Initial commit of ebook 78385 filesHEADmain

1 files changed, 2030 insertions, 0 deletions

diff --git a/78385-0.txt b/78385-0.txt
new file mode 100644
index 0000000..ee66622
--- /dev/null
+++ b/78385-0.txt
@@ -0,0 +1,2030 @@
+*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 78385 ***
+
+
+
+
+SALON SOITTAJA
+
+Kirj.
+
+Larin-Kyösti
+
+
+
+
+
+Viipurissa,
+Karjalan Kirjapaino Osakeyhtiö,
+1919.
+
+
+
+
+SISÄLTÖ:
+
+Kirjatonttu
+Kaivonhaltija
+Juhannuspuu
+Mannerlinnan impi
+Kiesus ja Mataleena
+Kerppo ja Laurukainen
+Lumpeen lumoa
+Käärmeen kirot
+Imatra
+Noita ja pappi
+Kalma kutojana
+Korpi-Joose
+Sateen siskot
+Staalon surma
+Piru ja akka
+Harjurin kepposet
+Noki-Jussin juonet
+
+
+
+
+KIRJATONTTU
+
+
+    Hämyn häivää hetki kutoo,
+    kun on aave-yö,
+    pisteen päältä kynä putoo,
+    joku outo oikku lyö.
+
+    Kirjatonttu väärään viivaan
+    sanat sekoittaa.
+    Tunnen kaukokaihon kiivaan,
+    silmiin siintää satumaa.
+
+    Tonttu kiertää pitkin pöytää,
+    tuhman tahran tuo,
+    värssyistäni virheen löytää,
+    sonetista sutkan luo.
+
+    Mielikuvat kauas johtaa
+    onnen ongelmiin,
+    enkä löydä alkukohtaa,
+    käyn ja käyn vain eksyksiin.
+
+    Tonttu pilkut, pisteet siirtää,
+    rikkoo rytmin lain,
+    loppusoinnut alkuun piirtää,
+    muuttaa, minkä valmiiks sain.
+
+    Tonttu teuhaa, silmät suljen,
+    niinkuin sokko käyn,
+    lapsuuteni laaksot kuljen,
+    nään sen aamun armaan näyn.
+
+    On kuin aukeis ihmevuori,
+    katto kimmaltaa,
+    on kuin oisin vielä nuori,
+    ootan onnen prinsessaa.
+
+    Kuljen kisaan kummikeijuin,
+    ei ne päästä pois,
+    sielun saartaa liepeet leijuin,
+    on kuin simapillit sois.
+
+    Elon evääks kultaa kerään,
+    lykkylahjojain,
+    silloin portin pauhuun herään,
+    olen vuoren vanki vain.
+
+    Sammakkoina harkot haihtuu,
+    peikot hähättää,
+    sokkelot kuin vuodet vaihtuu,
+    kätkee kauniin kuteen pää.
+
+    Aatos niinkuin piste pyörii,
+    heitän kynän pois,
+    papereissa hiisi hyörii,
+    kuin se painovirhe ois.
+
+    Nauran, käsken hiiden hirteen,
+    yskän ymmärtää,
+    piirrän ristin viime virteen,
+    turha tuhka jälkeen jää.
+
+
+
+
+KAIVONHALTIJA.
+
+
+    Notkui neito kaivotiellä,
+    katsoi kauan päilypintaan,
+    kummat poreet puhkes pohjaan,
+    vieraan vienot, kummat kaihot
+    nousi nuoren neidon rintaan.
+
+    Paistoi päivä kaivonpohjaan,
+    leijui leivon varjon siipi,
+    sorja sulho haasta tullen
+    mairemielin kiersi, kaarsi,
+    nuoren neidon viereen hiipi.
+
+    Kauan kuvaa katsoi neito
+    metsän henki hipiällään,
+    tunsi haan ja tuomen tuoksun,
+    kaiho toinen, katse toinen
+    ylimmällä ystävällään.
+
+    Kulki pilvi päivän päältä,
+    pohja peittyi, laine läikkyi,
+    kaivon sammalseinät siirtyi,
+    taikalinna silmiin siinti,
+    kuvajainen veestä väikkyi.
+
+    Nousi usva uumenista
+    vieden voiman viimeisenki
+    viileyden valtakuntaan,
+    kohos kaislakruunu päässä
+    heljän hetteen nuori henki.
+
+    Haastoi kirkas kuvajainen:
+    »kautta kaihos kyynelvuodon
+    loihdit loistoon lemmen lähteen,
+    kutsun kuulit, kaihos kantoi,
+    muuksi muutti sulhos muodon.»
+
+    Katsoi neito kuvajaistaan,
+    tunteet tummui, tunteet vaihtui,
+    impi ootti onneansa
+    ihmetellen ihanuuttaan,
+    yljän katse varjoon vaihtui.
+
+    Koski sulho sormillansa
+    nuoren neidon seppelpäätä
+    kättään vieden vyötäröille,
+    tuosta impi tuskan tunsi,
+    silmä säikkyi jäykkää jäätä:
+
+    »Särjit syyttä seppeleeni,
+    haltijalle taiat taitoin,
+    rakkaus on raskas rengas,
+    sormessani sormus painoi,
+    huolissani häitä laitoin!»
+
+    Tuosta suuri sulho suuttui,
+    yltyi ylkä, riehtyi raivoon:
+    »yhtä itkit, ihanuuttas,
+    rakastit vain rakkauttas,
+    muiston merkit kannoit kaivoon.»
+
+    Mustaks muuttui sulhon muoto,
+    surullista suuta väänsi,
+    mutta neito nauruhuulin
+    vielä ilkkui ilkeyttään,
+    kaivoon kieron katseen käänsi.
+
+    Allapäin nyt alhoon astui
+    sulho, syytti neion soimaa,
+    mutta kauno kaivon luona
+    istui illat ihmetellen,
+    vaikeroiden vailla voimaa. —
+
+    Katsoi kurja kuvajaistaan,
+    himmeäksi katse hiutui,
+    veenä väikkyi sairaat suonet,
+    kulmat kuulti kalman keltaa,
+    rakkauttaan raukka riutui.
+
+    Itki illat, päivät pitkät,
+    vaan ei hetteen henki tullut,
+    uunna vuonna taikaa tutki,
+    pyysi peiliin haltijaansa,
+    rintaa raastoi haaveet hullut.
+
+    Vuodet vieri, kaivo kuihtui,
+    hersyi hetteet kuumankuivat.
+    Yksin ylkää itki impi,
+    itkiessään ihanuuttaan
+    kyyneleet vain kirkastuivat. —
+
+
+
+
+JUHANNUSPUU.
+
+
+    Soljana kuin maire morsian,
+    joka onneansa oudoksuu,
+    uinuilevin oksin häilyellen,
+    järven sinipintaan päilyellen
+    seisoi juhannuksen pyhä puu.
+
+    Nuori koivu heilui haaveissaan,
+    kuuli kuiskeet nuorten neitojen,
+    jotka kisamielin mahlaa joivat,
+    kimalaiset kilvan karkeloivat,
+    kotiin korttaan kantoi muurainen.
+
+    Toinen koivu kilvan kasvaen
+    niinkuin kädet lehvät yhteen löi,
+    yhdess' ylistäen ystäväänsä,
+    aurinkoa päin ne nosti päänsä,
+    kukkaa kantaen ne heilimöi.
+
+    Silloin mustamieli, nuori mies
+    hiipi lehtoon lemmen kyllyyttään,
+    siinti juhannuksen armas aatto,
+    tietä pitkin ajoi häiden saatto,
+    koivun kaatoi hän nyt kirveellään.
+
+    Siinä ennen vannoi valansa
+    nuori morsian, nyt valhe vaan;
+    niinkuin veri vuoti alta kuoren. —
+    Miksi mies nyt surmas elon nuoren
+    eroittain kuin armaan armaastaan?
+
+    Niinkuin ristinpuuta olallaan
+    kumppanilta mies nyt koivun vei,
+    pystytti sen kolkkoon kotipihaan,
+    muut nyt lempeen, hän vain kiihtyi vihaan,
+    muille onni luotu, hälle ei.
+
+    Niinkuin raajarikko ryysyissään
+    koivu kallisti nyt surren pään,
+    ympärillä nuoret karkeloivat,
+    nienten liekit loisti, naurut soivat,
+    mies vain yössään astui yksinään.
+
+    Ja kun päivä vihdoin valkeui,
+    jolloin luonto herää, kirkastuu,
+    turhaa työtä oli auringolla:
+    hyljättynä rikkatunkiolla
+    lojui uhrilehdon pyhä puu.
+
+    Astui nuorukainen murheissaan,
+    niinkuin onneton käy hiljalleen,
+    koivusta hän veisti matkasauvan,
+    poijes kulki, katsoi taakseen kauvan
+    iäks kuvan sieluun siirtääkseen.
+
+    Tiellä seisahtui hän kuunnellen,
+    katsoi lehtoon — mikä kumma lie —,
+    lehdon huokauksen kuin ois kuullut,
+    ihmiskuiskeeksi sen oisi luullut,
+    tarttui sauvaan... vuorta nousi tie.
+
+
+
+
+MANNERLINNAN IMPI.
+
+
+    Mutro, musta myrrysmies,
+    poika jäyhä jättiläisen,
+    souti yli vaahdon vuolaan,
+    ryösti Mannerlinnan luolaan
+    Kaapon kaunon kassapäisen.
+
+    Järveen kauniin Katuman
+    linna valjun varjon viilsi,
+    Kappolasta Kaaponlinnan
+    vastavarjot riensi rinnan,
+    vainovalkeet kauas kiilsi.
+
+    Itki impi iltaisin,
+    vieno vanki kulki vuorta
+    vyötäisillä lemmenlukko,
+    väkivalloin vuoren ukko
+    valvoi, vaani neittä nuorta.
+
+    Vieri kurjan kyyneleet,
+    vuoren yrmy yöhön ärjyi,
+    yli vetten vieri virsi,
+    kaikui Kaapon huoneenhirsi,
+    Kaapon kannel verta värjyi.
+
+    Niin se virsi vaikeroi:
+    oon vain virsi yössä yksin,
+    lemmen kerran kun se kohtaa,
+    haihtuakseen hetken hohtaa,
+    kuoloon vierii vieretyksin!
+
+    Mutro iski kallioon,
+    vahvat vaskiportit paukkui,
+    uneen vaipui vanha vuori,
+    luolaan nukkui neito nuori,
+    Mannerlinnan hallit haukkui.
+
+    Kaihos Kaappo kaunoistaan.
+    Kappolalle öin hän nousi
+    oottain armaan aamun aikaa,
+    Mutro väijyi tehden taikaa,
+    noidannuolin välkkyi jousi.
+
+    Läksi Kaappo kulkemaan
+    kanteleellaan kaihot soittain,
+    kaipausten valtaan vaipui,
+    soitto immen itkuun haipui,
+    lemmen hurmaan haltioittain.
+
+    Valkeen immen nähdessään
+    Kaappo nosti kaihon kättä,
+    niin ne hetken alla taivaan
+    vaipui turhan tuskan vaivaan,
+    lemmen rauhaa löytämättä.
+
+    Silloin Mutro yöstä nous,
+    mustan lemmon loitsut haastoi,
+    vannoi hurman hornan valtaan,
+    järveen heitti paaden altaan,
+    immen linnaluolaan raastoi.
+
+    Kaisla yksin yössä soi,
+    Katumalla kulki tuuli,
+    kantain yli järvenpinnan
+    kertoi kaihot kahden rinnan,
+    kumpainenkin kuiskeet kuuli.
+
+    Siinsi Maajan pyhä yö,
+    yrttijuomaan yrmy nukkui,
+    impi vuorta vaikeroiden
+    kulki kautta onkaloiden,
+    Kappolahan huuto hukkui.
+
+    Kaappo läksi linnastaan,
+    immen kasvot kirkastuivat,
+    kun hän vettä sormin souti
+    ihanaisen immen nouti,
+    yhdess' yli järven uivat.
+
+    Soilahdellen syvyyksiin
+    rinta painoi riemuun rinnan,
+    hehkuman ja hetken hurmaan,
+    sylitysten syösten surmaan,
+    silloin kirkui korppi linnan.
+
+    Ennelintu surmaa soi
+    kiertäin Mutron mustaa unta,
+    nosti vastaan vaahtopäitä,
+    kuiski korviin hornan häitä,
+    liikkui koko linnakunta.
+
+    Nousi musta myrrysmies
+    kourassansa kalman jousi,
+    kiljui, kaikui, vonkui vuoret,
+    vaahtopäillä velloi nuoret,
+    haljun huippuun hurja nousi.
+
+    Lemmen voimaa väijyissään
+    syöntyi, suuttui, jousi taipui,
+    jäntehestä nuolet sinkui,
+    vaahdot vertyi, viidat vinkui,
+    alle aallon armaat vaipui.
+
+    Ylle haudan hurmeisen
+    nousi outo, kaunis kaari,
+    niinkuin nuolet nuorten rintaan
+    poreet puhkes, pyrki pintaan
+    ihanuuden ihmesaari.
+
+    Kasvoi kanssa kesäyön
+    saareen kaksi koivupuuta,
+    joskus syysöin nähtiin kahden
+    heljät hahmot, kalvoon lahden
+    kallistui ne kohden kuuta.
+
+    Joskus vieno virsi soi
+    outoin lintuin koivupuulla;
+    muinaisaikain turman työstä
+    valjuu voihkeen vuoren yöstä
+    suvi-illoin saattoi kuulla.
+
+
+
+
+KIESUS JA MATALEENA
+
+Legenda.
+
+
+    Neitsyt nuori Mataleena
+    rämpi rämeet riutuneena.
+
+    Muutti maita mieron teillä,
+    kylän kivet kintereillä.
+
+    Astui suuren surman suolla,
+    tuskissansa tahtoi kuolla.
+
+    Kiehtoi kalmanlinnun virsi,
+    vierre vaati, kutsui kirsi.
+
+    Aina astui alemmaksi,
+    taivas kaartui korkeemmaksi.
+
+    Kulki Kiesus paimenmaitaan
+    neijon nähden rämeen laitaan.
+
+    Katsoi Kiesus, hiljaa haastoi:
+    — »miksi rikos rintaas raastoi?»
+
+    — »Mistäs tiedät, pyhä paimen,
+    tallasin ma oman taimen. —
+
+    Oman kullan kukkaiseni,
+    marjaiseni, maireheni.»
+
+    — »Lapsen laitoit, miksi teit sen?
+    Saunan alle salaa veit sen.»
+
+    — »Kuoli kullankauno multa.
+    Mistäs tiesit, Kiesus kulta?»
+
+    — »Tiesin syntis toisen syyksi»
+    tiesin Kaupin Kapron kyyksi.
+
+    Kuulin Kaupin juonen julman,
+    maanitteli mustakulman.»
+
+    — »Kylä pilkoin pääni peitti,
+    Kauppi ensin kiven heitti.»
+
+    — »Syytön pilkan peittäköhön,
+    ensin kiven heittäköhön.
+
+    Suosta soiman kivet nostan,
+    rakkaudella kohlut kostan.»
+
+    — »Pääni pääll' on kivitaakka,
+    vien sen Manan maille saakka.»
+
+    — »Mataleena, nouse, nuori,
+    usko, vaipuu vaivan vuori.
+
+    Kaikki sulle anteeks annan,
+    yli suon sun kotiin kannan.»
+
+    Katsoi Kiesus neittä kauvan,
+    nosti pyhän paimensauvan.
+
+    Kiron kivet kintereillä
+    kimmelsi kuin taivaan teillä.
+
+    Joka kivi kukkaa kantoi,
+    joka korsi kättä antoi.
+
+    Luojan lintu korren luota
+    lohdun lauloi pitkin suota.
+
+    Kaikkeuden kaari päilyi,
+    pimeyden pohja häilyi.
+
+    Kivet tieksi pyrki pintaan,
+    toivo nousi neijon rintaan.
+
+    Alkoi neito nousta suosta,
+    jumalansa luokse juosta
+
+    jalkain juureen rauenneena,
+    haastoi mieltään Mataleena:
+
+    — »Ennen erheen iltaa itkin.
+    Sovituksen siltaa pitkin
+
+    tuon nyt kivet Kiesukselle,
+    itse Luojan istuimelle.
+
+    Kivi siirtyy sydämestä,
+    sielu säihkyy sätehestä.
+
+    Kivet helmivöiksi vaihtuu,
+    kaikki täydet tuskat haihtuu.
+
+    Taivaan tarhaan kurja kulkee,
+    ikisäihkeen syliin sulkee
+
+    armon aamun suvisäässä,
+    kirkkauden kruunu päässä!»
+
+
+
+
+KERPPO JA LAURUKAINEN.
+
+
+    Kulki Kerppo Karjalasta,
+    ryösti Pohjan pitkät puolet,
+    kaatoi kansaa niinkuin kaislaa,
+    itse ilkkui kaatumatta,
+    pystyneet ei noidannuolet.
+
+    Laurukaisen kodan poltti,
+    tappoi koirat, kaatoi karjan,
+    padat, peskit, puukot ryösti,
+    veipä vielä nuoren vaimon,
+    raastoi rakkaan, armaan Arjan.
+
+    Laurukainen lappalainen
+    kutsui kostoon jumaloita,
+    vannoi Kerpon kaatavansa,
+    kulki Kerpon turman teitä,
+    kosket kiiti, sotki soita.
+
+    Souti saareen sata miestä,
+    murhamiestä miekat vyöllä,
+    Kerppo, muita mahtavampi
+    rämpi raskain rautapaidoin
+    nuotiolla yksin yöllä.
+
+    Kerpon keihäänkantohuovi
+    miekkamiestä syötti suusta
+    rautaseittisilmikosta.
+    Lappi nosti noidanjousen,
+    ampui saareen rannanpuusta.
+
+    Nuoli iski puukonpäähän,
+    Kerppo kiljahti kuin kuovi,
+    kurkunpäästä hurme hyrskyi,
+    karjalaiset kiistaan kiihtyi,
+    surmattihin syyttä huovi.
+
+    Kiistelivät keskenänsä.
+    Silloin lappi saareen sousi,
+    nurmella kun urhot nukkui,
+    työnsi venhot valkamasta,
+    viime venhoon itse nousi.
+
+    Kavahtivat kalpamiehet,
+    lappi kiros karjalaisen:
+    »siitä saitte, surman sulhot,
+    veitte multa armaan Arjan,
+    tunnette nyt Laurukaisen!»
+
+    Armoansa anoi vieraat,
+    Vienan urhot uiden kääntyi,
+    lappi niiltä niskat nuiji,
+    toiset juoksi saarta suotta,
+    viimein vienat nälkään nääntyi.
+
+    Niinpä lappi Laurukainen
+    karjalaiset kaikki voitti,
+    rauhan päivä Lappiin paistoi,
+    turve tuoksui tuntureilla,
+    kielavelgo virttään soitti.
+
+    Koitti kaiken kulta-aika,
+    lappalaisen onni olla
+    kuninkaana konnullansa,
+    riistaa riitti, kertyi karjaa,
+    paimen nukkui nuotiolla.
+
+    Tunturilla talven tuuli
+    kertoo niistä tuhat-öistä,
+    Laurukaisen laulu kiertää,
+    kotakuntain iltakaskut
+    suuren saamin sankartöistä.
+
+    Näyttää lappi nälkäsaarta,
+    murennutta multarautaa,
+    Kerpon rautarintapaitaa,
+    siin' on kerran seita seissyt,
+    virvat kiertää Kerpon hautaa.
+
+
+
+
+LUMPEEN LUMOA.
+
+
+    Kas lummekukka kimmeltää,
+    sen tähtikruunu päilyy,
+    se aukenee, kun uupuu yö,
+    sen suuret, lempeet lehdet lyö,
+    kuin norsun korvat häilyy.
+
+    Niin itämaiden prinsessa
+    Tamaara norsullansa
+    nyt harhaa halki aavikon,
+    niin katsella hän kaunis on
+    kuin ulpu ummussansa.
+
+    Ja tähtikruunu kimmeltää,
+    kuin lumme loiston tarjoo,
+    kun mustain kiharoiden kuu
+    ja otsa sees kuin norsunluu
+    yötummaa silmää varjoo.
+
+    Voi, nuorta kuu-maan prinsessaa,
+    häähuilut hälle soittaa,
+    maan kasteesta hän iloitsee,
+    hän taivaankantta katselee,
+    yö hengen haltioittaa.
+
+    Hän pyrkii pyhään kaupunkiin
+    luo kangastavan keitaan,
+    jo hiljaa nousee aamun koi,
+    kun tamarindit vihannoi,
+    puut helkkyy hetaleitaan.
+
+    Jo vaihtuu varjot kameelein,
+    maan korkeet palmukummut,
+    ja paimenpojan bansul soi,
+    luo lähteen lampaat kiemuroi,
+    miss uinuu ulpuin ummut.
+
+    Kas minareetit välkähtää,
+    yön varjot santaan vaipuu,
+    Tamaara notkuu norsullaan,
+    ja riemuntäynnä rinnassaan
+    nyt syttyy kaino kaipuu.
+
+    Ja pyhän portin juurelle
+    kun kiertää karavaani,
+    niin muurille kuin aurinko,
+    suur’idän poika nousee jo,
+    nuor' ruhtinas, maan kaani.
+
+    Ja kaikki palmut kumartaa,
+    kuulotuslammet hohtaa,
+    yön kaikki ulvut unelmoi,
+    ne armaat terät auki loi,
+    kun säde heteen kohtaa.
+
+    Niin ruhtinatar ratsastaa,
+    on rakkautta raukee,
+    hän näkee eessään elämän,
+    kun kaanin katseen kohtaa hän,
+    niin sydän päivään aukee.
+
+
+
+
+KÄÄRMEEN KIROT.
+
+
+    Kulki kylän kukkaisena
+    nuori Herja, heimon hurma,
+    monen mieli syyttä syttyi,
+    niissä syttyi, syntyi surma.
+
+    Viekas oli nilkan nousu,
+    liehittävän liukas kieli,
+    rinnat täydet, tyhjä tunne
+    kiehtova kuin käärmeen mieli.
+
+    Vanhemmat ne neittä neuvoi,
+    taltuttaakseen turhan naittoi
+    Körrin Köystän kumppaniksi,
+    salvoksen kun saloon laittoi.
+
+    Körrin Köystä katsoi kieroon,
+    Herja kyltyi rumaan rampaan,
+    häitten yönä yljän petti,
+    näytti mustan myrkkyhampaan.—
+
+    Körri kiskoi, kärkkyi kultaa,
+    auroin kynti kyitä altaan,
+    vaimo varkain jakoi jauhot,
+    vaipui miilumiesten valtaan.
+
+    Syysyöt harhas hiilihaudat,
+    salavuotein viikot vietti,
+    suosi korven kiertomiestä,
+    nyt jo miehen murhaa mietti.
+
+    Säikkyi niinkuin käärme säikkyy,
+    riehui, riitti riidan syytä,
+    porraspuiden alla syötti
+    ahmattia aljukyytä. —
+
+    Tutki taikaa tietäjissä,
+    pohti poppamiesten mieltä,
+    kodassansa kaljaa keitti,
+    myrkky-yrtit tuotti tieltä.
+
+    Niinkuin halla hiipi Herja,
+    miehen mieleen huokui hyytä,
+    kuiski korvaan hurjan hirmun,
+    ärsytellen kiihti kyytä.
+
+    — »Etkö pelkää käärmeen kieltä,
+    tääll' on outo yksin olla,
+    viidat vinkuu kalman kyitä
+    nukkuissasi nurmikolla?»
+
+    — »Kiskoin kyiltä myrkkyhampaat»,
+    virkkoi mies, »ei haittaa muusta,
+    toisin naisen kieli kiehuu,
+    surman sylkyn syytää suusta!»
+
+    — »Vältä surman syttymistä,
+    rutsa, rampa oot kuin hiisi,
+    maatessasi kyy kun kiihtyy,
+    ryömii suusta sisuksiisi!»
+
+    Nukkui Körri koiranunta,
+    piillen pelkäs turman työtä,
+    kaljaa joi ja hiljaa hiutui,
+    voihki yksin pitkin yötä.
+
+    Kuunteli ja kärkkyi, kulki,
+    missä naisen lempi liikkui,
+    tutjui keinutuolissansa,
+    niinkuin hullu hiljaa kiikkui.
+
+    Kiikkui, kiikkui, aatos liikkui
+    kalmanpellon perukoilla,
+    missä mylvi miilumiehet,
+    saarsi sauhu surman soilla.
+
+    Kulki korpeen kumma kuiske,
+    tieto tiesi, valhe valvoi:
+    Körrin suusta käärme kiersi,
+    rinnan alla kalma kalvoi.
+
+    Kiikunpuuta kalma kiihti,
+    kalma istui porraspuulla,
+    liikkumatta kuihtui Körri,
+    sai nyt kuistin kuiskeet kuulla.
+
+    Kiikusta hän riiheen vietiin,
+    riiheen musta arkku tuotiin,
+    Herja kutsui kestiin kehnot,
+    kilvan korpiroinaa juotiin.
+
+    Haudan luona vaimo värjyi
+    valheen käärmekyyneleitään,
+    arkun oksareijän kautta
+    silloin käärme ryömi teitään.
+
+    Käärmeenkirot tunsi kansa,
+    vannoi vaimon hornan nieluun,
+    käänne oli muodon muuttain
+    mennyt naisen syntisieluun.
+
+    Peijaisissa Herja hyppi,
+    tuskin yöksi silmän sulki,
+    ei sen jälkeen unta saanut,
+    keinutuoli kulki, kulki. —
+
+    Kulki, kulki taukoomatta,
+    ryskyi rienan jalkaraudat,
+    kahleet kalskui, korpi kiljui,
+    myrsky möyri hiilihaudat.
+
+    Lempo liikkui, keinu kiikkui,
+    kiikkui Koirin kalmanhaamu,
+    kiljahtain kuin käärmeenpistoon
+    nousi Herja joka aamu.
+
+    Pois hän hiipi kalliolle,
+    missä käärme-kuninkainen
+    asui luolan louhikossa,
+    siellä harhas kurja nainen.
+
+    Riehui, rämpi rämeen rantaa,
+    kuuli kummaa, jaksoi juosta,
+    Körrin kalpeet kasvot kuulti,
+    sormet kutsui surman suosta.
+
+    Välkkyi virva pitkin vettä
+    niinkuin käärmeenkruunun kulta
+    liekki läksi liikkumahan,
+    lietsoi naisen tuskan tulta.
+
+    Niinkuin hohto helvetistä
+    korven pohjaan puunto yöksyi,
+    kauhuissansa Herja huusi,
+    kalliolta suohon syöksyi.
+
+    Sinne suistui kurjan kulku,
+    korven huokaukseen haipui,
+    poreen surmansilmät sammui,
+    käarmeenkruunu vehkaan vaipui.
+
+
+
+
+ IMATRA.
+
+
+    Russo ilkeä isäntä,
+    Vuoksenlinnan valtaherra
+    kasvatteli kaunokaisen,
+    iki-ihanan Imatran
+    oman onnensa osaksi,
+    vaivan, vanhuuden varalle.
+
+    Niin oli Imatra impi
+    kuin on kaunis kirjokaari
+    alla taivaan avaruuden,
+    yllä kosken kuohuvaisen.
+
+    Äänen hempeä helinä
+    kuin on sannan simpukalla,
+    luona Ulpujen unisten,
+    kihon kimmel katseessansa,
+    sielussa ikuinen ikävä.
+
+    Niin oli ilkeä isäntä
+    kuin on paasi paukkuvainen,
+    musta möhkäle mudassa,
+    soutumiehen surmanpaikka,
+    kalmankauhu kalliolla.
+
+    Niin oli Imatra ihana,
+    kulki maine maireestansa,
+    suven seuduille samosi
+    kautta kaukaisten merien.
+
+    Saapui sulhot Saamemaasta,
+    uljaat urhot Karjalasta,
+    jäykät jäämit Hämehestä
+    noutaaksensa nuoren neijon,
+    iki-ihanan Imatran.
+
+    Siitä suuri sota syttyi,
+    siitä veljeisveri vuoti,
+    siitä Suomen säilät säikkyi,
+    karjalaiset kalvat kaikui.
+
+    Russo urhot kestiin kutsui,
+    tasapäiset tappeluista,
+    itse istui pöydänpäähän.
+    vieraat vaati vierellensä.
+    Koski alhaalla kohisi,
+    leyhytteli lemmenlehto,
+    silloin vieri vieno virsi,
+    suhina suven sulosta,
+    kulki lehdon lauluniekka
+    mailta ehtoisen etelän,
+    oman soittonsa surussa.
+
+    Kuuli impi ikkunalta
+    soiton suvisen sorean,
+    sydäntänsä sytkäytti,
+    väikkyi valkeet suvisiivet,
+    joutsen ilmoissa iloitsi,
+    ylinnä koski kumisi,
+    paasi murmatti mudassa.
+
+    Laulu lehdosta lemahti
+    kautta kuohun ja kohinan:
+    »mailta kuljen kaukaisilta,
+    etsin auringon aloja,
+    pääni päällä päivä päilyi,
+    matka vieri, vieri virsi,
+    päivä kultia kutovi,
+    pirran päähän päivä päättyy.
+    Kun ma kuljin kauemmaksi,
+    ihanimmiks' illat muuttui,
+    tuota toivoin taivaltaissa,
+    päättyis onni niinkuin päivä,
+    seisoisi aurinko alati,
+    kaartais kosken kirjokaari
+    yllä Imatran ihanan!»
+
+    Ilma viileä värisi,
+    immen sielussa särähti,
+    tunsi leinon lemmennousun
+    armaan arassa povessa.
+
+    Ryki Russo ja murahti:
+    »suven soitto surman soitto,
+    laulan laulajan lovehen,
+    ennustajan enteinensä
+    ajan koirilla kodista,
+    heitän hyrskyihin hylyksi!»
+    Siitä syöntyi, siitä suuttui,
+    joi ja juotti kaikki kestit,
+    julman juonia punoen,
+    raivon riitoja rakensi.
+    Tuosta kiihtyi karjalainen,
+    jäämi säilällä sivalsi,
+    Russo röyhkeä isäntä
+    huiskautti huljallansa,
+    huusi huovit huonehista,
+    sammutteli seinäsoihdut
+    Vaskiportit nyt pamahti,
+    seinät siirtyivät sivulle,
+    paha permanto pakeni,
+    lattiasta laukes luukku,
+    sinne ilkeä isäntä
+    suuret sankarit sysäsi,
+    kosken patoihin pudotti,
+    immen vyötäiltä vetäsi,
+    karhuntaljalle tanasi,
+    silloin singahti salama,
+    seinän Sainion sytytti,
+    uksella nyt kuin unessa
+    liikkui laulaja lehosta
+    kirkas kantele kädessä,
+    kieli vingahti vihasta,
+    itse jumala jyrisi:
+    »Oi, sie ilkeä isäntä,
+    kuule, kurja, nyt kironi,
+    kuule vannottu valani,
+    äidin kohdussa kirottu,
+    emos saastutat sanoilla
+    syödessäsi, juodessasi,
+    nauraissasi, nukkuissasi.
+    Kolminkerroin jo kirottu,
+    koko Pohjolan pelotus,
+    kaikki kansat jo kavalsit,
+    kaikki heimot jo hajotit,
+    aina Aasian aroilta,
+    kauniin Karjalan kukistit,
+    häväisit hyvän Hämehen,
+    heimot hukkuivat verehen,
+    kansat kaatuivat ketohon,
+    siksi aurinko aleni,
+    tummui taivon kirjokaari,
+    itki Imatra ihana,
+    orja onneton valitti.
+    Pidä vuosi nyt pitoja,
+    verikestejä verota,
+    pian on loppusi lähellä,
+    sinut laululla lumoan,
+    suvikuussa, surman kuussa
+    varsas valjaihin aseta,
+    sota-orhisi sopahan,
+    ohjat ouruihin osota,
+    koskenniskan kalliolle,
+    sieltä syöksähdä syvähän,
+    aja aaltojen alatse
+    kurimuksien kitahan,
+    siellä oottaa sun osasi,
+    uhrit, untelot urohot
+    siellä silpovat sinua,
+    siellä ruumiisi repivät,
+    siellä mujuksi murenet,
+    rannan hiekkahan häviät!»
+
+    Virsi valkea valitti,
+    ääni jumalan jyrisi,
+    Russo röyhkeä isäntä
+    lausui tuolla lausehella:
+    »vaikka varsin liet jumala».
+
+    Pystyyn kimmahti hän niinkuin karhu,
+    jonka talvipesää kiertää keihäät,
+    tuliroihun heitti hiilloksesta,
+    seinät sytytti ja oven oljet,
+    ponnahdellen keskipermannolta
+    tempas tuliluikun oven suulta,
+    veellä täytti metsäpiilukkonsa,
+    jalka lipsahutti liipasinta,
+    pyssy pamahti ja katto kaikui.
+    Korpi-Joose kaatui korkealta,
+    virui muodotonna möhkäleenä,
+    verta vierillä ja seinuksilla,
+    karvaa katossa ja kaikkialla,
+    törrötteli tyhjä silmäpuoli,
+    veren vako viilsi otsakulmaa, —
+    mutta arat aivot vielä hiljaa värjyi. —
+    Pirtin sauhuun syöksyi syrjäläiset,
+    miehen kimppuun kärkäs kylän kestit,
+    köysiin mielettömän miehen kytki.
+
+    Liekkiin loimahtain nyt harja hulmui,
+    niikuin käärmeenkidat lieskat liehui,
+    kohisten nyt korvenilma ilkkui,
+    hähättivät kaikki hiiden henget,
+    sovituksen oli salo saanut,
+    korpi vienyt vihdoin miehen mielen.
+
+           *   *   *   
+
+    Paimenpoika päätti tarinansa,
+    lisää liitin, minkä kauhu katkas,
+    tarinoiden siinä metsä tummui,
+    yhä eksyimme me erämaahan,
+    mutta syksytaivaan tähdet syttyi
+    kimmeltäen kuolinkynttilöinä,
+    kirkkaammin vain tuikki toivon tähti,
+    Otavan ma otin oppaakseni,
+    korven kolkko henki heltymättä
+    ajoi meitä takaa takamailta
+    kylän kylläisille rintamaille,
+    kuin ois Korpi-Joosen harmaa haamu
+    kintereillä käynyt jonkun matkaa.
+    Kiirehesti kuljin talviteitse,
+    paimen piti kättään kädessäni,
+    niinkuin enkeli ois eellä käynyt,
+    taivaan lähettinä tielle ohjas,
+    haansa löysi, itki iloissansa,
+    tanhut tunsi, haasiat ja huhdat,
+    kalliin kotipellon pientareensa,
+    keveämmin nousi nuori jalka,
+    kulki kaislakruuuu päässä,
+    vieri virtenä vetehen,
+    astui yhä alemmaksi,
+    aallot ahoiksi avartui,
+    syöksyt liljoja sirotti,
+    kuollut kukkihin kuletti;
+    ympärillä ystävinä
+    virran vienot neijot lauloi,
+    kaari ylinnä kajasti,
+    alinna astui Imatra,
+    tähdet tuikkivat tukassa,
+    Otava kimelsi olalla.
+
+    Kului kaksi kalman kuuta,
+    vieri vuosi verkallehen
+    laulajan vainovalasta,
+    täyttyi taika, alkoi aika,
+    Russo ilkeä isäntä
+    liikahteli linnastansa,
+    yöstä kummat kutsut kuuli,
+    koski käski ja kehotti.
+    Niin hän otti nyt orosen,
+    ajoi rantoja rajusti,
+    aallot ärjyi äyrähillä,
+    niin hän kiihkona kohosi
+    korkeimmalle kalliolle,
+    hoputellen hevostansa,
+    selkää siimalla sivalsi,
+    koskeen kannusti katala,
+    syöksyi synkkiin syvänteihin,
+    sinne upposi uhaten,
+    nousi ruumis ruhjottuna,
+    rannan raakkuna ajeli,
+    muuttui mustaksi mudaksi.
+
+    Aika aaltoja ajeli,
+    suvet soitteli Imatra,
+    talvet laululla lumosi,
+    kumma kantele kajahti,
+    koski kieliä viritti,
+    soitto soilui loitommalle,
+    maita, meriä manasi.
+    Sitä inehmot imehti,
+    kävi kansat katsomahan,
+    moni impi illan suussa,
+    moni urho uupuneena
+    elon tuskien tuhossa,
+    kiersi surman kalliolle,
+    kuuli soiton Syväristä,
+    syöksyi aaltojen sylihin,
+    unohduksen umpiloihin.
+
+    Niin oli soittonsa sorea,
+    ei se suostunut satasin
+    eikä tyytynyt tuhansin,
+    oli urhot uhrattava,
+    immen itkut itkettävä
+    sovinnoksi surmatuille
+    Suomen suurissa sodissa,
+    jotka ilkeä isäntä
+    suotta syöksyihin sysäsi,
+    itse itsensä hukutti,
+    niin myös heimonsa hävitti.
+
+    Käyvät immet nyt ihanat
+    sodan sankarit sivulla
+    koskenpauhun partahalla,
+    oudon onnensa ohella;
+    nyt on surma sovitettu,
+    verivelka vahvistettu,
+    Suomella valkea vapaus!
+    Laulaa nyt lehossa lapset,
+    perhot kiitää kuohupäitä,
+    päällä päilyy kirjokaari,
+    alinna Imatra ihana.
+
+            O.-kylä 21.2.19.
+
+
+
+
+NOITA JA PAPPI.
+
+
+    Kookkaana kuin kalliolla honka
+    kesken salaisia surman soita,
+    jonka otsaa piirtää pilvenlonka,
+    pirtissään niin seisoi suuri noita.
+
+    Katsoi kuolemata silmiin noita
+    turhaan tehden jotain kummaa taikaa,
+    sairas vaimo katsoi ikkunoita
+    oottain heikon hengen lähtöaikaa.
+
+    Vaimo kuuli kumman kulkussoiton
+    körttipapin kolkuttaissa oveen,
+    kuin ois kalman koura saanut voiton
+    niin hän lamaan lankesi ja loveen.
+
+    — »Vaimos sairas on», niin pappi haastoi,
+    »kuinka tässä muuten käydä voikaan,
+    synnintunnon tuska rintaa raastoi,
+    ethän usko Henkeen, Isään, Poikaan!»
+
+    — Noita virkkoi: »ei oo luotu aikaa,
+    aika oli ehkä ennen Luojaa,
+    Luoja uhrin saa, kun teen ma taikaa,
+    usko taikaan sairaan voimaa suojaa!»
+
+    — »Sull' on saatanalta kuolon oppi,
+    vaimoltasi riistit taivaan armon,
+    taikaas tarttuu joka seudun soppi,
+    koitat murtaa kirkonkäden tarmon!»
+
+    — »Hiljaa, pappi! Saarnas tuskan tuottaa,
+    vaimo vieroksuu nyt miehen mieltäin,
+    ei hän taikaan usko, sanaas luottaa
+    Luojan lahjat, hyvät yrtit kieltäin!»
+
+    Pappi nyrkin nosti, kesken työssä
+    lensi ruudun ohi outo tähti,
+    pieni lamppu sammui pirtin yössä,
+    vaimo huokasi ja henki lähti.
+
+    Niinkuin honka, joka myrskyyn taipui,
+    Jaska itki eloss' ensi kerran,
+    polvillensa vaimon viereen vaipui,
+    varjo lankes yli kirkkoherran.
+
+    Muita auttoi, rakkaintaan ei voinut
+    noita auttaa surun sokkeloissa,
+    kuolo oli kaiken autioinut,
+    pois hän katsoi, pappi oli poissa.
+
+           *   *   *
+
+    Vaimon hautas hän ja hiihti jäitä
+    kirkkolahden yli pappilasta,
+    kelirikko repi railonpäitä,
+    körttipappi katsoi ikkunasta,
+
+    Jaska itään iski suksillansa,
+    pakoon muistojaan nyt murheen yöhön.
+    Rantamalla seisoi kirkkokansa
+    luottain Timos-Jaskan taikatyöhön.
+
+    Vongahti ja iljangolla paukkui,
+    jyskyi jää, kuin jousenjänne taipui,
+    pappilasta paha koira haukkui,
+    riuskahti ja Jaska jäihin vaipui.
+
+    Nousi, vaipui, puukon jäähän iski,
+    kalma mittas miestä taistelulla,
+    yhä vimmatummin vinkui piski,
+    pappi katsoi käsi raamatulla.
+
+    Hän, mi monet kerrat auttoi muita,
+    miksei itseäänkin auttaa voisi,
+    taioin kiertäis kalman otteluita,
+    kansa katsoi kuin hän ihme oisi!
+
+    Murtui jää, hän hukkui railoon mustaan,
+    Jaska Tuonen tummaa virtaa kulki,
+    kansa huokas, hoki kaipaustaan,
+    pappi hätkähti ja silmän sulki.
+
+    Pääsiäisnä pappi saarnas soimaa,
+    kiroukset kuuli seurakunta,
+    viime noidall' ei nyt ollut voimaa,
+    kaikki oli ihmeellistä unta.
+
+    »Pois on noidan kanssa mennyt taika,
+    siitä Korkeinta nyt kiittää saamme,
+    alkakoon nyt uusi uskon aika,
+    kuolon kuningasta rukoilkaamme!»
+
+    Miksei kiertänyt hän papin rantaa,
+    siihen vastataikaa ei hän tiennyt,
+    oma loihtu saattoi häntä kantaa,
+    papin katse hält' on voiman vienyt!
+
+    Mietti moni. Moni salaa itki
+    vaivan vaelluksen viime yötään,
+    kummun rikkaruohot salaa kitki,
+    mietti muistoaan ja siunas työtään.
+
+
+
+
+KALMA KUTOJANA.
+
+
+    Mies nuori tiellä taivaltaa,
+    syyslehti hiljaa putoo.
+    Ken korvessa nyt kalskaa kangastaan,
+    häävaatteitaanko neitsyt kutoo?
+
+    Ken on tuo kumma kutoja,
+    min käiss' on elon loimet?
+    Jo metsämies pois korpeen kiiruhtaa,
+    hänt' oottaa oman onnen toimet.
+
+    Siell’ oottaa nuori naurusuu,
+    luo päivä säteen kehtoon.
+    Ei langat luista, solmut sekaantuu,
+    miks laukeaa jo varjot ehtoon?
+
+    Ken salaa painaa poljintaan,
+    soi outo ääni vastaan:
+    sun pirtissäs yö kutoo kangastaan,
+    ei sairas vaimos vaali lastaan.
+
+    Mies kiirehtää, ei rauhaa saa,
+    kuu jotain julmaa salaa,
+    kuin käärinliina loistaa sydänmaa,
+    miks mökin lamppu vielä palaa?
+
+    Mies oven auki tempaisee,
+    yön näky päätä painaa,
+    ah, kangaspuilta kalma tuijottaa:
+    on nuori vaimo valkee vainaa.
+
+
+
+
+KORPI-JOOSE.
+
+
+    Paimenpojan kanssa korpeen kuljin,
+    haulikkoni heilui hartialla,
+    eellä Killi, kiltti ketunserkku.
+    pystykorva, tulihäntä häilyi.
+    Poljin pitkin metsänrannan reunaa,
+    taakse taipui kylän sänkipellot
+    punapurstoisine peltopyineen,
+    taivaltelin soista talvitietä,
+    hämyyn häipyi kyläkukkoin äänet,
+    lampaan määkinät ja ruokakellot,
+    myllysiiven suihke, riihen louske,
+    sorsain, kakarien kaikerrukset.
+    Syvään vuorten uomaan uppos polku,
+    yhä jylhemmäksi jäytyi luonto,
+    hymyilleet ei töyhtöpäiset männyt
+    päivänpaisteisilla kukkuloilla,
+    himerrys kuin suruharso leijui,
+    niinkuin seulan läpi päivä paistoi.
+    Polku poikkes, piili pimentoihin
+    kautta kookkaan kolkkoin kulokuusten,
+    yli ryteikköjen, risukkojen,
+    kulon polttamien korteikkojen,
+    hirven rämpimiä rämesoita,
+    missä vuoret kokoon koukistuivat
+    niinkuin kaksi jäykkää jättikättä
+    noron yli nostain kyttyräänsä,
+    suinpäin syöksyäkseen sylipainiin
+    heittäin varjon yli vaisun tienoon.
+
+    Männynoksan alla hämärissä
+    kotkotteli vanha metsokukko
+    kuin ois taikaa täynnä sankka seutu,
+    silmään sattunut ei linnunsilmä,
+    pois se lensi niinkuin lemmon lintu,
+    tyhjää puuta kiivas koira haukkui,
+    mutta pöllöt, hämyn harmaat henget
+    liiti maata pitkin luhdan laitaa
+    vesimyyräin hommaa hätyytellen,
+    jostain kaukaa kurki suolta koikkui
+    niinkuin Tuonentarhain takamailta.
+    Yhä eksyin, yhä tummui metsä,
+    kuin mua ilkkuneet ois pensaan peikot
+    seisoin salon naavasopukassa,
+    silmiin siinti ahdas ahon aukko,
+    hallainen ja harmaa kaurapelto
+    ruskeen rautamullan reunamalla,
+    kaljun Kalmunvuoren varjon alla.
+    Näin mä näyn onnettoman oudon:
+    missä pirtti oli pystytetty,
+    siinä rauniolla horsma heilui,
+    törrötteli tyly kivijalka,
+    ruohottunut, nurja pihanurmi,
+    sammaltunut kuivan kaivon kansi.
+
+           *   *   *
+
+    Tänne tuli kerran tukkitöihin,
+    korpeen kodin laittoi Korpi-Joose,
+    mieltyi hartaan metsän hiljaisuuteen,
+    pieni, ahdas oli asuntonsa,
+    sammalista, puista pystytetty.
+    hökkelissä harvan haurahassa
+    lattiana maa ja olki-ovi.
+    Täällä asui muinoin musta Joose,
+    jääräniska, suuri silmäpuoli,
+    jolsan jäyhä, jäykkä jättiläinen,
+    eikä tietty, mistä matka johti,
+    mieron mailta kaukaa korpeen muutti,
+    siellä möyri maita, sotki soita,
+    raatoi raskahasti moisiollaan.
+    Harvaan haastoi, kulki kumarassa
+    kuin ois etsinyt hän entisyyttään,
+    jotain menneisyyden pohjaa pohti,
+    kätki rintaan raskaan rikkomuksen,
+    hurjan, hullun veren perinnöitään.
+    Eipä hepo haassa hirnahdellut,
+    eipä edes kissaa kiukahalla
+    eikä metsäkoiraa kumppanina,
+    kulki yössään yksin murmahdellen
+    kuin ois haastanut hän hengen kanssa.
+    Rikkoiko hän vastaan rakkautta,
+    luonnon lainko kiersi viekas vietti,
+    ihmisiä vastaan kapinoiko,
+    rikkoiko ne miehen mielen rauhan?
+    Yksin kiersi, korpipihkaa keitti,
+    möyryi miilullansa viikkomäärin,
+    linnun lennosta hän alas ampui,
+    luut hän louskutti ja veren joi hän,
+    näinkö häväisi hän metsänhengen,
+    kostiko nyt korpi kävijälleen,
+    korven hiidenhenki hulluutensa?
+    Kuuli yössä yksin huuhkan huudot,
+    kuut ne kulki niinkuin kummitukset,
+    soitti korviin korven kolkko tuuli
+    entisyyden erehdysten soimaa.
+    Aatos ajoi häntä asunnostaan
+    kylään hiilisäkki seljässänsä
+    mustana kuin peikko naamaltansa
+    kylään kyyryili hän hämillänsä
+    kuullakseen taas kerran omaa ääntään,
+    taikka sunnuntaisin kirkkoon kulki,
+    pihkasormin siellä selaillakseen
+    vanhaa vaskikausivirsikirjaa,
+    niinkuin härkä jotain mykkää mylvi.
+    Taikka eksyi kyläkokouksiin,
+    missä villitsijät vihan virttä
+    lauloi uuden ajan ahdingosta,
+    kansaa kiihottaen kapinoihin.
+    Taikka joi hän kanssa miilumiesten,
+    syvemmin vain syttyi silmiin hiilu,
+    mikä kyti karun pinnan alla,
+    mieli musta, aina yhtä mykkä
+    kätki sammumatta salaisuuden.
+    Niinpä ristiriidat rintaa raastoi,
+    korpi kylään, kylä korpeen käski,
+    veri vaati mennä maailmalle,
+    mistä harhaili kuin henkipatto
+    kerran kiertäissänsä mieron maita.
+    Mistä syntyi synkän outo oikku,
+    väsyikö hän vihdoin vaivoihinsa,
+    kelle kylvi, lehdon linnulleko?
+    Kelle kynti, taivaan tuulilleko,
+    vuotten vaivat ventovierahille
+    kerran kuokan ääreen kuollaksensa,
+    kuollaksensa yksin korvessansa,
+    kuulematta kenkään kuiskausta,
+    hyljättynä hengen heittääksensä?
+    Tähdet tuijottaen tyhjyydestä,
+    itse tuijottaisi tyhjään tähteen,
+    peltohiirten hiljaa hiipiessä,
+    korven korppi kirkuis päänsä päällä,
+    niinkuin korven koston musta henki...
+    Ei, ei, kuolla tahtoi kirkkomaahan
+    vaikka viereen mustan murhamiehen
+    pohjoiskolkkaan kalsun kalmantarhan.
+
+    Niin hän kylään tuli tuskassansa,
+    kaupantekoon kutsui tukkilainen,
+    äkkiä hän möikin moisionsa
+    käsirahat otti, korpeen läksi,
+    heitti rakkaan kuokan kannonpäähän,
+    pirttiin kulki kahta kumarammin,
+    pystyvalkean nyt loimun laittoi,
+    istui siinä sitte illat pitkät
+    maistamatta murheen murkinaansa,
+    tuijotellen tummaan hiillokseensa,
+    säpsähtäen salon sopsotusta,
+    arastellen pedon askeleita,
+    unhottaen uskon, Luojan lohdun,
+    piillessänsä kirkonpenkissänsä,
+    katumuksen mieltä kouristaissa,
+    hautoi hän nyt hullun houreitansa,
+    käsirahat poltti povessansa
+    kuin hän oisi sielun onnen myynyt.
+
+    Kuulunut ei kylään korvenmiestä,
+    vieri viikko vitkaan, vieri toinen,
+    silloin lautamies ja tukkilainen
+    kaksi vierasmiestä vierellänsä
+    astui Korpi-Joosen kartanolle.
+    Pystyyn kimmahti hän niinkuin karhu,
+    jonka talvipesää kiertää keihäät,
+    tuliroihun heitti hiilloksesta,
+    seinät sytytti ja oven oljet,
+    ponnahdellen keskipermannolta
+    tempas tuliluikun oven suulta,
+    veellä täytti metsäpiilukkonsa,
+    jalka lipsahutti liipasinta,
+    pyssy pamahti ja katto kaikui.
+    Korpi-Joose kaatui korkealta,
+    virui muodotonna möhkäleenä,
+    verta vierillä ja seinuksilla,
+    karvaa katossa ja kaikkialla,
+    törrötteli tyhjä silmäpuoli,
+    veren vako viilsi otsakulmaa, —
+    mutta arat aivot vielä hiljaa värjyi. —
+    Pirtin sauhuun syöksyi syrjäläiset,
+    miehen kimppuun kärkäs kylän kestit,
+    köysiin mielettömän miehen kytki.
+
+    Liekkiin loimahtain nyt harja hulmui,
+    niikuin käärmeenkidat lieskat liehui,
+    kohisten nyt korvenilma ilkkui,
+    hähättivät kaikki hiiden henget,
+    sovituksen oli salo saanut,
+    korpi vienyt vihdoin miehen mielen.
+
+           *   *   *
+
+    Paimenpoika päätti tarinansa,
+    lisää liitin, minkä kauhu katkas,
+    tarinoiden siinä metsä tummui,
+    yhä eksyimme me erämaahan,
+    mutta syksytaivaan tähdet syttyi
+    kimmeltäen kuolinkynttilöinä,
+    kirkkaammin vain tuikki toivon tähti,
+    Otavan ma otin oppaakseni,
+    korven kolkko henki heltymättä
+    ajoi meitä takaa takamailta
+    kylän kylläisille rintamaille,
+    kuin ois Korpi-Joosen harmaa haamu
+    kintereillä käynyt jonkun matkaa.
+    Kiirehesti kuljin talviteitse,
+    paimen piti kättään kädessäni,
+    niinkuin enkeli ois eellä käynyt,
+    taivaan lähettinä tielle ohjas,
+    haansa löysi, itki iloissansa,
+    tanhut tunsi, haasiat ja huhdat,
+    kalliin kotipellon pientareensa,
+    keveämmin nousi nuori jalka,
+    hiljaa vaiti niin me vaelsimme,
+    eellä kiiti Killi, kultakarva,
+    punahäntä heilui haavistossa
+    niinkuin liekki loistain pimeässä.
+    Nousi kuu jo vanhan myllyn taitse
+    koira haukkui sitä herkeemättä,
+    tähtitarhain terva-ukko kuusta
+    hellän hohdon heitti pitkään korpeen,
+    Korpi-Joosen sielun siunaamalla.
+
+
+
+
+SATEEN SISKOT, ILMAN IMMET.
+
+
+    Sateen siskot, ilman immet
+    kankahilla karkeloivat,
+    soissa solskaa, räiskyy rimmet,
+    vesipilliputket soivat
+
+    Sumusilmin, harmain harsoin
+    yli vetten siskot soutaa,
+    veteiset ne vaahtovarsoin
+    hyrskyhäihin neijot noutaa.
+
+    Suonissansa välkkyy vettä,
+    unten usmat uumaa saartaa,
+    kun ne syöksyy syvännettä,
+    milloin pilvikantta kaartaa.
+
+    Taivaan maan ne silloin liittää
+    korkein välkkyvaahtopylväin,
+    Luoja taivaan tarhaa niittää,
+    pisaroita ketoon kylväin.
+
+    Siskot taivaan teitä telmii,
+    pitkin vettä viitat viiltää,
+    katseet kuultaa, hiukset helmii,
+    ripsein riemukaaret kiiltää.
+
+    Virrat voimanvirttä soittaa,
+    kosket kuohuu, purkaa paulaa,
+    pitkät pilvet pasuunoittaa,
+    taivaan tyttäret kun laulaa:
+
+    »Luoja taivaankaarta kutoo,
+    sateen loimet, langat laittaa,
+    kangaspuille kyynel putoo,
+    päivän särmään säteet taittaa.
+
+    Luoja itkee ihmistöitä,
+    itkee kurja ihmiskunta,
+    helke kyynelhelmilöistä
+    toistaa taistoin tyhjää unta.
+
+    Kyynel tippuu, murtuu muru,
+    halkee huolten paksuin paasi,
+    ihmissuru Luojan suru,
+    maiset maisen kaihon kaasi.
+
+    Pasuunoina pilvet pauhaa,
+    sinkuu Luojan salamoita,
+    Luojan enteet etsii rauhaa
+    kirkastaen maailmoita.
+
+    Laulun lapset, loppuun surkaa!
+    Kuohuttaen maata, merta
+    taivas täydet tuskat purkaa,
+    avaruudet aukee kerta!»
+
+    Niin ne kaikuu kaikkeuskuurut,
+    sadun siltaa siskot leijaa,
+    maasta käy kuin uhrihuurut,
+    Luojan puoleen henki heijaa.
+
+    Siunattu on maa ja mantu,
+    kasvaa kaikki, mikä kituu,
+    pyhä kylvö maahan pantu,
+    siemen siittyy iki-ituun.
+
+    Väistyy verhot, hunnut himmet.
+    ihanuuden ihmesaarta
+    sateen siskot, ilman immet
+    kulkee pitkin kirjokaarta.
+
+    Pilviin vie ne päivänperhot,
+    kirkastuksen kruunut hohtaa,
+    väistyy valon esiverhot,
+    tie nyt Luojan luokse johtaa.
+
+    Päivä aamun avaroittaa
+    kimmeltäin kuin taikapeili,
+    siskot sateen ääntä soittaa,
+    kuultaa taivaan kultakeili.
+
+
+
+
+STAALON SURMA.
+
+
+    Staalo jätti juonijulma,
+    vainuvarma, nuija noita,
+    asui Akkastunturilla,
+    kalliolta korkealta,
+    katsoi surman saarisoita.
+
+    Työnsi taudin, tuotti turman,
+    neijot ryösti, taijat tutki,
+    kähmi yössä yksin yrmy,
+    syämmet söi hän, verta joi hän
+    suussa tahran taikaputki.
+
+    Nanna, keskikodan kukka
+    ootti Sodnosulhastansa
+    rikkaammilta riistamailta,
+    Staalo väijyi neittä nuorta,
+    velhon vyöstä ampui ansa.
+
+    Nosti noita mustan myrskyn,
+    seinät siirtyi, ulvoi ukset,
+    Staalo solmi suopunkiinsa,
+    koppoi immen kaunokaisen,
+    sutten soille syöksyi sukset.
+
+    Hiisi hiihti, jyskyi jängät.
+    Nanna noitaa sätki, sätti,
+    puita pieksi, pilkut piirsi,
+    pussistansa pehkut puotti,
+    jäkälänsä jäälle jätti.
+
+    Staalo kotaan kantoi kaunon,
+    Sodnon saamineijon sorjan,
+    laittoi lieden lietsojaksi,
+    juotti, syötti syödäksensä,
+    onneksensa otti orjan.
+
+    Nukkui kodan karsinassa
+    Staalon äiti käärmeenunta,
+    valvoi Staalon hurja hurtta,
+    pataan taivaan välyt välkkyi,
+    räppänästä lensi lunta.
+
+    Kodan luona läikkyi lähde,
+    siitä hurmehuurut nousi
+    suureen tummaan taikapuuhun,
+    vieri voihke vainajitten,
+    jotka surmas Staalon jousi.
+
+    Eksyi Sodno surman soihin,
+    kotiin koitui illansuuhun,
+    etsi Nannan lemmittyisen,
+    jäkäläistä jänkää hiihti,
+    lähteen löysi, nousi puuhun.
+
+    Notkui Nanna lähteen tiellä,
+    Sodnon kuiskeen puusta kuuli,
+    Staalo vyötti rautapaitaa,
+    haistoi ilmaa irvistellen
+    verta tuovan tuntui tuuli.
+
+    Haastoi Sodno taikapuusta:
+    »Staalon keittoon tuhkaa heitä,
+    kehnon keiton herja hylkää,
+    tänne kanna, nälkään näännyn,
+    vettä noutain polkus peitä!»
+
+    Nöyrtyi Nanna Staalon luokse,
+    petran keittoon tunki tuhkaa,
+    Staalo keiton hankeen heitti,
+    nosti kaikki hornan hirmut,
+    äityi, ärtyi, ulvoi uhkaa.
+
+    Nanna hiipi hetteen luokse,
+    Sodno kuiski: »lempo laita
+    vaipumahan vierellesi,
+    maanittele mairitellen,
+    riisu ensin rautapaita!»
+
+    Kulki kotaan nuori Nanna
+    mairitellen myrrysmiestä
+    tunki tuleen taikaputken,
+    riisui raskaan rautapaidan,
+    työnsi liki lemmon liestä.
+
+    Kylläisenä kyhmykylki
+    Staalo näppi neittä vyöstä,
+    Sodno petrat irti päästi,
+    sekoitellen sarviin sotki,
+    Staalo kuuli kahnan yöstä:
+
+    »Mist' on melu, hirvaan huuto,
+    ken se päästi petran paulan,
+    hyökkää, hurtta, kaitse karjaa!»
+    Nousi hurtta, syöksyi yöhön,
+    Sodno siltä katkoi kaulan.
+
+    Vaiti vaipui hankeen hurtta.
+    Staalo valvoi vaimon tähden:
+    »Kauan viipyy hurja hurtta,
+    lempo riivaa lemmen yöni,
+    katsomaan nyt itse lähden!»
+
+    Nanna virkkoi vuotehelta:
+    — »katso kauniit tähtikaarteet,
+    unhoitin jo Sodnosulhon,
+    neitsyyteni nuoren annan,
+    näytä ensin, armas, aarteet!»
+
+    — »Aarre aarteen ottajalla,
+    et voi tehdä taikaa tummaa,
+    taasen kuulen karjan kahnan,
+    haistan ihmishengen hurmee
+    kutsun kalmaa, kuulen kummaa!»
+
+    Staalo vyöryi vuotehelta,
+    kiskoi päälleen rautapaitaa,
+    paita poltti, pois sen heitti,
+    Sodno väijyi uksen uhkaa,
+    hiljaa hiipi kodanlaitaa.
+
+    Tunsi Staalo turman tuskan,
+    pelko pyrki peikon pintaan,
+    taittui taika, vaipui voima,
+    taitse kaarsi karsinasta, —
+    Sodno iski peitsen rintaan.
+
+    Maahan jyskyi jättiläinen,
+    viime lemmon loitsut luki.
+    Nanna riisui Staalon rannut,
+    neljäntuulenlakkiin laittoi,
+    Sodnon päälle peskin puki.
+
+    Kesken untaan äiti ärtyi,
+    samein silmin tutki takkaa,
+    Sodno polviin päänsä painoi,
+    ryki, ryömi valhevaattein,
+    valhe-äänin mairi akkaa:
+
+    »Kaiva päätä, kantajani,
+    kunne kurja jään, kun kuolet,
+    muoriseni, marjaiseni,
+    neuvo poikas parhaat aarteet,
+    sinne nakkaa noidan nuolet!»
+
+    Akka lemmon loukkuleuka,
+    harmaa niinkuin hiiden halla,
+    syöntyi, suuttui, tukkaan tarttui:
+    »minne sult' on muisti mennyt,
+    aarre vuottaa vuoteen alla!»
+
+    Nauroi Nanna lieden luota:
+    »Ken sun nukkumasta nosti,
+    kuulitko jo korpin huudon,
+    Staalo herja hengen heitti,
+    Staalon kauhut Sodno kosti!»
+
+    Syöjätär nyt syöksyi ilmaan,
+    järkkyi pohjan portin pieli,
+    liekistä nyt taian tempas,
+    rautaputken suuhun suisti,
+    hiiltä, tuhkaa, tulta nieli.
+
+    Siitä lempo liekkiin syttyi,
+    hehkuun hiiltyi hullu noita,
+    Sodno aarteet pulkkaan pisti,
+    Staalon karjat yhteen köytti,
+    kiersi kotiin pitkin soita.
+
+    Mutta taitse tuntureiden
+    Staalon kodan roihut riehui,
+    Staalon hahmo hohtoon haihtui,
+    hiidensilmä sammui suohon,
+    hetken varjo lettoon liehui.
+
+    Rieskat taivaankantta kaarsi,
+    puun tain peitti lemmon lähteen;
+    kiertyi kirkkaat hurmeen henget,
+    hersyneestä hettehestä
+    Otavasta outoon tähteen. —
+
+               Oulunkylä 19.1.19.
+
+
+
+
+PIRU JA AKKA.
+
+
+    Ja oli akka, maassa missään ei sen vertaa,
+    hän ukon hirteen oli saattaa monta kertaa,
+    mut ukko keinon keksi, mairi akkaa,
+    vei hiidensuolle, mikä kasvoi lakkaa,
+    ja aukolle, min salasammal peitti,
+    miss' asui itse irnu, iso piru.
+    Hän sinne herjan valtaan häijyn heitti
+    ja virkkoi: »viime päiviin siellä viru!»
+    Ja piru suostui saaliin saatuaan:
+    »ei täältä paha pääse milloinkaan,
+    siks, ettes akkas sieluparkaa säästä,
+    saat arkun kultaa kolmen päivän päästä!»
+
+    Ei oltu päästy päivän päähänkään,
+    kun ukko aukkoon laski köydenpään
+    ja kiskoi, kiskoi, kiskoi iltaan saakka,
+    kuin raskas synti painoi kallis taakka,
+    niin hiljaa nousi pahan pohjasakka,
+    sen kanssa ponnahti nyt maalle akka
+    ja kiljui: »kuolemakses kiusan tein mä
+    ja itse pirultakin sisun vein ma».
+    Huus ukko: »sielua ei sulla sirukaan,
+    ei kanssas toimeen tullut pirukaan!
+
+
+
+
+HARJURIN KEPPOSET.
+
+
+    Harjur-Rehki joutui Jokapaikkaan,
+    heti taloon toi hän toimen raikkaan,
+    viilsi viirut virmaan orhivarsaan.
+    Vaimo vaan se heitti katseen karsaan
+    kuohuriin, kuin ois hän turha tuohi,
+    vaikka juuri äsken karjun kuohi.
+
+    Emäntä se taikinaansa vastaa,
+    isäntä se haastaa, kieltään kastaa:
+    »Rehki, ensin kannu pohjaan keikkaa,
+    sitte miehuuteni merkit leikkaa.
+    siit' ei emäntä sua varmaan soimaa,
+    en käy niinkuin hiiva, joss' on voimaa,
+    en oo aituri, en turhanheikko,
+    enkä naapureiden napaveikko,
+    eukko kuurna on, ma turha tappi,
+    kieltää multa sen, min myönsi pappi,
+    kun ma polvistuen vihkipalliin
+    vannoin rakkauden valan kalliin.»
+
+    Emäntä ei katso kuohiniekkaan,
+    joka mieheen iskee katseen viekkaan,
+    silmää iskee, ilkkuu: »pois se meistä,
+    mik' on pahaksi... nyt tahkoon veistä,
+    teen kuin käsket, kun et tuskaa pelkää.»
+
+    Emäntä vain kärttyy, kääntää selkää,
+    leipoo pirtin päässä taikinata,
+    koukussaan kun kiehuu hernepata,
+    tyrtyy, työntää uuniin leipäluutaa,
+    katsoo läättiin, jossa karju huutaa
+    luona porsasparven saparoiden.
+    Harjuri nyt pistää niinkuin pilkkaan,
+    emäntä saa silmiin välkkeen vilkkaan,
+    lippoo, leipoo, lappaa tuppisuuna,
+    harjun kuin työssä miesnä muuna
+    leveänä lattialla keikkaa,
+    veistä sylkee, jotain tyhjää leikkaa,
+    pitää kiinni miehen kantapäistä,
+    sieppaa jotain jonnin ympyrkäistä,
+    minkä karjult' äsken pois hän piirsi,
+    sen nyt penkille hän syrjään siirsi,
+    virkkoi: »veikko, oot kuin silmäpuoli,
+    sokkona on vasta hullun huoli,
+    puhko silmä, jos sen synnit loistaa,
+    synnin sokeutta ei saa toistaa!»
+
+    Jotain läiskyy pitkin pirtinnurkkaa,
+    äksy emäntä nyt taakseen kurkkaa,
+    iskee Rehkiin leipälapiolla,
+    tukkaan käy ja huitoo: »anna olla,
+    kurja kuohiniekka, lemmon loinen,
+    heitä, hurja, säästä toki toinen,
+    voithan miehen ihan tautiin tappaa!»
+
+    Taikinalla Rehkin päähän nappaa,
+    pihaan kyörää, heittää jälkeen luudan:
+    »jollet joudu, rengit apuun huudan!
+    — — Isä, ällös kaiva kaikenmoista,
+    mit' on silmä ilman silmää toista!»
+    Mies vain salaa nauraa, pihaan kyrrää,
+    hyvillänsä siellä hiljaa hyrrää,
+    haastaa harjurille: »palkan annan,
+    kunnialla miehuuden nyt kannan,
+    ken on narri luontoansa vastaan,
+    pilkan palkakseen saa ainoastaan,
+    mikä sopii pilaks possun laskuun,
+    ei se sovi miehen kyläkaskuun!»
+
+
+
+
+NOKI-JUSSIN JUONET.
+
+
+    Tuli taloon jouten Noki-Jussi
+    seljässänsä luoti, luuta, pussi,
+    vilkas velmu, valmis kepposjuoniin,
+    tottumaton monenlaisiin muoniin,
+    kiristellen mustaa nälkävyötä
+    pyysi isännältä turhaan työtä,
+    pirtin päähän yöksi lepopuuta,
+    palan purtavaa, ei mitään muuta.
+
+    Murmattain kuin harmennut ois häkään
+    ilkkui isäntä: »ei itselläkään
+    täss' oo... syötävää en antaa saata;
+    eukon sänkyyn sentään pääset maata,
+    ei oo täällä nokivalkeaa,
+    ihan harmiin tässä halkeaa,
+    kiuas kylmä on ja tuli sammuu,
+    lehmät läävässänsä nälkää ammuu,
+    ei oo maitoa, ei kysta, voita,
+    tupa täynnä ryssän russakoita,
+    lattia kuin raitti, tuhkaa takka,
+    seuroissa kun hyppii hullu akka. —
+    Riku Rempulainen siellä saarnaa
+    syntiä ja saastaa, kuonaa, kaarnaa,
+    synnin kautta synti puhtaaks pestään,
+    eikä hullut huoli enää kestään,
+    ei saa järkiin vallesmanni, pappi,
+    hurmahenget huutaa, sakoo sappi,
+    aika vierii valitusten virteen,
+    näin jos jatkuu, täytyy mennä hirteen!»
+
+    »Jollei muut' oo vaivaa», virkkoi Jussi,
+    »täss' on mulla oiva noitapussi,
+    kyllä kiskon kotiin joka naisen,
+    reistaan riettaan Riku Rempulaisen,
+    kepposistain kunhan ensin kiihtyy,
+    kyllä akkas vuoteessansa viihtyy,
+    pesee lattian ja leivän kypsää,
+    ruuat, kahvit laittaa, lehmät lypsää!
+
+    »Jos sen teet ja autat Martta-akkaa,
+    en sua kiittämästä koskaan lakkaa,
+    jos on sinussa vain poikaa potraa,
+    kirkkaan kympin saat ja oikein otraa
+    tynnörin, myös nassakan ja nassun,
+    jos voit järkiin saada eukon hassun!»
+
+    Vihellellen velmu väistyi yöhön,
+    läksi sielunsiivouksen työhön,
+    niinkuin neekerillä hohti huuli,
+    kaukaa nokinaama virren kuuli,
+    pimeässä irvistäin kuin peikko
+    kylään kyyryili nyt vilkas veikko.
+
+           *   *   *
+
+    Rempulainen seisoi pirtin päässä
+    messingillä suu ja nenä räässä,
+    kasvot oli kankeat ja harmaat,
+    sanat ankarat ja sentään armaat,
+    pässinsilmät kiilsi puoleks auki,
+    suunsa ilmaa haukkoi niinkuin hauki,
+    ryki, yski yöstään äänen hartaan,
+    lempeen liikutuksen muikkupartaan,
+    kaulaa kiersi vanhat synninarvet,
+    kulmakarvat seisoi niinkuin sarvet,
+    katseen nosti hän, sai äänen kuntoon
+    kiihtäin seurakuntaa tuskantuntoon.
+    Ukot istui pitkin penkkilöitä,
+    muijat pohti pimeyden töitä,
+    kun taas Rempulainen saarnaa jatkoi,
+    jonka äsken hurja hihku katkoi:
+
+    »Rakas ristirahvas, siskot, veljet,
+    julmat ovat juonet, rienan eljet
+    kaartaa meitä lailla jalopeuran
+    nielläksensä tämän pyhän seuran,
+    ansoillaan se mielen muuttaa koittaa,
+    lihanhimon hengen voima voittaa;
+    ahtaan portin kautta helvetistä,
+    kun ei pimeyden piikit pistä,
+    taivaan tarhaan saattaa iltaruskoon.
+    Niin kun jumalaton joutuu uskoon,
+    armonlahjat saa ja nöyrtyy yhä
+    rakkautta ratki, hän on pyhä,
+    kaikki hänessäns' on pyhää eikä viha
+    valtaans' saa, siis pyhä myös on liha.
+    Lihan työt myös ovat pyhäintöitä,
+    jotka piinaa meitä pitkin öitä,
+    kaikki muu on isäst' perkeleestä,
+    rukoilkaamme syntiemme eestä!»
+
+    Niin hän hiljaa haastoi, seuran sytti,
+    monta miestä, naista itketytti,
+    vatvoi vaistot, sielut sai kuin paulaan,
+    akat parkuen nyt kiertyi kaulaan:
+    »hih, on taivas auki», huusi nainen,
+    »suloisesti saarnaat Rempulainen!»
+
+    Silloin alkoi tunnustusten kurjuus,
+    hihku, hyppy, itkunhyrskeen hurjuus,
+    eellä muiden kiljui muori Martta,
+    katto kaikui karistellen kartta,
+    koira ulvoi jossain, tuli läiskyi,
+    kahviporot hellanrakoon räiskyi.
+    Helmat nosti Martta, moni nainen,
+    harareisin seisoi Rempulainen,
+    kiihtyen nyt kimpos seurakunta
+    kuin ois nähnyt jotain kummaa unta,
+    nelinkontin kömpi kaikin puolin
+    ali säärten, ali keinutuolin
+    riettaat, jotka eksyi hornan harhaan,
+    ahtaan portin kautta taivaan tarhaan. —
+    Niin ne hetken hihkui, hyppi hullut,
+    kuului kolkutus... ei kukaan tullut,
+    syntyi hiljaisuus kuin seisois aika,
+    kuin ois tehty joku outo taika.
+
+    Martta Rempulaisen eteen hyppi,
+    kulmakarvat hältä hiljaa nyppi,
+    sekä itki: »veli Rempulainen,
+    henkes riivaa vielä paholainen,
+    vaikk' on ympärilläs enkelparvet,
+    siks ma kiskon pois nää pirunsarvet,
+    sananrieskaa haastat niinkuin harvat,
+    saatanast’ on sulia kulmakarvat!»
+    Martta mankui, nauroi, nyppi, nyppi,
+    ympärillä seurakunta hyppi.
+    Silloin sonni jossain lehmää ammui,
+    kuului kohahdus ja lamppu sammui,
+    uuninpiipusta nyt kivet kieri,
+    kahvipannu kaatui, nurkkaan vieri,
+    katto keikkui, haihtui hurskaat haaveet,
+    kuin ois käräjillä syysyön, aaveet;
+    kuului pauke kuin lyö ukonnuoli,
+    kumoon lensi joka pirtin tuoli,
+    satoi santaa, noki silmiin sinkui,
+    pasuunana savutorvi vinkui,
+    uunin aukkoon nousi aave musta,
+    kiihoittaen kaikkein kauhistusta,
+    lensi lattiaan kuin hirsipuusta
+    hehkuhiili hohti hurjan suusta,
+    tuikki irvistellen ikenistä
+    niinkuin heijastukset helvetistä,
+    itse musta mestar sarvipäinen,
+    Pelsepuupi, kehno kärsämäinen
+    Kiertäin Marttamuorin, monen naisen
+    ponnahti nyt eteen Rempulaisen,
+    kättä levittäen kiljui kaarneen:
+    »kaikki ootte mun nyt aina, aameen!»
+
+    Tupaan tuntui tulikiven tuoksu,
+    alkoi oven luo nyt julma juoksu,
+    kuin ois kuultu kilke aisankellon.
+    Koko seura puski yli pellon,
+    Rempulainen eellä tarttuin ruoppaan
+    putos parahdellen pernakuoppaan.
+    Mutta Martta juoksi, kotiin koitui,
+    itse isännälle näyt noitui:
+    »niill' on väärä usko, kieron kiivas,
+    itse kehno siellä seuraa riivas,
+    pääsin pahimmasta helvetistä,
+    nokkaani en sinne toiste pistä!»
+
+    Viikon päästä pyhäpukimissa,
+    aamulla kun naukui kiukaan kissa,
+    aamuvirtensä kun alkoi kukko,
+    tapas Noki-Jussin talon ukko,
+    pirttiin vei ja antoi nassun, naukun
+    virkkoi: »kyllä annoit aika paukun,
+    onnellain ei nyt oo mitään määrää,
+    emäntä kuin ennen hyörii, häärää,
+    palkitsee nyt hyvän hyvän työllä,
+    päivät laulaa ja on nöyrä yöllä.»
+    Sanoi, täytti jauhoin taikapussin,
+    tielle saattoi sitten Noki-Jussin.
+    Mutta kauan vielä kertoi kansa,
+    kuinka piru piti juoniansa,
+    seurakunnan kaikki sielut sotki,
+    Riku Rempulaisen poies potki.
+
+
+
+
+*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 78385 ***