasivat he toisilleen lämpimän
-sanan.
-
-"Huomenna ollaan jo riihellä, ja kun heti myllyyn toimitan, niin saatte
-tekin maistaa uutisleipää", tuumaili Heikki. "Käyppä, Akseli,
-lisäämässä koivuja riihen pesään."
-
-Rannempana kuin navetta, metsän laidassa, kivisen rovan päällä oli
-riihi latoineen ja ruumenhuoneineen. Räystään alta, seinänraoista ja
-ikkunoista tuprusi vaaleaa koivuhalkojen savua kirkkaaseen ilmaan.
-
-"Paistamme pottuja tänä iltana riihen pesässä", esitteli Akseli.
-
-Paistetut perunat olivat herkkua vastakirnutun voin kanssa. Kerran
-saaristossa ollessaan oli Kaarlokin syönyt paistinperunoita.
-
-"Niin me teemme, Akseli", sanoi hän. "Pidämme oikein hauskaa tänä
-iltana."
-
-"Jotta senkin hauskan vielä näkee", sanoi Heikkikin ja painautui
-leikkaamaan.
-
-Hämyn tullessa saatiin kaikki leikkuu loppumaan. Enin osa lyhteitä oli
-jo haasioituna, kuhilailla oli vain navetan takainen pelto.
-
-Istuivat kaikin suuren kirkkaan takkavalkean ääressä pirtissä, ja
-Kaarlo kertoi olostaan ulkomailla. Kahvit juotua päättivät nuoret
-lähteä riihelle perunoita paistamaan. Mutta hämyn enetessä kirkastui
-taivas, ja tähtiä alkoi vilkkua siellä täällä. Järven päälle laskeusi
-sakea usva, joka siihen kokoontui suomailta, vuorten kallioisista
-rotkoista ja pohjattomilta leviltä.
-
-Kun Heikki tuli sisälle, arveli hän:
-
-"Jopahan taitaa halla tänä yönä olla liikkeellä... Seestyy taivas, eikä
-tuulen henkeä käy... Parahiksi taisimme ehtiä lopettaa leikkuun..."
-
-Äskeinen iloisuus katosi, ja Kaarlo huomasi kaikkien kasvoilla
-pelästyneen ilmeen. Halla on niin kova vieras, että sen paljas nimi jo
-vapisutti, vaikkei enää ollutkaan pelkoa, että se leivän ryöstäisi.
-
-"Kyllä minä sitä vähin olen aavistellut, kun tuuli on monta päivää
-ollut pohjoisessa, ja siksi olen kiirettä pitänytkin leikkuussa. Olisin
-vielä tuon navettapellon antanut olla... antanut tuleentua pari päivää,
-mutta epäilin, että kyllä se... ja aamulla on kyllä kuura maassa, se
-nähdään."
-
-He lähtivät kaikin ulos. Kaarlo tunsi jo portailla, että ilma oli
-kylmennyt, ja taivaalta välkkyivät tähdet kirkkaina. Hän ei ollut
-koskaan tiennyt hallaöistä mitään. Tuskin oli koskaan ajatellut niin
-pitkältä, että olisi tiennyt hallan yhtenä ainoana aamuhetkenä vievän
-kaiken toivon ja kesänvaivat. Mutta kun hän nyt näki Heikin vakavat
-kasvot ja hänen silmissään riemun siitä, että vilja oli ehtinyt kypsyä
-ja se saatu leikatuksi, ymmärsi hän taas paremmin erämaan elämää. Yksi
-solmu oli taas auennut, ja taas hän tunsi siirtyvänsä lähemmäksi näitä
-ihmisiä.
-
-Pihalla seisoessaan puheli Heikki Kaarlolle:
-
-"Tämmöinen se on... Vaikka on lämmin päivä olevinaan, voipi silti tulla
-hallayö. Jos tämmöisenäkin yönä vilja vielä on keskissä, niin kaikki
-viepi... ei muuta jää kuin lentäviä kaunoja... Voipi välisti tulla
-kylmä keskellä kesääkin..."
-
-"Mutta tämähän ei ole hallanarka?" muisteli Kaarlo.
-
-"Ei olekaan, ja minä kun tavallisesti teen kevätkylvöni hyvin aikaiseen
-heti lumen lähdettyä, niin joutuu pian leikattavaksi. Mutta kyllä
-tämmöisenä yönä vie kaikki, ken vain ei ole ehtinyt leikata ja kenen
-pellot eivät ole joutuneet kypsiksi..."
-
-He seisoivat kauan äänettöminä, taivaalle katsellen.
-
-Silloin Akseli juoksi riiheltä ja huusi, että perunat olivat jo
-kypsyneet.
-
-Heikkikin seurasi riihelle paistinperunoita maistelemaan.
-
-Ja varhain seuraavana aamuna noustiin ensimmäistä riihtä puimaan.
-
-
-
-
-VIII.
-
-
-On vielä varhainen aamu.
-
-Yö on ollut kylmä. Valkoisena huurteena hohtelevat Kaiholan
-uudistalossa pellon sänget ja pihamaan nurmikko. Kirkkaana nousee
-syysaurinko ja kimaltelee valkoisten kattojen harjoilla.
-
-Venevalkamassakin ovat porraspuut huurteessa ja jäänriittaa palanen
-rantahiekan reunalla.
-
-Heikki siinä puuhaa veneen luona, asetellen uusia hankavitsoja
-paikoilleen. Kun kuura on maasta sulanut ja päivä noussut korkeammalle,
-työnnetään vene vesille. Kaarlo on nyt poislähdössä Kaiholasta. Eeva ja
-Akseli lähtevät venheessä saattamaan poikki järven Raakonrannalle,
-mutta Heikki menee kirkonkylään asti, johon nyt on muitakin asioita.
-
-Rannalla seisovat emäntä ja pikkutytöt, ja Aapo ja Erkki katselevat,
-kun vene loittonee rannasta.
-
-Eeva on nytkin istunut soutamaan. Heikki pitää perää, ja Kaarlo ja
-Akseli istuvat keskipiitan päällä. Eevan silmissä on kostea kiilto ja
-koko hänen olemuksensa on alakuloista.
-
-"Silloin oli aamuyö", sanoo Eeva hiljaa.
-
-"Niin oli... se oli ihana aamu... Mutta kaunis päivä nytkin tulee...
-Kas nyt, kun jo näkyy keltalehtiä tuolla lehdoissa... syksy tulee..."
-
-"Ja sitten se talvi..."
-
-Eevan ääni on surullinen.
-
-Kaarlo on omituisissa mietteissä, ja kummalliset, ristiriitaiset
-tunteet mellastavat hänen sydämessään. Kun hän muistaa sitä maailmaa,
-josta oli tänne uuteen elämään tullut, tuntuu välisti vieläkin, että
-ikävöi sinne takaisin... Mutta kun vertasi sitä entistä tähän
-nykyiseen, niin sydän vavahti. Jos se vieläkin veisi pyörteisiinsä, jos
-se vieläkin voisi viehättää... jos sillä vieläkin olisi nautintonsa...
-jos hän ei enää jaksaisikaan...
-
-Mutta sen hän tunsi, että häntä halu veti takaisin, mutta toinen,
-väkevämpi, pidätti. Syvällä sydämessä oli kuin epämääräinen pelko
-siitä, ettei sieltä enää jaksaisi tänne takaisin tulla, jos kerran
-pyörteeseen joutuu...
-
-Mutta mitäpä hänen tarvitsee suin päin entiseensä vajota. Hän järjestää
-vain asiansa, kulkee varovasti, silmät auki, pää pystyssä, kulkee
-niinkuin vuorivaeltaja jyrkänteen rantaa ja varoo, ettei putoa
-kuiluun... ja tulee tänne takaisin... oman rakkaan, ihanan impensä
-syliin ja erämaan yksinäiseen rauhaan.
-
-"Kuinka lie teillä hauska ollut, mutta kyllä te paljoa riskimmän
-näköinen nyt olette kuin tänne tullessa", puhelee Heikki veneen
-perästä.
-
-Oli toki! Kaarlo oli lihonut ja ahvettunut. Näytti siinä pieksujalassa
-aika sydänmaan mieheltä.
-
-"Täällähän elää paljaasta ilmasta", naurahti hän. "En ole koskaan
-tuntenut itseäni näin terveeksi..."
-
-"Terveinä mekin täällä olemme pysyneet."
-
-Kaarlo koettaa haastella jotakin hauskaa, mutta ei hymähdä Akselikaan.
-Suurin, totisin silmin poika katselee ja on kuin tahtoisi laueta
-itkuun.
-
-"Jouluksi minä lähetän Akselille kuvakirjan ja pikkutytöille myös."
-
-Mutta ei huvita sekään poikaa.
-
-"Tulkaa sitten vain kesäksi", pyysi poika pitkän väliajan perästä.
-
-"Varmaan tulen."
-
-Eevan silmissä on yhä kostea kiilto, ja Kaarlosta näyttää kuin hänen
-hento povensa kohoilisi tuskasta.
-
-"Jos te ette muistakaan minua!"
-
-Eeva puhuu hiljaisella äänellä.
-
-"Minä muistan aina ja iäti! Muista sinäkin minua... ja isän kanssa jo
-kirjoitan ja lähetän tuliaisia, ja kirjoja saat kovasti..."
-
-"Jos minä Mikkelinä pääsen isän kanssa voinvientiin kirkonkylään, niin
-silloin käyn kirjettä kysymässä..."
-
-"Niin tee. Silloin siellä jo on."
-
-Jo kopsahtaa vene Raakonrannan hiekkaiseen venevalkamaan, jossa vielä
-näkyy nokisia hangon palasia kesällisestä merkkitulesta.
-
-"Mahtuisi tänne toinenkin talo", arvelee Kaarlo.
-
-"Jo toki, mutta eipä ole miestä, joka paljain kämmenin uskaltaisi
-alottaa."
-
-Ja sen sanottuaan nousee Heikki veneen perästä, nostaa Kaarlon kapsäkit
-rantahiekalle ja alkaa asettaa niitä korentoon, sitten olalla
-kantaakseen.
-
-"Kevenneet nämä ovat. Ne kirjatko ne niin raskaita olivat!"
-
-"Nepä ne."
-
-Kaarlo on irroittanut sievän kiiltävän sormuksensa sormestaan, ja kun
-hyvästelee Eevaa, niin painaa sen tytön sormeen.
-
-"Pidä nyt tämä muisto minulta, ja kiitos kaikesta!"
-
-Akseli pillahtaa itkuun, ja silloin ei Eevakaan enää voi pidättyä.
-
-Heikki kulkee taas edellä, Kaarlo perässä. Hyvää vauhtia astuvat,
-eivätkä tee enää Kaarlonkaan kävelylle kiusaa polulla olevat kivet ja
-risut.
-
-Kun he ovat ehtineet siihen Heikin lepokivelle, esittelee Kaarlo, että
-siinä levähdettäisiin. Siitä näki vielä läikkiä järvestä ja tuttuja
-vaarojen lakia järven ympäriltä.
-
-Heikin istuessa kivellä nousee Kaarlo suurelle kallion lohkareelle,
-jolta näköala on avarin. Sieltä näkyy melkein koko järvi ja talo
-korkealla törmällä. Puolijärvessä jo menevät Eeva ja Akseli...
-
--- Onnen järvi! Sydänmaan, kiveliön kirkas silmä! Kesäisin kirkas ja
-sininen, talvisin hohtavan valkoinen ja häikäisevän puhdas... Voi,
-nähnenkö sinut vielä onneni ja iloni päivinä...
-
-Hän pyyhkäisi kyyneleet poskiltaan ja vilkaisi vielä kerran Kaiholaan
-päin. Ja sitten eteläisille ilmoille, josta näkyi ääretöntä
-päivänpaisteista erämaata ja jostakin hyvin kaukaa vesien välkettä...
-
-Kun hän vertasi entistä elämäänsä tähän nykyiseen, vavahti sydän... Jos
-vieläkin se entinen veisi pyörteisiinsä... jos se vieläkin voisi
-viehättää... jos sillä vieläkin olisi nautintonsa ja ellei enää
-jaksaisikaan tulla takaisin...
-
-Syvällä sydämessä oli kuin epämääräinen pelko siitä, aavistus, ettei
-enää koskaan kykenisi palaamaan, jos sen pyörteeseen joutuisi...
-
-
-
-***END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK UUTEEN ELÄMÄÄN***
-
-
-******* This file should be named 59079-8.txt or 59079-8.zip *******
-
-
-This and all associated files of various formats will be found in:
-http://www.gutenberg.org/dirs/5/9/0/7/59079
-
-
-Updated editions will replace the previous one--the old editions will
-be renamed.
-
-Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
-law means that no one owns a United States copyright in these works,
-so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
-States without permission and without paying copyright
-royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
-of this license, apply to copying and distributing Project
-Gutenberg-tm electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG-tm
-concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
-and may not be used if you charge for the eBooks, unless you receive
-specific permission. If you do not charge anything for copies of this
-eBook, complying with the rules is very easy. You may use this eBook
-for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports,
-performances and research. They may be modified and printed and given
-away--you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks
-not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the
-trademark license, especially commercial redistribution.
-
-START: FULL LICENSE
-
-THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE
-PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK
-
-To protect the Project Gutenberg-tm mission of promoting the free
-distribution of electronic works, by using or distributing this work
-(or any other work associated in any way with the phrase "Project
-Gutenberg"), you agree to comply with all the terms of the Full
-Project Gutenberg-tm License available with this file or online at
-www.gutenberg.org/license.
-
-Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project
-Gutenberg-tm electronic works
-
-1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg-tm
-electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
-and accept all the terms of this license and intellectual property
-(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
-the terms of this agreement, you must cease using and return or
-destroy all copies of Project Gutenberg-tm electronic works in your
-possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
-Project Gutenberg-tm electronic work and you do not agree to be bound
-by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the
-person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph
-1.E.8.
-
-1.B. "Project Gutenberg" is a registered trademark. It may only be
-used on or associated in any way with an electronic work by people who
-agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
-things that you can do with most Project Gutenberg-tm electronic works
-even without complying with the full terms of this agreement. See
-paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
-Gutenberg-tm electronic works if you follow the terms of this
-agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg-tm
-electronic works. See paragraph 1.E below.
-
-1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation ("the
-Foundation" or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
-of Project Gutenberg-tm electronic works. Nearly all the individual
-works in the collection are in the public domain in the United
-States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
-United States and you are located in the United States, we do not
-claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
-displaying or creating derivative works based on the work as long as
-all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
-that you will support the Project Gutenberg-tm mission of promoting
-free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg-tm
-works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
-Project Gutenberg-tm name associated with the work. You can easily
-comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
-same format with its attached full Project Gutenberg-tm License when
-you share it without charge with others.
-
-1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
-what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
-in a constant state of change. If you are outside the United States,
-check the laws of your country in addition to the terms of this
-agreement before downloading, copying, displaying, performing,
-distributing or creating derivative works based on this work or any
-other Project Gutenberg-tm work. The Foundation makes no
-representations concerning the copyright status of any work in any
-country outside the United States.
-
-1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:
-
-1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
-immediate access to, the full Project Gutenberg-tm License must appear
-prominently whenever any copy of a Project Gutenberg-tm work (any work
-on which the phrase "Project Gutenberg" appears, or with which the
-phrase "Project Gutenberg" is associated) is accessed, displayed,
-performed, viewed, copied or distributed:
-
-  This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and
-  most other parts of the world at no cost and with almost no
-  restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it
-  under the terms of the Project Gutenberg License included with this
-  eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the
-  United States, you'll have to check the laws of the country where you
-  are located before using this ebook.
-
-1.E.2. If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is
-derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
-contain a notice indicating that it is posted with permission of the
-copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
-the United States without paying any fees or charges. If you are
-redistributing or providing access to a work with the phrase "Project
-Gutenberg" associated with or appearing on the work, you must comply
-either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
-obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg-tm
-trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.
-
-1.E.3. If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is posted
-with the permission of the copyright holder, your use and distribution
-must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
-additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
-will be linked to the Project Gutenberg-tm License for all works
-posted with the permission of the copyright holder found at the
-beginning of this work.
-
-1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg-tm
-License terms from this work, or any files containing a part of this
-work or any other work associated with Project Gutenberg-tm.
-
-1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
-electronic work, or any part of this electronic work, without
-prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
-active links or immediate access to the full terms of the Project
-Gutenberg-tm License.
-
-1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
-compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
-any word processing or hypertext form. However, if you provide access
-to or distribute copies of a Project Gutenberg-tm work in a format
-other than "Plain Vanilla ASCII" or other format used in the official
-version posted on the official Project Gutenberg-tm web site
-(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
-to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
-of obtaining a copy upon request, of the work in its original "Plain
-Vanilla ASCII" or other form. Any alternate format must include the
-full Project Gutenberg-tm License as specified in paragraph 1.E.1.
-
-1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
-performing, copying or distributing any Project Gutenberg-tm works
-unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.
-
-1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
-access to or distributing Project Gutenberg-tm electronic works
-provided that
-
-* You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
-  the use of Project Gutenberg-tm works calculated using the method
-  you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
-  to the owner of the Project Gutenberg-tm trademark, but he has
-  agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
-  Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
-  within 60 days following each date on which you prepare (or are
-  legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
-  payments should be clearly marked as such and sent to the Project
-  Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
-  Section 4, "Information about donations to the Project Gutenberg
-  Literary Archive Foundation."
-
-* You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
-  you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
-  does not agree to the terms of the full Project Gutenberg-tm
-  License. You must require such a user to return or destroy all
-  copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
-  all use of and all access to other copies of Project Gutenberg-tm
-  works.
-
-* You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
-  any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
-  electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
-  receipt of the work.
-
-* You comply with all other terms of this agreement for free
-  distribution of Project Gutenberg-tm works.
-
-1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
-Gutenberg-tm electronic work or group of works on different terms than
-are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
-from both the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and The
-Project Gutenberg Trademark LLC, the owner of the Project Gutenberg-tm
-trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.
-
-1.F.
-
-1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
-effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
-works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
-Gutenberg-tm collection. Despite these efforts, Project Gutenberg-tm
-electronic works, and the medium on which they may be stored, may
-contain "Defects," such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
-or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
-intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
-other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
-cannot be read by your equipment.
-
-1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the "Right
-of Replacement or Refund" described in paragraph 1.F.3, the Project
-Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
-Gutenberg-tm trademark, and any other party distributing a Project
-Gutenberg-tm electronic work under this agreement, disclaim all
-liability to you for damages, costs and expenses, including legal
-fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
-LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
-PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
-TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
-LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
-INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
-DAMAGE.
-
-1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
-defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
-receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
-written explanation to the person you received the work from. If you
-received the work on a physical medium, you must return the medium
-with your written explanation. The person or entity that provided you
-with the defective work may elect to provide a replacement copy in
-lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
-or entity providing it to you may choose to give you a second
-opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
-the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
-without further opportunities to fix the problem.
-
-1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
-in paragraph 1.F.3, this work is provided to you 'AS-IS', WITH NO
-OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
-LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.
-
-1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
-warranties or the exclusion or limitation of certain types of
-damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
-violates the law of the state applicable to this agreement, the
-agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
-limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
-unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
-remaining provisions.
-
-1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
-trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
-providing copies of Project Gutenberg-tm electronic works in
-accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
-production, promotion and distribution of Project Gutenberg-tm
-electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
-including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
-the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
-or any Project Gutenberg-tm work, (b) alteration, modification, or
-additions or deletions to any Project Gutenberg-tm work, and (c) any
-Defect you cause.
-
-Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg-tm
-
-Project Gutenberg-tm is synonymous with the free distribution of
-electronic works in formats readable by the widest variety of
-computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
-exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
-from people in all walks of life.
-
-Volunteers and financial support to provide volunteers with the
-assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg-tm's
-goals and ensuring that the Project Gutenberg-tm collection will
-remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
-Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
-and permanent future for Project Gutenberg-tm and future
-generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
-Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
-Sections 3 and 4 and the Foundation information page at
-www.gutenberg.org 
-
-Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary 
-Archive Foundation
-
-The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non profit
-501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
-state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
-Revenue Service. The Foundation's EIN or federal tax identification
-number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
-Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
-U.S. federal laws and your state's laws.
-
-The Foundation's principal office is in Fairbanks, Alaska, with the
-mailing address: PO Box 750175, Fairbanks, AK 99775, but its
-volunteers and employees are scattered throughout numerous
-locations. Its business office is located at 809 North 1500 West, Salt
-Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to
-date contact information can be found at the Foundation's web site and
-official page at www.gutenberg.org/contact
-
-For additional contact information:
-
-    Dr. Gregory B. Newby
-    Chief Executive and Director
-    gbnewby@pglaf.org
-
-Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
-Literary Archive Foundation
-
-Project Gutenberg-tm depends upon and cannot survive without wide
-spread public support and donations to carry out its mission of
-increasing the number of public domain and licensed works that can be
-freely distributed in machine readable form accessible by the widest
-array of equipment including outdated equipment. Many small donations
-($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
-status with the IRS.
-
-The Foundation is committed to complying with the laws regulating
-charities and charitable donations in all 50 states of the United
-States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
-considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
-with these requirements. We do not solicit donations in locations
-where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
-DONATIONS or determine the status of compliance for any particular
-state visit www.gutenberg.org/donate
-
-While we cannot and do not solicit contributions from states where we
-have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
-against accepting unsolicited donations from donors in such states who
-approach us with offers to donate.
-
-International donations are gratefully accepted, but we cannot make
-any statements concerning tax treatment of donations received from
-outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.
-
-Please check the Project Gutenberg Web pages for current donation
-methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
-ways including checks, online payments and credit card donations. To
-donate, please visit: www.gutenberg.org/donate
-
-Section 5. General Information About Project Gutenberg-tm electronic works.
-
-Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
-Gutenberg-tm concept of a library of electronic works that could be
-freely shared with anyone. For forty years, he produced and
-distributed Project Gutenberg-tm eBooks with only a loose network of
-volunteer support.
-
-Project Gutenberg-tm eBooks are often created from several printed
-editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
-the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
-necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
-edition.
-
-Most people start at our Web site which has the main PG search
-facility: www.gutenberg.org
-
-This Web site includes information about Project Gutenberg-tm,
-including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
-Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
-subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.
-