path: root/78385-0.txt

*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 78385 ***




SALON SOITTAJA

Kirj.

Larin-Kyösti





Viipurissa,
Karjalan Kirjapaino Osakeyhtiö,
1919.




SISÄLTÖ:

Kirjatonttu
Kaivonhaltija
Juhannuspuu
Mannerlinnan impi
Kiesus ja Mataleena
Kerppo ja Laurukainen
Lumpeen lumoa
Käärmeen kirot
Imatra
Noita ja pappi
Kalma kutojana
Korpi-Joose
Sateen siskot
Staalon surma
Piru ja akka
Harjurin kepposet
Noki-Jussin juonet




KIRJATONTTU


    Hämyn häivää hetki kutoo,
    kun on aave-yö,
    pisteen päältä kynä putoo,
    joku outo oikku lyö.

    Kirjatonttu väärään viivaan
    sanat sekoittaa.
    Tunnen kaukokaihon kiivaan,
    silmiin siintää satumaa.

    Tonttu kiertää pitkin pöytää,
    tuhman tahran tuo,
    värssyistäni virheen löytää,
    sonetista sutkan luo.

    Mielikuvat kauas johtaa
    onnen ongelmiin,
    enkä löydä alkukohtaa,
    käyn ja käyn vain eksyksiin.

    Tonttu pilkut, pisteet siirtää,
    rikkoo rytmin lain,
    loppusoinnut alkuun piirtää,
    muuttaa, minkä valmiiks sain.

    Tonttu teuhaa, silmät suljen,
    niinkuin sokko käyn,
    lapsuuteni laaksot kuljen,
    nään sen aamun armaan näyn.

    On kuin aukeis ihmevuori,
    katto kimmaltaa,
    on kuin oisin vielä nuori,
    ootan onnen prinsessaa.

    Kuljen kisaan kummikeijuin,
    ei ne päästä pois,
    sielun saartaa liepeet leijuin,
    on kuin simapillit sois.

    Elon evääks kultaa kerään,
    lykkylahjojain,
    silloin portin pauhuun herään,
    olen vuoren vanki vain.

    Sammakkoina harkot haihtuu,
    peikot hähättää,
    sokkelot kuin vuodet vaihtuu,
    kätkee kauniin kuteen pää.

    Aatos niinkuin piste pyörii,
    heitän kynän pois,
    papereissa hiisi hyörii,
    kuin se painovirhe ois.

    Nauran, käsken hiiden hirteen,
    yskän ymmärtää,
    piirrän ristin viime virteen,
    turha tuhka jälkeen jää.




KAIVONHALTIJA.


    Notkui neito kaivotiellä,
    katsoi kauan päilypintaan,
    kummat poreet puhkes pohjaan,
    vieraan vienot, kummat kaihot
    nousi nuoren neidon rintaan.

    Paistoi päivä kaivonpohjaan,
    leijui leivon varjon siipi,
    sorja sulho haasta tullen
    mairemielin kiersi, kaarsi,
    nuoren neidon viereen hiipi.

    Kauan kuvaa katsoi neito
    metsän henki hipiällään,
    tunsi haan ja tuomen tuoksun,
    kaiho toinen, katse toinen
    ylimmällä ystävällään.

    Kulki pilvi päivän päältä,
    pohja peittyi, laine läikkyi,
    kaivon sammalseinät siirtyi,
    taikalinna silmiin siinti,
    kuvajainen veestä väikkyi.

    Nousi usva uumenista
    vieden voiman viimeisenki
    viileyden valtakuntaan,
    kohos kaislakruunu päässä
    heljän hetteen nuori henki.

    Haastoi kirkas kuvajainen:
    »kautta kaihos kyynelvuodon
    loihdit loistoon lemmen lähteen,
    kutsun kuulit, kaihos kantoi,
    muuksi muutti sulhos muodon.»

    Katsoi neito kuvajaistaan,
    tunteet tummui, tunteet vaihtui,
    impi ootti onneansa
    ihmetellen ihanuuttaan,
    yljän katse varjoon vaihtui.

    Koski sulho sormillansa
    nuoren neidon seppelpäätä
    kättään vieden vyötäröille,
    tuosta impi tuskan tunsi,
    silmä säikkyi jäykkää jäätä:

    »Särjit syyttä seppeleeni,
    haltijalle taiat taitoin,
    rakkaus on raskas rengas,
    sormessani sormus painoi,
    huolissani häitä laitoin!»

    Tuosta suuri sulho suuttui,
    yltyi ylkä, riehtyi raivoon:
    »yhtä itkit, ihanuuttas,
    rakastit vain rakkauttas,
    muiston merkit kannoit kaivoon.»

    Mustaks muuttui sulhon muoto,
    surullista suuta väänsi,
    mutta neito nauruhuulin
    vielä ilkkui ilkeyttään,
    kaivoon kieron katseen käänsi.

    Allapäin nyt alhoon astui
    sulho, syytti neion soimaa,
    mutta kauno kaivon luona
    istui illat ihmetellen,
    vaikeroiden vailla voimaa. —

    Katsoi kurja kuvajaistaan,
    himmeäksi katse hiutui,
    veenä väikkyi sairaat suonet,
    kulmat kuulti kalman keltaa,
    rakkauttaan raukka riutui.

    Itki illat, päivät pitkät,
    vaan ei hetteen henki tullut,
    uunna vuonna taikaa tutki,
    pyysi peiliin haltijaansa,
    rintaa raastoi haaveet hullut.

    Vuodet vieri, kaivo kuihtui,
    hersyi hetteet kuumankuivat.
    Yksin ylkää itki impi,
    itkiessään ihanuuttaan
    kyyneleet vain kirkastuivat. —




JUHANNUSPUU.


    Soljana kuin maire morsian,
    joka onneansa oudoksuu,
    uinuilevin oksin häilyellen,
    järven sinipintaan päilyellen
    seisoi juhannuksen pyhä puu.

    Nuori koivu heilui haaveissaan,
    kuuli kuiskeet nuorten neitojen,
    jotka kisamielin mahlaa joivat,
    kimalaiset kilvan karkeloivat,
    kotiin korttaan kantoi muurainen.

    Toinen koivu kilvan kasvaen
    niinkuin kädet lehvät yhteen löi,
    yhdess' ylistäen ystäväänsä,
    aurinkoa päin ne nosti päänsä,
    kukkaa kantaen ne heilimöi.

    Silloin mustamieli, nuori mies
    hiipi lehtoon lemmen kyllyyttään,
    siinti juhannuksen armas aatto,
    tietä pitkin ajoi häiden saatto,
    koivun kaatoi hän nyt kirveellään.

    Siinä ennen vannoi valansa
    nuori morsian, nyt valhe vaan;
    niinkuin veri vuoti alta kuoren. —
    Miksi mies nyt surmas elon nuoren
    eroittain kuin armaan armaastaan?

    Niinkuin ristinpuuta olallaan
    kumppanilta mies nyt koivun vei,
    pystytti sen kolkkoon kotipihaan,
    muut nyt lempeen, hän vain kiihtyi vihaan,
    muille onni luotu, hälle ei.

    Niinkuin raajarikko ryysyissään
    koivu kallisti nyt surren pään,
    ympärillä nuoret karkeloivat,
    nienten liekit loisti, naurut soivat,
    mies vain yössään astui yksinään.

    Ja kun päivä vihdoin valkeui,
    jolloin luonto herää, kirkastuu,
    turhaa työtä oli auringolla:
    hyljättynä rikkatunkiolla
    lojui uhrilehdon pyhä puu.

    Astui nuorukainen murheissaan,
    niinkuin onneton käy hiljalleen,
    koivusta hän veisti matkasauvan,
    poijes kulki, katsoi taakseen kauvan
    iäks kuvan sieluun siirtääkseen.

    Tiellä seisahtui hän kuunnellen,
    katsoi lehtoon — mikä kumma lie —,
    lehdon huokauksen kuin ois kuullut,
    ihmiskuiskeeksi sen oisi luullut,
    tarttui sauvaan... vuorta nousi tie.




MANNERLINNAN IMPI.


    Mutro, musta myrrysmies,
    poika jäyhä jättiläisen,
    souti yli vaahdon vuolaan,
    ryösti Mannerlinnan luolaan
    Kaapon kaunon kassapäisen.

    Järveen kauniin Katuman
    linna valjun varjon viilsi,
    Kappolasta Kaaponlinnan
    vastavarjot riensi rinnan,
    vainovalkeet kauas kiilsi.

    Itki impi iltaisin,
    vieno vanki kulki vuorta
    vyötäisillä lemmenlukko,
    väkivalloin vuoren ukko
    valvoi, vaani neittä nuorta.

    Vieri kurjan kyyneleet,
    vuoren yrmy yöhön ärjyi,
    yli vetten vieri virsi,
    kaikui Kaapon huoneenhirsi,
    Kaapon kannel verta värjyi.

    Niin se virsi vaikeroi:
    oon vain virsi yössä yksin,
    lemmen kerran kun se kohtaa,
    haihtuakseen hetken hohtaa,
    kuoloon vierii vieretyksin!

    Mutro iski kallioon,
    vahvat vaskiportit paukkui,
    uneen vaipui vanha vuori,
    luolaan nukkui neito nuori,
    Mannerlinnan hallit haukkui.

    Kaihos Kaappo kaunoistaan.
    Kappolalle öin hän nousi
    oottain armaan aamun aikaa,
    Mutro väijyi tehden taikaa,
    noidannuolin välkkyi jousi.

    Läksi Kaappo kulkemaan
    kanteleellaan kaihot soittain,
    kaipausten valtaan vaipui,
    soitto immen itkuun haipui,
    lemmen hurmaan haltioittain.

    Valkeen immen nähdessään
    Kaappo nosti kaihon kättä,
    niin ne hetken alla taivaan
    vaipui turhan tuskan vaivaan,
    lemmen rauhaa löytämättä.

    Silloin Mutro yöstä nous,
    mustan lemmon loitsut haastoi,
    vannoi hurman hornan valtaan,
    järveen heitti paaden altaan,
    immen linnaluolaan raastoi.

    Kaisla yksin yössä soi,
    Katumalla kulki tuuli,
    kantain yli järvenpinnan
    kertoi kaihot kahden rinnan,
    kumpainenkin kuiskeet kuuli.

    Siinsi Maajan pyhä yö,
    yrttijuomaan yrmy nukkui,
    impi vuorta vaikeroiden
    kulki kautta onkaloiden,
    Kappolahan huuto hukkui.

    Kaappo läksi linnastaan,
    immen kasvot kirkastuivat,
    kun hän vettä sormin souti
    ihanaisen immen nouti,
    yhdess' yli järven uivat.

    Soilahdellen syvyyksiin
    rinta painoi riemuun rinnan,
    hehkuman ja hetken hurmaan,
    sylitysten syösten surmaan,
    silloin kirkui korppi linnan.

    Ennelintu surmaa soi
    kiertäin Mutron mustaa unta,
    nosti vastaan vaahtopäitä,
    kuiski korviin hornan häitä,
    liikkui koko linnakunta.

    Nousi musta myrrysmies
    kourassansa kalman jousi,
    kiljui, kaikui, vonkui vuoret,
    vaahtopäillä velloi nuoret,
    haljun huippuun hurja nousi.

    Lemmen voimaa väijyissään
    syöntyi, suuttui, jousi taipui,
    jäntehestä nuolet sinkui,
    vaahdot vertyi, viidat vinkui,
    alle aallon armaat vaipui.

    Ylle haudan hurmeisen
    nousi outo, kaunis kaari,
    niinkuin nuolet nuorten rintaan
    poreet puhkes, pyrki pintaan
    ihanuuden ihmesaari.

    Kasvoi kanssa kesäyön
    saareen kaksi koivupuuta,
    joskus syysöin nähtiin kahden
    heljät hahmot, kalvoon lahden
    kallistui ne kohden kuuta.

    Joskus vieno virsi soi
    outoin lintuin koivupuulla;
    muinaisaikain turman työstä
    valjuu voihkeen vuoren yöstä
    suvi-illoin saattoi kuulla.




KIESUS JA MATALEENA

Legenda.


    Neitsyt nuori Mataleena
    rämpi rämeet riutuneena.

    Muutti maita mieron teillä,
    kylän kivet kintereillä.

    Astui suuren surman suolla,
    tuskissansa tahtoi kuolla.

    Kiehtoi kalmanlinnun virsi,
    vierre vaati, kutsui kirsi.

    Aina astui alemmaksi,
    taivas kaartui korkeemmaksi.

    Kulki Kiesus paimenmaitaan
    neijon nähden rämeen laitaan.

    Katsoi Kiesus, hiljaa haastoi:
    — »miksi rikos rintaas raastoi?»

    — »Mistäs tiedät, pyhä paimen,
    tallasin ma oman taimen. —

    Oman kullan kukkaiseni,
    marjaiseni, maireheni.»

    — »Lapsen laitoit, miksi teit sen?
    Saunan alle salaa veit sen.»

    — »Kuoli kullankauno multa.
    Mistäs tiesit, Kiesus kulta?»

    — »Tiesin syntis toisen syyksi»
    tiesin Kaupin Kapron kyyksi.

    Kuulin Kaupin juonen julman,
    maanitteli mustakulman.»

    — »Kylä pilkoin pääni peitti,
    Kauppi ensin kiven heitti.»

    — »Syytön pilkan peittäköhön,
    ensin kiven heittäköhön.

    Suosta soiman kivet nostan,
    rakkaudella kohlut kostan.»

    — »Pääni pääll' on kivitaakka,
    vien sen Manan maille saakka.»

    — »Mataleena, nouse, nuori,
    usko, vaipuu vaivan vuori.

    Kaikki sulle anteeks annan,
    yli suon sun kotiin kannan.»

    Katsoi Kiesus neittä kauvan,
    nosti pyhän paimensauvan.

    Kiron kivet kintereillä
    kimmelsi kuin taivaan teillä.

    Joka kivi kukkaa kantoi,
    joka korsi kättä antoi.

    Luojan lintu korren luota
    lohdun lauloi pitkin suota.

    Kaikkeuden kaari päilyi,
    pimeyden pohja häilyi.

    Kivet tieksi pyrki pintaan,
    toivo nousi neijon rintaan.

    Alkoi neito nousta suosta,
    jumalansa luokse juosta

    jalkain juureen rauenneena,
    haastoi mieltään Mataleena:

    — »Ennen erheen iltaa itkin.
    Sovituksen siltaa pitkin

    tuon nyt kivet Kiesukselle,
    itse Luojan istuimelle.

    Kivi siirtyy sydämestä,
    sielu säihkyy sätehestä.

    Kivet helmivöiksi vaihtuu,
    kaikki täydet tuskat haihtuu.

    Taivaan tarhaan kurja kulkee,
    ikisäihkeen syliin sulkee

    armon aamun suvisäässä,
    kirkkauden kruunu päässä!»




KERPPO JA LAURUKAINEN.


    Kulki Kerppo Karjalasta,
    ryösti Pohjan pitkät puolet,
    kaatoi kansaa niinkuin kaislaa,
    itse ilkkui kaatumatta,
    pystyneet ei noidannuolet.

    Laurukaisen kodan poltti,
    tappoi koirat, kaatoi karjan,
    padat, peskit, puukot ryösti,
    veipä vielä nuoren vaimon,
    raastoi rakkaan, armaan Arjan.

    Laurukainen lappalainen
    kutsui kostoon jumaloita,
    vannoi Kerpon kaatavansa,
    kulki Kerpon turman teitä,
    kosket kiiti, sotki soita.

    Souti saareen sata miestä,
    murhamiestä miekat vyöllä,
    Kerppo, muita mahtavampi
    rämpi raskain rautapaidoin
    nuotiolla yksin yöllä.

    Kerpon keihäänkantohuovi
    miekkamiestä syötti suusta
    rautaseittisilmikosta.
    Lappi nosti noidanjousen,
    ampui saareen rannanpuusta.

    Nuoli iski puukonpäähän,
    Kerppo kiljahti kuin kuovi,
    kurkunpäästä hurme hyrskyi,
    karjalaiset kiistaan kiihtyi,
    surmattihin syyttä huovi.

    Kiistelivät keskenänsä.
    Silloin lappi saareen sousi,
    nurmella kun urhot nukkui,
    työnsi venhot valkamasta,
    viime venhoon itse nousi.

    Kavahtivat kalpamiehet,
    lappi kiros karjalaisen:
    »siitä saitte, surman sulhot,
    veitte multa armaan Arjan,
    tunnette nyt Laurukaisen!»

    Armoansa anoi vieraat,
    Vienan urhot uiden kääntyi,
    lappi niiltä niskat nuiji,
    toiset juoksi saarta suotta,
    viimein vienat nälkään nääntyi.

    Niinpä lappi Laurukainen
    karjalaiset kaikki voitti,
    rauhan päivä Lappiin paistoi,
    turve tuoksui tuntureilla,
    kielavelgo virttään soitti.

    Koitti kaiken kulta-aika,
    lappalaisen onni olla
    kuninkaana konnullansa,
    riistaa riitti, kertyi karjaa,
    paimen nukkui nuotiolla.

    Tunturilla talven tuuli
    kertoo niistä tuhat-öistä,
    Laurukaisen laulu kiertää,
    kotakuntain iltakaskut
    suuren saamin sankartöistä.

    Näyttää lappi nälkäsaarta,
    murennutta multarautaa,
    Kerpon rautarintapaitaa,
    siin' on kerran seita seissyt,
    virvat kiertää Kerpon hautaa.




LUMPEEN LUMOA.


    Kas lummekukka kimmeltää,
    sen tähtikruunu päilyy,
    se aukenee, kun uupuu yö,
    sen suuret, lempeet lehdet lyö,
    kuin norsun korvat häilyy.

    Niin itämaiden prinsessa
    Tamaara norsullansa
    nyt harhaa halki aavikon,
    niin katsella hän kaunis on
    kuin ulpu ummussansa.

    Ja tähtikruunu kimmeltää,
    kuin lumme loiston tarjoo,
    kun mustain kiharoiden kuu
    ja otsa sees kuin norsunluu
    yötummaa silmää varjoo.

    Voi, nuorta kuu-maan prinsessaa,
    häähuilut hälle soittaa,
    maan kasteesta hän iloitsee,
    hän taivaankantta katselee,
    yö hengen haltioittaa.

    Hän pyrkii pyhään kaupunkiin
    luo kangastavan keitaan,
    jo hiljaa nousee aamun koi,
    kun tamarindit vihannoi,
    puut helkkyy hetaleitaan.

    Jo vaihtuu varjot kameelein,
    maan korkeet palmukummut,
    ja paimenpojan bansul soi,
    luo lähteen lampaat kiemuroi,
    miss uinuu ulpuin ummut.

    Kas minareetit välkähtää,
    yön varjot santaan vaipuu,
    Tamaara notkuu norsullaan,
    ja riemuntäynnä rinnassaan
    nyt syttyy kaino kaipuu.

    Ja pyhän portin juurelle
    kun kiertää karavaani,
    niin muurille kuin aurinko,
    suur’idän poika nousee jo,
    nuor' ruhtinas, maan kaani.

    Ja kaikki palmut kumartaa,
    kuulotuslammet hohtaa,
    yön kaikki ulvut unelmoi,
    ne armaat terät auki loi,
    kun säde heteen kohtaa.

    Niin ruhtinatar ratsastaa,
    on rakkautta raukee,
    hän näkee eessään elämän,
    kun kaanin katseen kohtaa hän,
    niin sydän päivään aukee.




KÄÄRMEEN KIROT.


    Kulki kylän kukkaisena
    nuori Herja, heimon hurma,
    monen mieli syyttä syttyi,
    niissä syttyi, syntyi surma.

    Viekas oli nilkan nousu,
    liehittävän liukas kieli,
    rinnat täydet, tyhjä tunne
    kiehtova kuin käärmeen mieli.

    Vanhemmat ne neittä neuvoi,
    taltuttaakseen turhan naittoi
    Körrin Köystän kumppaniksi,
    salvoksen kun saloon laittoi.

    Körrin Köystä katsoi kieroon,
    Herja kyltyi rumaan rampaan,
    häitten yönä yljän petti,
    näytti mustan myrkkyhampaan.—

    Körri kiskoi, kärkkyi kultaa,
    auroin kynti kyitä altaan,
    vaimo varkain jakoi jauhot,
    vaipui miilumiesten valtaan.

    Syysyöt harhas hiilihaudat,
    salavuotein viikot vietti,
    suosi korven kiertomiestä,
    nyt jo miehen murhaa mietti.

    Säikkyi niinkuin käärme säikkyy,
    riehui, riitti riidan syytä,
    porraspuiden alla syötti
    ahmattia aljukyytä. —

    Tutki taikaa tietäjissä,
    pohti poppamiesten mieltä,
    kodassansa kaljaa keitti,
    myrkky-yrtit tuotti tieltä.

    Niinkuin halla hiipi Herja,
    miehen mieleen huokui hyytä,
    kuiski korvaan hurjan hirmun,
    ärsytellen kiihti kyytä.

    — »Etkö pelkää käärmeen kieltä,
    tääll' on outo yksin olla,
    viidat vinkuu kalman kyitä
    nukkuissasi nurmikolla?»

    — »Kiskoin kyiltä myrkkyhampaat»,
    virkkoi mies, »ei haittaa muusta,
    toisin naisen kieli kiehuu,
    surman sylkyn syytää suusta!»

    — »Vältä surman syttymistä,
    rutsa, rampa oot kuin hiisi,
    maatessasi kyy kun kiihtyy,
    ryömii suusta sisuksiisi!»

    Nukkui Körri koiranunta,
    piillen pelkäs turman työtä,
    kaljaa joi ja hiljaa hiutui,
    voihki yksin pitkin yötä.

    Kuunteli ja kärkkyi, kulki,
    missä naisen lempi liikkui,
    tutjui keinutuolissansa,
    niinkuin hullu hiljaa kiikkui.

    Kiikkui, kiikkui, aatos liikkui
    kalmanpellon perukoilla,
    missä mylvi miilumiehet,
    saarsi sauhu surman soilla.

    Kulki korpeen kumma kuiske,
    tieto tiesi, valhe valvoi:
    Körrin suusta käärme kiersi,
    rinnan alla kalma kalvoi.

    Kiikunpuuta kalma kiihti,
    kalma istui porraspuulla,
    liikkumatta kuihtui Körri,
    sai nyt kuistin kuiskeet kuulla.

    Kiikusta hän riiheen vietiin,
    riiheen musta arkku tuotiin,
    Herja kutsui kestiin kehnot,
    kilvan korpiroinaa juotiin.

    Haudan luona vaimo värjyi
    valheen käärmekyyneleitään,
    arkun oksareijän kautta
    silloin käärme ryömi teitään.

    Käärmeenkirot tunsi kansa,
    vannoi vaimon hornan nieluun,
    käänne oli muodon muuttain
    mennyt naisen syntisieluun.

    Peijaisissa Herja hyppi,
    tuskin yöksi silmän sulki,
    ei sen jälkeen unta saanut,
    keinutuoli kulki, kulki. —

    Kulki, kulki taukoomatta,
    ryskyi rienan jalkaraudat,
    kahleet kalskui, korpi kiljui,
    myrsky möyri hiilihaudat.

    Lempo liikkui, keinu kiikkui,
    kiikkui Koirin kalmanhaamu,
    kiljahtain kuin käärmeenpistoon
    nousi Herja joka aamu.

    Pois hän hiipi kalliolle,
    missä käärme-kuninkainen
    asui luolan louhikossa,
    siellä harhas kurja nainen.

    Riehui, rämpi rämeen rantaa,
    kuuli kummaa, jaksoi juosta,
    Körrin kalpeet kasvot kuulti,
    sormet kutsui surman suosta.

    Välkkyi virva pitkin vettä
    niinkuin käärmeenkruunun kulta
    liekki läksi liikkumahan,
    lietsoi naisen tuskan tulta.

    Niinkuin hohto helvetistä
    korven pohjaan puunto yöksyi,
    kauhuissansa Herja huusi,
    kalliolta suohon syöksyi.

    Sinne suistui kurjan kulku,
    korven huokaukseen haipui,
    poreen surmansilmät sammui,
    käarmeenkruunu vehkaan vaipui.




 IMATRA.


    Russo ilkeä isäntä,
    Vuoksenlinnan valtaherra
    kasvatteli kaunokaisen,
    iki-ihanan Imatran
    oman onnensa osaksi,
    vaivan, vanhuuden varalle.

    Niin oli Imatra impi
    kuin on kaunis kirjokaari
    alla taivaan avaruuden,
    yllä kosken kuohuvaisen.

    Äänen hempeä helinä
    kuin on sannan simpukalla,
    luona Ulpujen unisten,
    kihon kimmel katseessansa,
    sielussa ikuinen ikävä.

    Niin oli ilkeä isäntä
    kuin on paasi paukkuvainen,
    musta möhkäle mudassa,
    soutumiehen surmanpaikka,
    kalmankauhu kalliolla.

    Niin oli Imatra ihana,
    kulki maine maireestansa,
    suven seuduille samosi
    kautta kaukaisten merien.

    Saapui sulhot Saamemaasta,
    uljaat urhot Karjalasta,
    jäykät jäämit Hämehestä
    noutaaksensa nuoren neijon,
    iki-ihanan Imatran.

    Siitä suuri sota syttyi,
    siitä veljeisveri vuoti,
    siitä Suomen säilät säikkyi,
    karjalaiset kalvat kaikui.

    Russo urhot kestiin kutsui,
    tasapäiset tappeluista,
    itse istui pöydänpäähän.
    vieraat vaati vierellensä.
    Koski alhaalla kohisi,
    leyhytteli lemmenlehto,
    silloin vieri vieno virsi,
    suhina suven sulosta,
    kulki lehdon lauluniekka
    mailta ehtoisen etelän,
    oman soittonsa surussa.

    Kuuli impi ikkunalta
    soiton suvisen sorean,
    sydäntänsä sytkäytti,
    väikkyi valkeet suvisiivet,
    joutsen ilmoissa iloitsi,
    ylinnä koski kumisi,
    paasi murmatti mudassa.

    Laulu lehdosta lemahti
    kautta kuohun ja kohinan:
    »mailta kuljen kaukaisilta,
    etsin auringon aloja,
    pääni päällä päivä päilyi,
    matka vieri, vieri virsi,
    päivä kultia kutovi,
    pirran päähän päivä päättyy.
    Kun ma kuljin kauemmaksi,
    ihanimmiks' illat muuttui,
    tuota toivoin taivaltaissa,
    päättyis onni niinkuin päivä,
    seisoisi aurinko alati,
    kaartais kosken kirjokaari
    yllä Imatran ihanan!»

    Ilma viileä värisi,
    immen sielussa särähti,
    tunsi leinon lemmennousun
    armaan arassa povessa.

    Ryki Russo ja murahti:
    »suven soitto surman soitto,
    laulan laulajan lovehen,
    ennustajan enteinensä
    ajan koirilla kodista,
    heitän hyrskyihin hylyksi!»
    Siitä syöntyi, siitä suuttui,
    joi ja juotti kaikki kestit,
    julman juonia punoen,
    raivon riitoja rakensi.
    Tuosta kiihtyi karjalainen,
    jäämi säilällä sivalsi,
    Russo röyhkeä isäntä
    huiskautti huljallansa,
    huusi huovit huonehista,
    sammutteli seinäsoihdut
    Vaskiportit nyt pamahti,
    seinät siirtyivät sivulle,
    paha permanto pakeni,
    lattiasta laukes luukku,
    sinne ilkeä isäntä
    suuret sankarit sysäsi,
    kosken patoihin pudotti,
    immen vyötäiltä vetäsi,
    karhuntaljalle tanasi,
    silloin singahti salama,
    seinän Sainion sytytti,
    uksella nyt kuin unessa
    liikkui laulaja lehosta
    kirkas kantele kädessä,
    kieli vingahti vihasta,
    itse jumala jyrisi:
    »Oi, sie ilkeä isäntä,
    kuule, kurja, nyt kironi,
    kuule vannottu valani,
    äidin kohdussa kirottu,
    emos saastutat sanoilla
    syödessäsi, juodessasi,
    nauraissasi, nukkuissasi.
    Kolminkerroin jo kirottu,
    koko Pohjolan pelotus,
    kaikki kansat jo kavalsit,
    kaikki heimot jo hajotit,
    aina Aasian aroilta,
    kauniin Karjalan kukistit,
    häväisit hyvän Hämehen,
    heimot hukkuivat verehen,
    kansat kaatuivat ketohon,
    siksi aurinko aleni,
    tummui taivon kirjokaari,
    itki Imatra ihana,
    orja onneton valitti.
    Pidä vuosi nyt pitoja,
    verikestejä verota,
    pian on loppusi lähellä,
    sinut laululla lumoan,
    suvikuussa, surman kuussa
    varsas valjaihin aseta,
    sota-orhisi sopahan,
    ohjat ouruihin osota,
    koskenniskan kalliolle,
    sieltä syöksähdä syvähän,
    aja aaltojen alatse
    kurimuksien kitahan,
    siellä oottaa sun osasi,
    uhrit, untelot urohot
    siellä silpovat sinua,
    siellä ruumiisi repivät,
    siellä mujuksi murenet,
    rannan hiekkahan häviät!»

    Virsi valkea valitti,
    ääni jumalan jyrisi,
    Russo röyhkeä isäntä
    lausui tuolla lausehella:
    »vaikka varsin liet jumala».

    Pystyyn kimmahti hän niinkuin karhu,
    jonka talvipesää kiertää keihäät,
    tuliroihun heitti hiilloksesta,
    seinät sytytti ja oven oljet,
    ponnahdellen keskipermannolta
    tempas tuliluikun oven suulta,
    veellä täytti metsäpiilukkonsa,
    jalka lipsahutti liipasinta,
    pyssy pamahti ja katto kaikui.
    Korpi-Joose kaatui korkealta,
    virui muodotonna möhkäleenä,
    verta vierillä ja seinuksilla,
    karvaa katossa ja kaikkialla,
    törrötteli tyhjä silmäpuoli,
    veren vako viilsi otsakulmaa, —
    mutta arat aivot vielä hiljaa värjyi. —
    Pirtin sauhuun syöksyi syrjäläiset,
    miehen kimppuun kärkäs kylän kestit,
    köysiin mielettömän miehen kytki.

    Liekkiin loimahtain nyt harja hulmui,
    niikuin käärmeenkidat lieskat liehui,
    kohisten nyt korvenilma ilkkui,
    hähättivät kaikki hiiden henget,
    sovituksen oli salo saanut,
    korpi vienyt vihdoin miehen mielen.

           *   *   *   

    Paimenpoika päätti tarinansa,
    lisää liitin, minkä kauhu katkas,
    tarinoiden siinä metsä tummui,
    yhä eksyimme me erämaahan,
    mutta syksytaivaan tähdet syttyi
    kimmeltäen kuolinkynttilöinä,
    kirkkaammin vain tuikki toivon tähti,
    Otavan ma otin oppaakseni,
    korven kolkko henki heltymättä
    ajoi meitä takaa takamailta
    kylän kylläisille rintamaille,
    kuin ois Korpi-Joosen harmaa haamu
    kintereillä käynyt jonkun matkaa.
    Kiirehesti kuljin talviteitse,
    paimen piti kättään kädessäni,
    niinkuin enkeli ois eellä käynyt,
    taivaan lähettinä tielle ohjas,
    haansa löysi, itki iloissansa,
    tanhut tunsi, haasiat ja huhdat,
    kalliin kotipellon pientareensa,
    keveämmin nousi nuori jalka,
    kulki kaislakruuuu päässä,
    vieri virtenä vetehen,
    astui yhä alemmaksi,
    aallot ahoiksi avartui,
    syöksyt liljoja sirotti,
    kuollut kukkihin kuletti;
    ympärillä ystävinä
    virran vienot neijot lauloi,
    kaari ylinnä kajasti,
    alinna astui Imatra,
    tähdet tuikkivat tukassa,
    Otava kimelsi olalla.

    Kului kaksi kalman kuuta,
    vieri vuosi verkallehen
    laulajan vainovalasta,
    täyttyi taika, alkoi aika,
    Russo ilkeä isäntä
    liikahteli linnastansa,
    yöstä kummat kutsut kuuli,
    koski käski ja kehotti.
    Niin hän otti nyt orosen,
    ajoi rantoja rajusti,
    aallot ärjyi äyrähillä,
    niin hän kiihkona kohosi
    korkeimmalle kalliolle,
    hoputellen hevostansa,
    selkää siimalla sivalsi,
    koskeen kannusti katala,
    syöksyi synkkiin syvänteihin,
    sinne upposi uhaten,
    nousi ruumis ruhjottuna,
    rannan raakkuna ajeli,
    muuttui mustaksi mudaksi.

    Aika aaltoja ajeli,
    suvet soitteli Imatra,
    talvet laululla lumosi,
    kumma kantele kajahti,
    koski kieliä viritti,
    soitto soilui loitommalle,
    maita, meriä manasi.
    Sitä inehmot imehti,
    kävi kansat katsomahan,
    moni impi illan suussa,
    moni urho uupuneena
    elon tuskien tuhossa,
    kiersi surman kalliolle,
    kuuli soiton Syväristä,
    syöksyi aaltojen sylihin,
    unohduksen umpiloihin.

    Niin oli soittonsa sorea,
    ei se suostunut satasin
    eikä tyytynyt tuhansin,
    oli urhot uhrattava,
    immen itkut itkettävä
    sovinnoksi surmatuille
    Suomen suurissa sodissa,
    jotka ilkeä isäntä
    suotta syöksyihin sysäsi,
    itse itsensä hukutti,
    niin myös heimonsa hävitti.

    Käyvät immet nyt ihanat
    sodan sankarit sivulla
    koskenpauhun partahalla,
    oudon onnensa ohella;
    nyt on surma sovitettu,
    verivelka vahvistettu,
    Suomella valkea vapaus!
    Laulaa nyt lehossa lapset,
    perhot kiitää kuohupäitä,
    päällä päilyy kirjokaari,
    alinna Imatra ihana.

            O.-kylä 21.2.19.




NOITA JA PAPPI.


    Kookkaana kuin kalliolla honka
    kesken salaisia surman soita,
    jonka otsaa piirtää pilvenlonka,
    pirtissään niin seisoi suuri noita.

    Katsoi kuolemata silmiin noita
    turhaan tehden jotain kummaa taikaa,
    sairas vaimo katsoi ikkunoita
    oottain heikon hengen lähtöaikaa.

    Vaimo kuuli kumman kulkussoiton
    körttipapin kolkuttaissa oveen,
    kuin ois kalman koura saanut voiton
    niin hän lamaan lankesi ja loveen.

    — »Vaimos sairas on», niin pappi haastoi,
    »kuinka tässä muuten käydä voikaan,
    synnintunnon tuska rintaa raastoi,
    ethän usko Henkeen, Isään, Poikaan!»

    — Noita virkkoi: »ei oo luotu aikaa,
    aika oli ehkä ennen Luojaa,
    Luoja uhrin saa, kun teen ma taikaa,
    usko taikaan sairaan voimaa suojaa!»

    — »Sull' on saatanalta kuolon oppi,
    vaimoltasi riistit taivaan armon,
    taikaas tarttuu joka seudun soppi,
    koitat murtaa kirkonkäden tarmon!»

    — »Hiljaa, pappi! Saarnas tuskan tuottaa,
    vaimo vieroksuu nyt miehen mieltäin,
    ei hän taikaan usko, sanaas luottaa
    Luojan lahjat, hyvät yrtit kieltäin!»

    Pappi nyrkin nosti, kesken työssä
    lensi ruudun ohi outo tähti,
    pieni lamppu sammui pirtin yössä,
    vaimo huokasi ja henki lähti.

    Niinkuin honka, joka myrskyyn taipui,
    Jaska itki eloss' ensi kerran,
    polvillensa vaimon viereen vaipui,
    varjo lankes yli kirkkoherran.

    Muita auttoi, rakkaintaan ei voinut
    noita auttaa surun sokkeloissa,
    kuolo oli kaiken autioinut,
    pois hän katsoi, pappi oli poissa.

           *   *   *

    Vaimon hautas hän ja hiihti jäitä
    kirkkolahden yli pappilasta,
    kelirikko repi railonpäitä,
    körttipappi katsoi ikkunasta,

    Jaska itään iski suksillansa,
    pakoon muistojaan nyt murheen yöhön.
    Rantamalla seisoi kirkkokansa
    luottain Timos-Jaskan taikatyöhön.

    Vongahti ja iljangolla paukkui,
    jyskyi jää, kuin jousenjänne taipui,
    pappilasta paha koira haukkui,
    riuskahti ja Jaska jäihin vaipui.

    Nousi, vaipui, puukon jäähän iski,
    kalma mittas miestä taistelulla,
    yhä vimmatummin vinkui piski,
    pappi katsoi käsi raamatulla.

    Hän, mi monet kerrat auttoi muita,
    miksei itseäänkin auttaa voisi,
    taioin kiertäis kalman otteluita,
    kansa katsoi kuin hän ihme oisi!

    Murtui jää, hän hukkui railoon mustaan,
    Jaska Tuonen tummaa virtaa kulki,
    kansa huokas, hoki kaipaustaan,
    pappi hätkähti ja silmän sulki.

    Pääsiäisnä pappi saarnas soimaa,
    kiroukset kuuli seurakunta,
    viime noidall' ei nyt ollut voimaa,
    kaikki oli ihmeellistä unta.

    »Pois on noidan kanssa mennyt taika,
    siitä Korkeinta nyt kiittää saamme,
    alkakoon nyt uusi uskon aika,
    kuolon kuningasta rukoilkaamme!»

    Miksei kiertänyt hän papin rantaa,
    siihen vastataikaa ei hän tiennyt,
    oma loihtu saattoi häntä kantaa,
    papin katse hält' on voiman vienyt!

    Mietti moni. Moni salaa itki
    vaivan vaelluksen viime yötään,
    kummun rikkaruohot salaa kitki,
    mietti muistoaan ja siunas työtään.




KALMA KUTOJANA.


    Mies nuori tiellä taivaltaa,
    syyslehti hiljaa putoo.
    Ken korvessa nyt kalskaa kangastaan,
    häävaatteitaanko neitsyt kutoo?

    Ken on tuo kumma kutoja,
    min käiss' on elon loimet?
    Jo metsämies pois korpeen kiiruhtaa,
    hänt' oottaa oman onnen toimet.

    Siell’ oottaa nuori naurusuu,
    luo päivä säteen kehtoon.
    Ei langat luista, solmut sekaantuu,
    miks laukeaa jo varjot ehtoon?

    Ken salaa painaa poljintaan,
    soi outo ääni vastaan:
    sun pirtissäs yö kutoo kangastaan,
    ei sairas vaimos vaali lastaan.

    Mies kiirehtää, ei rauhaa saa,
    kuu jotain julmaa salaa,
    kuin käärinliina loistaa sydänmaa,
    miks mökin lamppu vielä palaa?

    Mies oven auki tempaisee,
    yön näky päätä painaa,
    ah, kangaspuilta kalma tuijottaa:
    on nuori vaimo valkee vainaa.




KORPI-JOOSE.


    Paimenpojan kanssa korpeen kuljin,
    haulikkoni heilui hartialla,
    eellä Killi, kiltti ketunserkku.
    pystykorva, tulihäntä häilyi.
    Poljin pitkin metsänrannan reunaa,
    taakse taipui kylän sänkipellot
    punapurstoisine peltopyineen,
    taivaltelin soista talvitietä,
    hämyyn häipyi kyläkukkoin äänet,
    lampaan määkinät ja ruokakellot,
    myllysiiven suihke, riihen louske,
    sorsain, kakarien kaikerrukset.
    Syvään vuorten uomaan uppos polku,
    yhä jylhemmäksi jäytyi luonto,
    hymyilleet ei töyhtöpäiset männyt
    päivänpaisteisilla kukkuloilla,
    himerrys kuin suruharso leijui,
    niinkuin seulan läpi päivä paistoi.
    Polku poikkes, piili pimentoihin
    kautta kookkaan kolkkoin kulokuusten,
    yli ryteikköjen, risukkojen,
    kulon polttamien korteikkojen,
    hirven rämpimiä rämesoita,
    missä vuoret kokoon koukistuivat
    niinkuin kaksi jäykkää jättikättä
    noron yli nostain kyttyräänsä,
    suinpäin syöksyäkseen sylipainiin
    heittäin varjon yli vaisun tienoon.

    Männynoksan alla hämärissä
    kotkotteli vanha metsokukko
    kuin ois taikaa täynnä sankka seutu,
    silmään sattunut ei linnunsilmä,
    pois se lensi niinkuin lemmon lintu,
    tyhjää puuta kiivas koira haukkui,
    mutta pöllöt, hämyn harmaat henget
    liiti maata pitkin luhdan laitaa
    vesimyyräin hommaa hätyytellen,
    jostain kaukaa kurki suolta koikkui
    niinkuin Tuonentarhain takamailta.
    Yhä eksyin, yhä tummui metsä,
    kuin mua ilkkuneet ois pensaan peikot
    seisoin salon naavasopukassa,
    silmiin siinti ahdas ahon aukko,
    hallainen ja harmaa kaurapelto
    ruskeen rautamullan reunamalla,
    kaljun Kalmunvuoren varjon alla.
    Näin mä näyn onnettoman oudon:
    missä pirtti oli pystytetty,
    siinä rauniolla horsma heilui,
    törrötteli tyly kivijalka,
    ruohottunut, nurja pihanurmi,
    sammaltunut kuivan kaivon kansi.

           *   *   *

    Tänne tuli kerran tukkitöihin,
    korpeen kodin laittoi Korpi-Joose,
    mieltyi hartaan metsän hiljaisuuteen,
    pieni, ahdas oli asuntonsa,
    sammalista, puista pystytetty.
    hökkelissä harvan haurahassa
    lattiana maa ja olki-ovi.
    Täällä asui muinoin musta Joose,
    jääräniska, suuri silmäpuoli,
    jolsan jäyhä, jäykkä jättiläinen,
    eikä tietty, mistä matka johti,
    mieron mailta kaukaa korpeen muutti,
    siellä möyri maita, sotki soita,
    raatoi raskahasti moisiollaan.
    Harvaan haastoi, kulki kumarassa
    kuin ois etsinyt hän entisyyttään,
    jotain menneisyyden pohjaa pohti,
    kätki rintaan raskaan rikkomuksen,
    hurjan, hullun veren perinnöitään.
    Eipä hepo haassa hirnahdellut,
    eipä edes kissaa kiukahalla
    eikä metsäkoiraa kumppanina,
    kulki yössään yksin murmahdellen
    kuin ois haastanut hän hengen kanssa.
    Rikkoiko hän vastaan rakkautta,
    luonnon lainko kiersi viekas vietti,
    ihmisiä vastaan kapinoiko,
    rikkoiko ne miehen mielen rauhan?
    Yksin kiersi, korpipihkaa keitti,
    möyryi miilullansa viikkomäärin,
    linnun lennosta hän alas ampui,
    luut hän louskutti ja veren joi hän,
    näinkö häväisi hän metsänhengen,
    kostiko nyt korpi kävijälleen,
    korven hiidenhenki hulluutensa?
    Kuuli yössä yksin huuhkan huudot,
    kuut ne kulki niinkuin kummitukset,
    soitti korviin korven kolkko tuuli
    entisyyden erehdysten soimaa.
    Aatos ajoi häntä asunnostaan
    kylään hiilisäkki seljässänsä
    mustana kuin peikko naamaltansa
    kylään kyyryili hän hämillänsä
    kuullakseen taas kerran omaa ääntään,
    taikka sunnuntaisin kirkkoon kulki,
    pihkasormin siellä selaillakseen
    vanhaa vaskikausivirsikirjaa,
    niinkuin härkä jotain mykkää mylvi.
    Taikka eksyi kyläkokouksiin,
    missä villitsijät vihan virttä
    lauloi uuden ajan ahdingosta,
    kansaa kiihottaen kapinoihin.
    Taikka joi hän kanssa miilumiesten,
    syvemmin vain syttyi silmiin hiilu,
    mikä kyti karun pinnan alla,
    mieli musta, aina yhtä mykkä
    kätki sammumatta salaisuuden.
    Niinpä ristiriidat rintaa raastoi,
    korpi kylään, kylä korpeen käski,
    veri vaati mennä maailmalle,
    mistä harhaili kuin henkipatto
    kerran kiertäissänsä mieron maita.
    Mistä syntyi synkän outo oikku,
    väsyikö hän vihdoin vaivoihinsa,
    kelle kylvi, lehdon linnulleko?
    Kelle kynti, taivaan tuulilleko,
    vuotten vaivat ventovierahille
    kerran kuokan ääreen kuollaksensa,
    kuollaksensa yksin korvessansa,
    kuulematta kenkään kuiskausta,
    hyljättynä hengen heittääksensä?
    Tähdet tuijottaen tyhjyydestä,
    itse tuijottaisi tyhjään tähteen,
    peltohiirten hiljaa hiipiessä,
    korven korppi kirkuis päänsä päällä,
    niinkuin korven koston musta henki...
    Ei, ei, kuolla tahtoi kirkkomaahan
    vaikka viereen mustan murhamiehen
    pohjoiskolkkaan kalsun kalmantarhan.

    Niin hän kylään tuli tuskassansa,
    kaupantekoon kutsui tukkilainen,
    äkkiä hän möikin moisionsa
    käsirahat otti, korpeen läksi,
    heitti rakkaan kuokan kannonpäähän,
    pirttiin kulki kahta kumarammin,
    pystyvalkean nyt loimun laittoi,
    istui siinä sitte illat pitkät
    maistamatta murheen murkinaansa,
    tuijotellen tummaan hiillokseensa,
    säpsähtäen salon sopsotusta,
    arastellen pedon askeleita,
    unhottaen uskon, Luojan lohdun,
    piillessänsä kirkonpenkissänsä,
    katumuksen mieltä kouristaissa,
    hautoi hän nyt hullun houreitansa,
    käsirahat poltti povessansa
    kuin hän oisi sielun onnen myynyt.

    Kuulunut ei kylään korvenmiestä,
    vieri viikko vitkaan, vieri toinen,
    silloin lautamies ja tukkilainen
    kaksi vierasmiestä vierellänsä
    astui Korpi-Joosen kartanolle.
    Pystyyn kimmahti hän niinkuin karhu,
    jonka talvipesää kiertää keihäät,
    tuliroihun heitti hiilloksesta,
    seinät sytytti ja oven oljet,
    ponnahdellen keskipermannolta
    tempas tuliluikun oven suulta,
    veellä täytti metsäpiilukkonsa,
    jalka lipsahutti liipasinta,
    pyssy pamahti ja katto kaikui.
    Korpi-Joose kaatui korkealta,
    virui muodotonna möhkäleenä,
    verta vierillä ja seinuksilla,
    karvaa katossa ja kaikkialla,
    törrötteli tyhjä silmäpuoli,
    veren vako viilsi otsakulmaa, —
    mutta arat aivot vielä hiljaa värjyi. —
    Pirtin sauhuun syöksyi syrjäläiset,
    miehen kimppuun kärkäs kylän kestit,
    köysiin mielettömän miehen kytki.

    Liekkiin loimahtain nyt harja hulmui,
    niikuin käärmeenkidat lieskat liehui,
    kohisten nyt korvenilma ilkkui,
    hähättivät kaikki hiiden henget,
    sovituksen oli salo saanut,
    korpi vienyt vihdoin miehen mielen.

           *   *   *

    Paimenpoika päätti tarinansa,
    lisää liitin, minkä kauhu katkas,
    tarinoiden siinä metsä tummui,
    yhä eksyimme me erämaahan,
    mutta syksytaivaan tähdet syttyi
    kimmeltäen kuolinkynttilöinä,
    kirkkaammin vain tuikki toivon tähti,
    Otavan ma otin oppaakseni,
    korven kolkko henki heltymättä
    ajoi meitä takaa takamailta
    kylän kylläisille rintamaille,
    kuin ois Korpi-Joosen harmaa haamu
    kintereillä käynyt jonkun matkaa.
    Kiirehesti kuljin talviteitse,
    paimen piti kättään kädessäni,
    niinkuin enkeli ois eellä käynyt,
    taivaan lähettinä tielle ohjas,
    haansa löysi, itki iloissansa,
    tanhut tunsi, haasiat ja huhdat,
    kalliin kotipellon pientareensa,
    keveämmin nousi nuori jalka,
    hiljaa vaiti niin me vaelsimme,
    eellä kiiti Killi, kultakarva,
    punahäntä heilui haavistossa
    niinkuin liekki loistain pimeässä.
    Nousi kuu jo vanhan myllyn taitse
    koira haukkui sitä herkeemättä,
    tähtitarhain terva-ukko kuusta
    hellän hohdon heitti pitkään korpeen,
    Korpi-Joosen sielun siunaamalla.




SATEEN SISKOT, ILMAN IMMET.


    Sateen siskot, ilman immet
    kankahilla karkeloivat,
    soissa solskaa, räiskyy rimmet,
    vesipilliputket soivat

    Sumusilmin, harmain harsoin
    yli vetten siskot soutaa,
    veteiset ne vaahtovarsoin
    hyrskyhäihin neijot noutaa.

    Suonissansa välkkyy vettä,
    unten usmat uumaa saartaa,
    kun ne syöksyy syvännettä,
    milloin pilvikantta kaartaa.

    Taivaan maan ne silloin liittää
    korkein välkkyvaahtopylväin,
    Luoja taivaan tarhaa niittää,
    pisaroita ketoon kylväin.

    Siskot taivaan teitä telmii,
    pitkin vettä viitat viiltää,
    katseet kuultaa, hiukset helmii,
    ripsein riemukaaret kiiltää.

    Virrat voimanvirttä soittaa,
    kosket kuohuu, purkaa paulaa,
    pitkät pilvet pasuunoittaa,
    taivaan tyttäret kun laulaa:

    »Luoja taivaankaarta kutoo,
    sateen loimet, langat laittaa,
    kangaspuille kyynel putoo,
    päivän särmään säteet taittaa.

    Luoja itkee ihmistöitä,
    itkee kurja ihmiskunta,
    helke kyynelhelmilöistä
    toistaa taistoin tyhjää unta.

    Kyynel tippuu, murtuu muru,
    halkee huolten paksuin paasi,
    ihmissuru Luojan suru,
    maiset maisen kaihon kaasi.

    Pasuunoina pilvet pauhaa,
    sinkuu Luojan salamoita,
    Luojan enteet etsii rauhaa
    kirkastaen maailmoita.

    Laulun lapset, loppuun surkaa!
    Kuohuttaen maata, merta
    taivas täydet tuskat purkaa,
    avaruudet aukee kerta!»

    Niin ne kaikuu kaikkeuskuurut,
    sadun siltaa siskot leijaa,
    maasta käy kuin uhrihuurut,
    Luojan puoleen henki heijaa.

    Siunattu on maa ja mantu,
    kasvaa kaikki, mikä kituu,
    pyhä kylvö maahan pantu,
    siemen siittyy iki-ituun.

    Väistyy verhot, hunnut himmet.
    ihanuuden ihmesaarta
    sateen siskot, ilman immet
    kulkee pitkin kirjokaarta.

    Pilviin vie ne päivänperhot,
    kirkastuksen kruunut hohtaa,
    väistyy valon esiverhot,
    tie nyt Luojan luokse johtaa.

    Päivä aamun avaroittaa
    kimmeltäin kuin taikapeili,
    siskot sateen ääntä soittaa,
    kuultaa taivaan kultakeili.




STAALON SURMA.


    Staalo jätti juonijulma,
    vainuvarma, nuija noita,
    asui Akkastunturilla,
    kalliolta korkealta,
    katsoi surman saarisoita.

    Työnsi taudin, tuotti turman,
    neijot ryösti, taijat tutki,
    kähmi yössä yksin yrmy,
    syämmet söi hän, verta joi hän
    suussa tahran taikaputki.

    Nanna, keskikodan kukka
    ootti Sodnosulhastansa
    rikkaammilta riistamailta,
    Staalo väijyi neittä nuorta,
    velhon vyöstä ampui ansa.

    Nosti noita mustan myrskyn,
    seinät siirtyi, ulvoi ukset,
    Staalo solmi suopunkiinsa,
    koppoi immen kaunokaisen,
    sutten soille syöksyi sukset.

    Hiisi hiihti, jyskyi jängät.
    Nanna noitaa sätki, sätti,
    puita pieksi, pilkut piirsi,
    pussistansa pehkut puotti,
    jäkälänsä jäälle jätti.

    Staalo kotaan kantoi kaunon,
    Sodnon saamineijon sorjan,
    laittoi lieden lietsojaksi,
    juotti, syötti syödäksensä,
    onneksensa otti orjan.

    Nukkui kodan karsinassa
    Staalon äiti käärmeenunta,
    valvoi Staalon hurja hurtta,
    pataan taivaan välyt välkkyi,
    räppänästä lensi lunta.

    Kodan luona läikkyi lähde,
    siitä hurmehuurut nousi
    suureen tummaan taikapuuhun,
    vieri voihke vainajitten,
    jotka surmas Staalon jousi.

    Eksyi Sodno surman soihin,
    kotiin koitui illansuuhun,
    etsi Nannan lemmittyisen,
    jäkäläistä jänkää hiihti,
    lähteen löysi, nousi puuhun.

    Notkui Nanna lähteen tiellä,
    Sodnon kuiskeen puusta kuuli,
    Staalo vyötti rautapaitaa,
    haistoi ilmaa irvistellen
    verta tuovan tuntui tuuli.

    Haastoi Sodno taikapuusta:
    »Staalon keittoon tuhkaa heitä,
    kehnon keiton herja hylkää,
    tänne kanna, nälkään näännyn,
    vettä noutain polkus peitä!»

    Nöyrtyi Nanna Staalon luokse,
    petran keittoon tunki tuhkaa,
    Staalo keiton hankeen heitti,
    nosti kaikki hornan hirmut,
    äityi, ärtyi, ulvoi uhkaa.

    Nanna hiipi hetteen luokse,
    Sodno kuiski: »lempo laita
    vaipumahan vierellesi,
    maanittele mairitellen,
    riisu ensin rautapaita!»

    Kulki kotaan nuori Nanna
    mairitellen myrrysmiestä
    tunki tuleen taikaputken,
    riisui raskaan rautapaidan,
    työnsi liki lemmon liestä.

    Kylläisenä kyhmykylki
    Staalo näppi neittä vyöstä,
    Sodno petrat irti päästi,
    sekoitellen sarviin sotki,
    Staalo kuuli kahnan yöstä:

    »Mist' on melu, hirvaan huuto,
    ken se päästi petran paulan,
    hyökkää, hurtta, kaitse karjaa!»
    Nousi hurtta, syöksyi yöhön,
    Sodno siltä katkoi kaulan.

    Vaiti vaipui hankeen hurtta.
    Staalo valvoi vaimon tähden:
    »Kauan viipyy hurja hurtta,
    lempo riivaa lemmen yöni,
    katsomaan nyt itse lähden!»

    Nanna virkkoi vuotehelta:
    — »katso kauniit tähtikaarteet,
    unhoitin jo Sodnosulhon,
    neitsyyteni nuoren annan,
    näytä ensin, armas, aarteet!»

    — »Aarre aarteen ottajalla,
    et voi tehdä taikaa tummaa,
    taasen kuulen karjan kahnan,
    haistan ihmishengen hurmee
    kutsun kalmaa, kuulen kummaa!»

    Staalo vyöryi vuotehelta,
    kiskoi päälleen rautapaitaa,
    paita poltti, pois sen heitti,
    Sodno väijyi uksen uhkaa,
    hiljaa hiipi kodanlaitaa.

    Tunsi Staalo turman tuskan,
    pelko pyrki peikon pintaan,
    taittui taika, vaipui voima,
    taitse kaarsi karsinasta, —
    Sodno iski peitsen rintaan.

    Maahan jyskyi jättiläinen,
    viime lemmon loitsut luki.
    Nanna riisui Staalon rannut,
    neljäntuulenlakkiin laittoi,
    Sodnon päälle peskin puki.

    Kesken untaan äiti ärtyi,
    samein silmin tutki takkaa,
    Sodno polviin päänsä painoi,
    ryki, ryömi valhevaattein,
    valhe-äänin mairi akkaa:

    »Kaiva päätä, kantajani,
    kunne kurja jään, kun kuolet,
    muoriseni, marjaiseni,
    neuvo poikas parhaat aarteet,
    sinne nakkaa noidan nuolet!»

    Akka lemmon loukkuleuka,
    harmaa niinkuin hiiden halla,
    syöntyi, suuttui, tukkaan tarttui:
    »minne sult' on muisti mennyt,
    aarre vuottaa vuoteen alla!»

    Nauroi Nanna lieden luota:
    »Ken sun nukkumasta nosti,
    kuulitko jo korpin huudon,
    Staalo herja hengen heitti,
    Staalon kauhut Sodno kosti!»

    Syöjätär nyt syöksyi ilmaan,
    järkkyi pohjan portin pieli,
    liekistä nyt taian tempas,
    rautaputken suuhun suisti,
    hiiltä, tuhkaa, tulta nieli.

    Siitä lempo liekkiin syttyi,
    hehkuun hiiltyi hullu noita,
    Sodno aarteet pulkkaan pisti,
    Staalon karjat yhteen köytti,
    kiersi kotiin pitkin soita.

    Mutta taitse tuntureiden
    Staalon kodan roihut riehui,
    Staalon hahmo hohtoon haihtui,
    hiidensilmä sammui suohon,
    hetken varjo lettoon liehui.

    Rieskat taivaankantta kaarsi,
    puun tain peitti lemmon lähteen;
    kiertyi kirkkaat hurmeen henget,
    hersyneestä hettehestä
    Otavasta outoon tähteen. —

               Oulunkylä 19.1.19.




PIRU JA AKKA.


    Ja oli akka, maassa missään ei sen vertaa,
    hän ukon hirteen oli saattaa monta kertaa,
    mut ukko keinon keksi, mairi akkaa,
    vei hiidensuolle, mikä kasvoi lakkaa,
    ja aukolle, min salasammal peitti,
    miss' asui itse irnu, iso piru.
    Hän sinne herjan valtaan häijyn heitti
    ja virkkoi: »viime päiviin siellä viru!»
    Ja piru suostui saaliin saatuaan:
    »ei täältä paha pääse milloinkaan,
    siks, ettes akkas sieluparkaa säästä,
    saat arkun kultaa kolmen päivän päästä!»

    Ei oltu päästy päivän päähänkään,
    kun ukko aukkoon laski köydenpään
    ja kiskoi, kiskoi, kiskoi iltaan saakka,
    kuin raskas synti painoi kallis taakka,
    niin hiljaa nousi pahan pohjasakka,
    sen kanssa ponnahti nyt maalle akka
    ja kiljui: »kuolemakses kiusan tein mä
    ja itse pirultakin sisun vein ma».
    Huus ukko: »sielua ei sulla sirukaan,
    ei kanssas toimeen tullut pirukaan!




HARJURIN KEPPOSET.


    Harjur-Rehki joutui Jokapaikkaan,
    heti taloon toi hän toimen raikkaan,
    viilsi viirut virmaan orhivarsaan.
    Vaimo vaan se heitti katseen karsaan
    kuohuriin, kuin ois hän turha tuohi,
    vaikka juuri äsken karjun kuohi.

    Emäntä se taikinaansa vastaa,
    isäntä se haastaa, kieltään kastaa:
    »Rehki, ensin kannu pohjaan keikkaa,
    sitte miehuuteni merkit leikkaa.
    siit' ei emäntä sua varmaan soimaa,
    en käy niinkuin hiiva, joss' on voimaa,
    en oo aituri, en turhanheikko,
    enkä naapureiden napaveikko,
    eukko kuurna on, ma turha tappi,
    kieltää multa sen, min myönsi pappi,
    kun ma polvistuen vihkipalliin
    vannoin rakkauden valan kalliin.»

    Emäntä ei katso kuohiniekkaan,
    joka mieheen iskee katseen viekkaan,
    silmää iskee, ilkkuu: »pois se meistä,
    mik' on pahaksi... nyt tahkoon veistä,
    teen kuin käsket, kun et tuskaa pelkää.»

    Emäntä vain kärttyy, kääntää selkää,
    leipoo pirtin päässä taikinata,
    koukussaan kun kiehuu hernepata,
    tyrtyy, työntää uuniin leipäluutaa,
    katsoo läättiin, jossa karju huutaa
    luona porsasparven saparoiden.
    Harjuri nyt pistää niinkuin pilkkaan,
    emäntä saa silmiin välkkeen vilkkaan,
    lippoo, leipoo, lappaa tuppisuuna,
    harjun kuin työssä miesnä muuna
    leveänä lattialla keikkaa,
    veistä sylkee, jotain tyhjää leikkaa,
    pitää kiinni miehen kantapäistä,
    sieppaa jotain jonnin ympyrkäistä,
    minkä karjult' äsken pois hän piirsi,
    sen nyt penkille hän syrjään siirsi,
    virkkoi: »veikko, oot kuin silmäpuoli,
    sokkona on vasta hullun huoli,
    puhko silmä, jos sen synnit loistaa,
    synnin sokeutta ei saa toistaa!»

    Jotain läiskyy pitkin pirtinnurkkaa,
    äksy emäntä nyt taakseen kurkkaa,
    iskee Rehkiin leipälapiolla,
    tukkaan käy ja huitoo: »anna olla,
    kurja kuohiniekka, lemmon loinen,
    heitä, hurja, säästä toki toinen,
    voithan miehen ihan tautiin tappaa!»

    Taikinalla Rehkin päähän nappaa,
    pihaan kyörää, heittää jälkeen luudan:
    »jollet joudu, rengit apuun huudan!
    — — Isä, ällös kaiva kaikenmoista,
    mit' on silmä ilman silmää toista!»
    Mies vain salaa nauraa, pihaan kyrrää,
    hyvillänsä siellä hiljaa hyrrää,
    haastaa harjurille: »palkan annan,
    kunnialla miehuuden nyt kannan,
    ken on narri luontoansa vastaan,
    pilkan palkakseen saa ainoastaan,
    mikä sopii pilaks possun laskuun,
    ei se sovi miehen kyläkaskuun!»




NOKI-JUSSIN JUONET.


    Tuli taloon jouten Noki-Jussi
    seljässänsä luoti, luuta, pussi,
    vilkas velmu, valmis kepposjuoniin,
    tottumaton monenlaisiin muoniin,
    kiristellen mustaa nälkävyötä
    pyysi isännältä turhaan työtä,
    pirtin päähän yöksi lepopuuta,
    palan purtavaa, ei mitään muuta.

    Murmattain kuin harmennut ois häkään
    ilkkui isäntä: »ei itselläkään
    täss' oo... syötävää en antaa saata;
    eukon sänkyyn sentään pääset maata,
    ei oo täällä nokivalkeaa,
    ihan harmiin tässä halkeaa,
    kiuas kylmä on ja tuli sammuu,
    lehmät läävässänsä nälkää ammuu,
    ei oo maitoa, ei kysta, voita,
    tupa täynnä ryssän russakoita,
    lattia kuin raitti, tuhkaa takka,
    seuroissa kun hyppii hullu akka. —
    Riku Rempulainen siellä saarnaa
    syntiä ja saastaa, kuonaa, kaarnaa,
    synnin kautta synti puhtaaks pestään,
    eikä hullut huoli enää kestään,
    ei saa järkiin vallesmanni, pappi,
    hurmahenget huutaa, sakoo sappi,
    aika vierii valitusten virteen,
    näin jos jatkuu, täytyy mennä hirteen!»

    »Jollei muut' oo vaivaa», virkkoi Jussi,
    »täss' on mulla oiva noitapussi,
    kyllä kiskon kotiin joka naisen,
    reistaan riettaan Riku Rempulaisen,
    kepposistain kunhan ensin kiihtyy,
    kyllä akkas vuoteessansa viihtyy,
    pesee lattian ja leivän kypsää,
    ruuat, kahvit laittaa, lehmät lypsää!

    »Jos sen teet ja autat Martta-akkaa,
    en sua kiittämästä koskaan lakkaa,
    jos on sinussa vain poikaa potraa,
    kirkkaan kympin saat ja oikein otraa
    tynnörin, myös nassakan ja nassun,
    jos voit järkiin saada eukon hassun!»

    Vihellellen velmu väistyi yöhön,
    läksi sielunsiivouksen työhön,
    niinkuin neekerillä hohti huuli,
    kaukaa nokinaama virren kuuli,
    pimeässä irvistäin kuin peikko
    kylään kyyryili nyt vilkas veikko.

           *   *   *

    Rempulainen seisoi pirtin päässä
    messingillä suu ja nenä räässä,
    kasvot oli kankeat ja harmaat,
    sanat ankarat ja sentään armaat,
    pässinsilmät kiilsi puoleks auki,
    suunsa ilmaa haukkoi niinkuin hauki,
    ryki, yski yöstään äänen hartaan,
    lempeen liikutuksen muikkupartaan,
    kaulaa kiersi vanhat synninarvet,
    kulmakarvat seisoi niinkuin sarvet,
    katseen nosti hän, sai äänen kuntoon
    kiihtäin seurakuntaa tuskantuntoon.
    Ukot istui pitkin penkkilöitä,
    muijat pohti pimeyden töitä,
    kun taas Rempulainen saarnaa jatkoi,
    jonka äsken hurja hihku katkoi:

    »Rakas ristirahvas, siskot, veljet,
    julmat ovat juonet, rienan eljet
    kaartaa meitä lailla jalopeuran
    nielläksensä tämän pyhän seuran,
    ansoillaan se mielen muuttaa koittaa,
    lihanhimon hengen voima voittaa;
    ahtaan portin kautta helvetistä,
    kun ei pimeyden piikit pistä,
    taivaan tarhaan saattaa iltaruskoon.
    Niin kun jumalaton joutuu uskoon,
    armonlahjat saa ja nöyrtyy yhä
    rakkautta ratki, hän on pyhä,
    kaikki hänessäns' on pyhää eikä viha
    valtaans' saa, siis pyhä myös on liha.
    Lihan työt myös ovat pyhäintöitä,
    jotka piinaa meitä pitkin öitä,
    kaikki muu on isäst' perkeleestä,
    rukoilkaamme syntiemme eestä!»

    Niin hän hiljaa haastoi, seuran sytti,
    monta miestä, naista itketytti,
    vatvoi vaistot, sielut sai kuin paulaan,
    akat parkuen nyt kiertyi kaulaan:
    »hih, on taivas auki», huusi nainen,
    »suloisesti saarnaat Rempulainen!»

    Silloin alkoi tunnustusten kurjuus,
    hihku, hyppy, itkunhyrskeen hurjuus,
    eellä muiden kiljui muori Martta,
    katto kaikui karistellen kartta,
    koira ulvoi jossain, tuli läiskyi,
    kahviporot hellanrakoon räiskyi.
    Helmat nosti Martta, moni nainen,
    harareisin seisoi Rempulainen,
    kiihtyen nyt kimpos seurakunta
    kuin ois nähnyt jotain kummaa unta,
    nelinkontin kömpi kaikin puolin
    ali säärten, ali keinutuolin
    riettaat, jotka eksyi hornan harhaan,
    ahtaan portin kautta taivaan tarhaan. —
    Niin ne hetken hihkui, hyppi hullut,
    kuului kolkutus... ei kukaan tullut,
    syntyi hiljaisuus kuin seisois aika,
    kuin ois tehty joku outo taika.

    Martta Rempulaisen eteen hyppi,
    kulmakarvat hältä hiljaa nyppi,
    sekä itki: »veli Rempulainen,
    henkes riivaa vielä paholainen,
    vaikk' on ympärilläs enkelparvet,
    siks ma kiskon pois nää pirunsarvet,
    sananrieskaa haastat niinkuin harvat,
    saatanast’ on sulia kulmakarvat!»
    Martta mankui, nauroi, nyppi, nyppi,
    ympärillä seurakunta hyppi.
    Silloin sonni jossain lehmää ammui,
    kuului kohahdus ja lamppu sammui,
    uuninpiipusta nyt kivet kieri,
    kahvipannu kaatui, nurkkaan vieri,
    katto keikkui, haihtui hurskaat haaveet,
    kuin ois käräjillä syysyön, aaveet;
    kuului pauke kuin lyö ukonnuoli,
    kumoon lensi joka pirtin tuoli,
    satoi santaa, noki silmiin sinkui,
    pasuunana savutorvi vinkui,
    uunin aukkoon nousi aave musta,
    kiihoittaen kaikkein kauhistusta,
    lensi lattiaan kuin hirsipuusta
    hehkuhiili hohti hurjan suusta,
    tuikki irvistellen ikenistä
    niinkuin heijastukset helvetistä,
    itse musta mestar sarvipäinen,
    Pelsepuupi, kehno kärsämäinen
    Kiertäin Marttamuorin, monen naisen
    ponnahti nyt eteen Rempulaisen,
    kättä levittäen kiljui kaarneen:
    »kaikki ootte mun nyt aina, aameen!»

    Tupaan tuntui tulikiven tuoksu,
    alkoi oven luo nyt julma juoksu,
    kuin ois kuultu kilke aisankellon.
    Koko seura puski yli pellon,
    Rempulainen eellä tarttuin ruoppaan
    putos parahdellen pernakuoppaan.
    Mutta Martta juoksi, kotiin koitui,
    itse isännälle näyt noitui:
    »niill' on väärä usko, kieron kiivas,
    itse kehno siellä seuraa riivas,
    pääsin pahimmasta helvetistä,
    nokkaani en sinne toiste pistä!»

    Viikon päästä pyhäpukimissa,
    aamulla kun naukui kiukaan kissa,
    aamuvirtensä kun alkoi kukko,
    tapas Noki-Jussin talon ukko,
    pirttiin vei ja antoi nassun, naukun
    virkkoi: »kyllä annoit aika paukun,
    onnellain ei nyt oo mitään määrää,
    emäntä kuin ennen hyörii, häärää,
    palkitsee nyt hyvän hyvän työllä,
    päivät laulaa ja on nöyrä yöllä.»
    Sanoi, täytti jauhoin taikapussin,
    tielle saattoi sitten Noki-Jussin.
    Mutta kauan vielä kertoi kansa,
    kuinka piru piti juoniansa,
    seurakunnan kaikki sielut sotki,
    Riku Rempulaisen poies potki.




*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 78385 ***