Initial commit of ebook 78782 filesHEADmain

4 files changed, 4521 insertions, 0 deletions

diff --git a/.gitattributes b/.gitattributes
new file mode 100644
index 0000000..6833f05
--- /dev/null
+++ b/.gitattributes
@@ -0,0 +1,3 @@
+* text=auto
+*.txt text
+*.md text
diff --git a/78782-0.txt b/78782-0.txt
new file mode 100644
index 0000000..a637e9e
--- /dev/null
+++ b/78782-0.txt
@@ -0,0 +1,4505 @@
+*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 78782 ***
+language: Finnish
+
+
+
+
+MINUN MARTTANI
+
+Kertomus
+
+
+Kirj.
+
+ARVID JÄRNEFELT
+
+
+
+
+
+Porvoossa,
+Werner Söderström Osakeyhtiö,
+1927.
+
+
+
+
+1.
+
+
+Olin isän- ja äidinperintönä saanut haltuuni suuren kotitalon ja elin
+siinä nuorena miehenä yksikseni, mukavasti, laiskanpulskeasti,
+kymmenien käsien minua kilvan hoitaessa ja vaaliessa, syöttäessä,
+juottaessa, vaatettaissa, saunoittaissa, teoin palvellessa, sanoin
+hyväillessä.
+
+Erittäinkin vaali minua kuin omaa poikaansa vanha taloudenhoitajatar,
+jonka äiti vainajani oli aikoinaan minua varten lapsenhoitajaksi
+ottanut. Vanhempieni kuoltua tämä Loviisa jäi emännöitsijäksi taloon,
+ja minä antauduin valtoinani hänen hoiviinsa, sallin hänen mielinmäärin
+komentaa itseäni, täysikäistä miestä. Niin minun oli mukavinta, ja
+tunnustaakseni talouskin tuli loppujen lopuksi siten parhaiten
+hoidetuksi.
+
+Meillä oli talonhallinnon eri aloilla myös muitakin itsevaltiaita,
+esimerkiksi meijerska kaikissa maitoasioissa. Karjakko navettoineen ja
+karjoineen oli hänen välittömän komentonsa alainen, eikä minulla ollut
+siellä jumalankiitos mitään sanomista. Nuori vouti oli vanhan voudin
+käskyläinen, kun vanhus ei enää töitä tehnyt, mutta sitä lujemmin vaati
+kaikkien neuvojensa tarkkaa seuraamista. Minun olisi kai isäntänä
+pitänyt olla ainakin pehtorin asemassa häneen nähden, mutta en ollut
+edes isännänkään, sillä vanha vouti itse oli sitäkin. Yleensä meillä
+oli tämän suvussamme aina pysyneen ikivanhan talon liepeille
+kokoontunut polvi polvelta niin paljon tuiki välttämättömiä
+pikkueläjiä, ettei oikein ymmärtänyt, mistä niitä talon tuloja
+kaikille riitti, mutta jokainen piti asemaansa talon palveluksessa
+juuri siksi niin välttämättömänä, että ilman hänen tottumustaan ja
+pitkänäköisyyttään ei olisi mitenkään riittänyt kaikille. Vuosisatoja
+kestänyt rauha ja rakkaus vallitsi sentään talossamme yhä edelleen.
+
+Lapsettomana tai siis nuorenamiehenä eläminen ei ajan pitkään
+kuitenkaan sovi vanhan talon tulevaisuudenpiirustuksiin, vaan siinä
+täytyy olla jokaiselle eläjälle selvänä, minkä vuoksi ja ketä varten
+sitä oikeastaan työtä tehdään, sillä ymmärtäähän naimaton isäntä toki
+itsekin, mitä myllerryksiä voisi sattua talon totutuissa tavoissa ja
+järjestyksissä, jos hänen kuoltuaan ei oikeata perijää olisikaan, ja
+talo joutuisi vieraiden haltuun. Sentähden yhä yltyvästi minua joka
+puolelta kehoitettiin naimisiin, kehoitettiin sanoin, kehoitettiin
+yskähdyksin, silmäin räpytyksin, viittailtiin kautta rantain,
+paukautettiin suoraan, ja lopulta ahtautuivatkin kaikki toiminnan
+mahdollisuudet minulle semmoiseen suppoon, ettei todella päässyt
+hievahtamaankaan muuanne kuin vain avioliiton portista sisälle.
+
+Kun väelle kävi selväksi, että minä sinnetänne horjuttuani olin vihdoin
+antautunut mitä periaatteeseen tulee, alkoivat — ensin kyllä
+nurkantakaiset, mutta sittemmin yhä julkisemmat neuvottelut siitä,
+mistäpäin emäntä olisi taloon tuotava. Eivät tahtoneet löytää monen
+pitäjänkään takaa sellaista, joka olisi muka minulle kelvannut.
+Kuitenkin luulen, että se, joka heidänkin mielestään olisi minulle
+kelvannut, ei kelvannut heille itselleen. Pelkäsivät hänen sukunsa
+tunnettua vallanhimoisuutta ja häikäilemätöntä uudistamistarmoa.
+Mene tiedä, vaikka toisi mukanaan taloon vielä noita uudenaikaisia
+työnteho- ja kannattavaisuuslaskelmia! Siinä sitä oltaisiin!
+
+Sillävälin minä matkustin pääkaupunkiin. Selvisin kotoa kuin
+muurahaispesästä. Kiihkeä kuiskutusten supina oli minun saattajani.
+Vielä viiden kilometrin päähän se tuntui kähisevän korvissani.
+
+Tässä täytyy kertoa, että minä olen pääkaupungissa käynyt kouluni,
+yhteiskoulun, jopa tullut ylioppilaaksikin, vaikka jo seuraavana
+keväänä painuin kotiin maalle muka nuoreksi isännäksi. Olisi ollut
+parempi lähteä kotiin kohta samana keväänä, sillä juuri oleskeluni
+pääkaupungissa tuona yhtenä ylioppilasvuotena on tehnyt minusta sen,
+mitä olen: talonisännäksi kelpaamattoman, kaupunkiin kaihoojan. Minusta
+alkoi näyttää, ettei maalainen elämä olekaan sitä oikeata elämää, jona
+olin kotona kasvatettu sitä pitämään, vaan että ainoa oikea elämä oli
+kaupunkilaista elämää. Maalaiset kuvat, sen peltotyöt, mullanajot,
+ojankaivuut, sen lumikentät, yksitoikkoinen, ikuinen rauha lämpimissä
+tilkkumattohuoneissa, seinäkellon äänekäs, hidas naksutus — kaikki se
+jo vain ajateltunakin herätti painostavan ikäväntunteen, ja vain
+kaupungissa oli minusta viileyttä, tulevaisuutta, valoa, elämäniloa.
+
+Tämä odottamaton, särkevä ristiriita ei suinkaan vähentynyt siitä, että
+minä tunsin velvollisuudekseni pysyä maalla ja jätin kaupungin. Ikäväni
+kasvoi vuosi vuodelta. Ja minun on tunnustaminen, että kun nyt läksin
+kotoa, se ei oikeastaan tarkoittanut muuta kuin kotoa poistumista,
+niistä oloista vapautumista, jotka olivat väkisin paneutumassa minun
+lopullisiksi kahleikseni. Tuskan hiki nousi otsalleni, kun ajattelin,
+että se tai tuo tarmokas talontytär kohta on astuva vallanpitäjänä
+talooni ja sitova minut ikipäiväiseksi nollaksi viereensä.
+
+Mieluummin sitten otan vaikka Delian — luokkatoverini yhteiskoulusta,
+joka nyt oli antautunut opettajattareksi ja asui pääkaupungissa. Hän
+oli ainoa tovereista, joka minua muisti ja kirjoitteli, tiedoittaen
+minulle kulissintakaisia asioita kaupungin elämästä. Mutta tämäkin
+suunnitelma oli keksitty noin vaan, ehkä enemmän vain emäntäehdokkaita
+torjuakseni.
+
+Sanalla sanoen, minä karkasin. Tekemättä mitään tiliä itselleni tai
+muille — minä karkasin.
+
+
+
+
+2.
+
+
+Kaupunkiin tultuani sattui niin, että melkein ensimmäiseksi kaikista
+tutuista, joita minulla kaupungissa oli, tapasin sen, jota olisin
+vähimmin odottanut. Se oli Martta, hänkin entinen luokkatoverini ja
+yhteen aikaan vieruskumppalinikin yhteiskoulussa. Se kävi näin:
+
+Olin katselemassa itselleni jotakin asuntoa ja kuljin kauas Töölön
+tietä pitkin, kuitenkin ehkä enemmän vain kävelläkseni kuin asunnon
+haussa. Palatessani kaupunkiin, jo Museonkadun kohdalle tullessani,
+juohtui mieleeni mennä uudistamaan tuttavuutta Delian kanssa, joka asui
+tämän kadun varrella. Samassa hurahti ohitseni auto. Nopeasta vauhdista
+huolimatta erotin, että se oli täynnä nuorta väkeä, että sieltä minulle
+huiskutettiin ja että joku ikäänkuin rupesi vaatimaan auton
+pysäyttämistä. Se todella pysähtyikin, tosin pitkän matkan päähän
+lennettyänsä. Ja nyt näin elegantin naisen hyppäävän autosta ja
+kiirehtivän minua kohden.
+
+Mitä lähemmäksi hän ehti, sitä enemmän minun täytyi ihmetellä,
+saattoiko todella olla mahdollista, että noin komea, jopa suorastaan
+levottomaksi tekevä nainen olisi minun tuttaviani. Hän pysähtyi
+parinkymmenen metrin päähän minusta, naurahti iloisen tuttavallisesti
+ja kääntyi huiskuttamaan autolle, että saavat jättää hänet ja lähteä
+edelleen. Moneen kertaan hän huiskutti, ennenkuin auto todella lähti.
+
+Vasta hänen käännyttyään jälleen minua kohden minä äkkiä tunsin hänet.
+
+— Martta! Sinäkö! — huusin ja riensin puristamaan hänen kättään.
+
+Hänkin riensi nopeasti minua kohden.
+
+Minä jo kuvittelin kuinka kohta otan häntä kädestä ja puristan ja
+pudistan, osoittaakseni, että olen häntä muistanut usein enkä lakannut
+pitämästä häntä rakkaana toverinani (vaikka hän niin olisi voinut
+otaksua). Mutta jo parin metrin päästä näin, että vastaani oli
+tulemassa ihan toinen Martta, peräti entisestään muuttunut, täysikypsä
+kaupunkilaisnainen. Pää oli hänellä kallellaan, ja jotenkuten
+eurooppalaiseen malliin hän sitä minulle tervehdykseksi nytkytti,
+hymyilevää herttaisuutta säteillen ja ikäänkuin sanoen: siinäkö
+sinäkin, poikaseni; näetkö kuinka minä muistan vähäpätöisiäkin
+olentoja, vaikka koko maailma minua mairittelee!
+
+Vasta aikojen kuluttua ymmärsin miten perinpohjin väärä tämä ensi
+vaikutelma oli. Mutta minun täytyy kertomuksessani seurata
+vaikutelmiani semmoisina kuin ne silloin olivat.
+
+Minä en voinut katsoa häntä silmiin; ne olivat vähän maalatut,
+samoinkuin huuletkin ja posket. En voinut katsoa siksi, että hän noin
+oli liian kaunis, ja hänen tummien silmäkulmiensa omituinen
+rikkoutuminen silmäin sineen, joka jo koulussa oli minua miellyttänyt,
+oli maalailun johdosta minulle suorastaan häikäisevä. En ollenkaan
+osannut suhtautua häneen niinkuin ihmislapseen, toveriin. Minun piti
+kääntää pääni pois, en voinut pitää suutani naurussa, niinkuin tilanne
+olisi vaatinut, ja huuleni vinoilivat vasemmalle, minun pystymättä
+pitämään niitä kohdallaan.
+
+— Mitä sinä? Älä pelkää, en minä ole muuttunut — hän sanoi,
+ihmeellisesti, niinkuin jo koulussakin, edeltäpäin arvaten toisen
+ajatukset ja tunteet mitään sanoja tarvitsematta. Tämä veti minut hänen
+luoksensa ja minussa välähti, että hän sentäänkin oli entinen Martta.
+Kohta osasin naurahtaa, ja vähän aikaa teki mieli ottaa häntä uudestaan
+kädestä.
+
+Rupesin kulkemaan siihen suuntaan, mihin hänen autonsa oli mennyt.
+
+— Ei, ei, sanoi Martta pysäyttäen minua käsivarttani painamalla —
+olithan menossa kaupunkiin päin, minä tulen sinun kanssasi.
+
+Minun kysyvään katseeseeni hän vastasi: — Ah, antaa niiden mennä ...
+olimme matkalla ulkoravintolaan ... jo toista vuorokautta ...
+idiotimaista!
+
+Käännyimme.
+
+Taas hän katsahti minuun ja nähtyään yhä kysyvän ilmeeni selitteli
+edelleen, nimitellen, keitä oli mukana hurjastelulla.
+
+— Ja keitä vielä? — minä kysyin.
+
+— Tietysti Tauler ... sitähän sinä kysyt ... mutta tiedä, että juuri
+hänestä päästäkseni minä keskeytin koko lystin.
+
+— Minut nähtyäsi? — sanoin minä vähän ivallisesti.
+
+— Sinä ilmestyit kuin tilattuna. Ah rakas, oletko sinä vieläkin yhä
+noin loukkaantuvainen? Tietysti sinun tähtesi hyppäsin autosta.
+
+Näin hän sanoi, mutta kun katsahdin häneen, näin, että hän oli
+punastunut. Sen näin poskiväristäkin huolimatta, sillä ohimotkin olivat
+punastuneet.
+
+
+
+
+3.
+
+
+Tuo Tauler se oli minun inhoni, vaikka en ollut milloinkaan puhunut
+hänen kanssaan, enkä edes esitettykään. Hän aina vaistomaisesti käänsi
+päänsä pois minusta, niinkuin minäkin hänestä, milloin olimme joskus
+sattuneet kohdakkain. Tottapa hän sisässään tiesi olevansa aina
+hävittämässä sitä, mitä minä tahdoin suojella.
+
+Hän oli sukupuolisesti perin häikäilemätön ja turmeltunut.
+
+Kasvoiltaan hän oli — voipi sanoa — finninaama, sinipunervaan
+vivahtava. Mutta ollakseni hänelle luontaisen vastenmielisyyteni tähden
+vääryyttä tekemättä, täytyy tunnustaa, että noissa kasvoissa oli
+jotakin miellyttävän miehekästä, erittäin hänen tavassaan käsitellä
+rillejään, joita hän alituiseen asetteli, sikarisavun tunkeutuessa
+sekoittamaan näitä puuhia.
+
+Häntä ajoi aina yksi ainoa mielenkiinto, jokin naistarkoitus
+kerrakseen, jolloin hän ei muista naisista välittänyt, ja hän katsoi
+yleensä syrjäisiin ihmisiin ylenkatseellisen huolettomasti, kenestäkään
+mitään välittämättä, paitsi siitä naisolennosta, jota hänen intohimonsa
+kulloinkin koski.
+
+Kouluaikana monet tytöt olivat hänen pauloissaan. Taulerilla ei tosin
+ollut mitään tekemistä meidän koulumme kanssa, mutta tytöt juuri siitä
+ylpeilivätkin, että heillä oli ihanteensa ulkopuolella koulun ja
+täysi-ikäinen. Ja lisäksi Tauler ei näyttänyt ollenkaan tavalliselta
+lyhyttakkiselta koulupojalta, vaan jo siihen aikaan poltteli julkisesti
+ja kantoi rillejä, sanalla sanoen oli täysi herra, jonka luomet
+rauhallisesti lepäsivät puolella silmää. Ja tytöt kuuluivat sanoneen,
+ettei heistä vielä yksikään ollut kestänyt koetusta vastaantullessa
+katsoa Tauleria loppuun asti silmiin, vaan väkisin täytyi painaa katse
+alas ennen häntä, kun hän tuskin tuntuvasti hymyillen katseli
+ohikulkiessaan heitä takaisin. Muistan minä itsekin, kun kulkiessani
+Taulerin takana tulin heidän suljettua riviänsä vastaan, kuinka
+punehtuneina ja luonnottoman eloisina he suoriutuivat tämmöisestä
+kokeestaan, kaikki katsoen maahan ja kauniisti antaen hänelle tietä.
+
+Yhteen aikaan — olimme silloin jo kahdeksannella luokalla —
+kuvittelin olevamme keskinäisissä lemmentunteissa Martan kanssa. En voi
+syyttää itseäni turhasta herkkäuskoisuudesta, vaan Martta itse joko
+kuvitteli taikka ainakin teki kaikkensa, jotta ystävyytemme
+vahvistuisi. Me saatoimme aina toisiamme kotiin, puhelimme paljon
+kumpaisenkin kotioloista, haaveilimme mimmoiseksi haluaisimme
+tulevaisuutemme, ja tiedän varmaan, että Martta ymmärsi minun
+tunteissani olevan jotakin enempää kuin vain sisarrakkautta. Hän
+ikäänkuin iloitsi kaikista todistuksista, että näin oli, vaikka
+kainoudesta vetäytyikin minun kosketuksistani. Suuri arvoitus hän oli
+minulle.
+
+Kerran me kävelimme yhdessä pitkin jotenkin yksinäistä tietä ja olimme
+antautuneet nuorille ihmisille perin harvinaiseen keskusteluaineeseen.
+Martan isä oli hänelle kertonut suuresta valtamerilaivasta,
+Titanicista, joka oli törmännyt vedenalaiseen jäävuoreen ja hukkunut
+tuhansine matkustajineen. Martta oli tuonut tämän esimerkin esille
+osoittaakseen mahdottomaksi, mitä minä olin sanonut, että nimittäin
+kuolema tulee sinä hetkenä, jona ihmisen täytyy kuolla. Hän ensiksikään
+ei voinut ymmärtää mitä merkitsee, että ihmisen "täytyy" kuolla. Minä
+sanoin: se merkitsee, että joku meidän yläpuolellamme määrää, elämmekö
+vai kuolemme. Silloin hän mainitsi Titanicista, sanoen mahdottomaksi,
+että kaikille noille tuhansille olisi ollut määrätty sama kuolinhetki.
+Se oli pelkkä sattuma, hän sanoi.
+
+Minä muistan alkaneeni tähän pitkällisesti selittää erästä teoriaa,
+jonka mukaan joukkokuolemakin voidaan johtaa ylimmästä tahdosta
+johtuvaksi.
+
+Mutta kun kauan ja mielestäni hyvin viisaasti puhuttuani rupesin
+tarkkailemaan, minkä vaikutuksen minun suuri viisauteni oli tehnyt
+vieressäni kulkijaan, huomasin, että hän oli kokonaan lakannut minua
+kuuntelemasta. Olisin suuresti loukkaantunut, sillä filosofiset
+kysymykset olivat keppihevoseni. Mutta en ehtinyt loukkaantua sen
+hämmästyttävän näyn vuoksi, joka oli edessäni.
+
+Martta ei ollut Martta, vaan oli ihan toiseksi muuttunut. Hän kulki
+ojentuneena, hän ikäänkuin yhä suoristihe joistakin vaatteiden
+vyötäis-puristuksista, koettaen päästä koko pituuteensa. Hänen
+askeleensa olivat sirot ja jännittyneet, koko hänen vartalonsa oli yhtä
+jännitystä. Hänen poskilleen oli kohonnut sykkivän veren kellervä puna.
+Hänen kulmakarvansa olivat kohonneet ja hänen huulensa jäykistyneet
+vähän teeskenneltyyn, mutta sitä hurmaavampaan hymyyn.
+
+Koetin hänelle jotakin puhua, mutta hän ei huomannut minua, minä olin
+muuttunut hänelle kuin olemattomaksi. Hän eli tällä hetkellä
+voimakkaasti jossakin muussa, mutta ei minussa. Hän ikäänkuin odotti
+jotakin suurta tapahtuvan, joka nyt — nyt oli tulossa hänen ylitsensä.
+
+Silloin näin Taulerin tulevan kaukaa meitä vastaan.
+
+Minussa kuohahti: sinäkin Martta!
+
+Kohdalle tultua Tauler ei pysähtynyt, tietenkin minun tähteni. He vain
+tervehtivät toisiansa melkein kylmän kohteliaasti. Mutta minä tunsin
+että tuossa tervehdyksessä oli kaikki, että voimakkaat sähkövirrat
+vetivät noita kahta vastustamattomasti toistensa luo, ja minä siis olin
+vain se fyysillinen vastus, joka esti luonnonvoimien toteutumista.
+Olisin toivonut vajoovani maan alle. En aikonut enää milloinkaan uskoa,
+että Martan ja minun välilläni olisi vallinnut minkäännäköisiä
+lemmentunteita.
+
+— Mikä sinuun nyt tuli? — kysyi Martta minun murjottamiseeni,
+Taulerin mentyä, aivan kuin häneen itseensä ei olisi yhtään mitään
+tullut!
+
+Mutta tapansa mukaan hän ei odottanut, kunnes olisin jotakin
+valehdellut, vaan rupesi itse selittämään ja asettamaan paikoilleen
+kaiken sen, minkä oli kaatanut. Ikäänkuin minä olisin tunnustanut
+olevani mustasukkainen, hän sanoi:
+
+— On ihan tarpeetonta, että sinä olet mustasukkainen. Minä en voi
+sietää tuota miestä. Inhoon häntä koko sielustani.
+
+Me kuljimme kymmenkunnan metriä. Kun en minä puhunut mitään, sanoi hän
+taas:
+
+— Siinäpä on mies, jonka olisi pitänyt olla ihan yksin Titanicissa.
+Mutta eipä ollut lähimaillakaan. Ah, kuinka olisin nauttinut, jos hänen
+nimensä olisi ollut hukkuneiden luettelossa!
+
+Salaten pulppuavaa ilontunnetta ja suurta haluani tuossa tuokiossa
+puristaa Martta rintaani vastaan minä sanoin muka huolestuneen
+surullisesti:
+
+— En ymmärrä, mitä syytä sinun on noin vihata Tauleria.
+
+— Lassi, Lassi, sinä itse vihaat häntä kuin myrkkyä — vastasi Martta
+itsekseen hymyillen.
+
+— Koetan olla vihaamatta — sanoin yhä entisessä opettajasävyssä ja
+rintani tutistessa ilosta.
+
+Martta sanoi tähän hiljaa, melkein kokonaan omissa ajatuksissaan:
+
+— Ole onnellinen, etten minä koeta (nimittäin olla vihaamatta).
+
+Tuota en minä ymmärtänyt moneen vuoteen. Mutta jo seuraavana syksynä,
+kun olin tullut maalta jatkaaksemme koulunkäyntiä viimeisellä luokalla,
+sain kuulla asioita, jotka osoittivat, että Martan puheet Taulerin
+vihaamisesta olivat olleet pelkkää lorua.
+
+Martta ei tullut enää viimeiselle luokalle. Hänet oli otettu pois
+koulusta. Martan vanhemmat olivat matkustaneet hänen kanssaan Parisiin.
+Pojat olivat ensin alussa aivan ymmällä. Ei kukaan heistä voinut
+ymmärtää, miksi tämä oli tapahtunut. Kaikki ikävöitsivät Marttaa,
+luokan sielua, elämän virittäjää.
+
+Mutta tytöt tiesivät jotakin. He kuiskuttelivat, ajoivat poikia pois
+keskusteluistaan, ja olivat hyvin tärkeän näköisiä.
+
+Yksi tytöistä, juuri samainen Delia, oli viettänyt sen kesän Martan
+seurana tämän vanhempien luona, kaupungin lähellä olevassa huvilassa
+merenlahden rannalla. Tämä tyttö ilmeisesti tiesi kaiken, ja muut
+tiesivät vain sen verran kuin tältä vahingossa pirahteli ilmi. Mitä
+enemmän muutkin saivat tietää, sitä lujemmin he päättivät, että Martan
+tähden asia oli säilytettävä ehdottomana salaisuutena. He vannoskelivat
+keskenään pyhiä lupauksia olla mitään koskaan ilmaisematta ja
+perustivat tätä varten erikoisen liiton. Liiton jäsenellä oli oikeus
+tietää kaikki, mutta velvollisuutena täydellinen vaiteliaisuus.
+
+Pojat kyllästyivät urkintaan ja alkoivat väliaikoina lyödä palloa.
+
+Kun tyttöjen liittokunnalta rupesi näin toimiala loppumaan, huomasivat
+he minut, joka en ottanut osaa palloiluun, vaan Marttaa ajatellen ja
+ikävöiden istuskelin väliajat nurkissa. Tietäen, että minä olin ollut
+Marttaan rakastunut, he pitivät suorastaan julmuutena, että minut
+jätettiin asiasta epätietoisuuteen. Ja niinpä he antoivat Delialle
+luvan kertoa minulle asian kaikkine erikoisuuksineen. Samalla he
+vannoivat uuden valan olla ilmaisematta salaisuutta yhdellekään muulle
+pojalle. Ja taisivatpa valansa pitääkin.
+
+Delia tuli minun luokseni. Menimme Seurasaaren tietä ja siellä istuimme
+tienohessa olevaan hylättyyn virvokekojuun. Ja syyssateen rapistessa
+kattoon hän kertoi minulle kaiken.
+
+Hän oli mainio kertoja, ja olisin onnellinen, jos voisin saada
+paperille edes osan hänen sanojensa sykkivästä elämästä.
+
+Heidän makuuhuoneensa oli ollut huvilan yläkerrassa. Alhaalla nukkuivat
+Martan vanhemmat huoneessa, jonka ovi johti suureen eteiseen ja oli
+juuri siinä kohden, missä yläkerran rappuset alkavat. Ukko tahtoi
+jostakin syystä pitää huoneensa ovea yöllä raollaan; ehkä hän yölläkin
+tahtoi olla tietoinen kaikista mahdollisista liikahduksista talossaan,
+jossa ei päivällä saanut tapahtua mitään hänen tahtomattaan ja
+tietämättään. Ainakaan ei voinut vanhempien heräämättä edes
+ajatellakaan yläkerrasta alakertaan laskeutumista, sillä vanhan huvilan
+rappuset narisivat pahasti ... ja erittäin silloin, kun ei pitänyt.
+
+Monta kertaa, kun kuu paistoi puutarhaan, tempasi tyttöjä vastustamaton
+halu hiipiä ulos, haaveilla lehmusten alla tai mennä laiturille,
+irroittaa vene ja soudella keinuskellen tyynen meren maininkiaalloilla.
+Martta rakasti enimmän tiellä kävelyä, kun kuutamo kirkasti paikan,
+jossa oltiin, mutta tie vei salaperäiseen pimeyteen. Hän sanoi: aina
+näyttää, että nyt — nyt sieltä tulee joku, joka salaa etsii meitä, ja
+sydäntä riipaisee pelko ja hurma...
+
+He olivat koettaneet laskeutua rappusia. Martta käski toverinsa mennä
+kokeeksi edellä, sillä tämä oli pienempi ja siis keveämpi. Hän lupasi
+itse tulla vatsallaan kaidetta myöten liukumalla, kunhan toinen oli
+ensin onnellisesti alhaalla.
+
+Äärimmäistä varovaisuutta noudattaen Delia pääsi kolmannelle
+astuimelle. Silloin narahti, ja sydän kurkussa he odottivat, oliko ukko
+herännyt. Pitkän ajan kuluttua hän taas aleni jonkin askeleen, joten
+hän jo lähestyi rappusten puoliväliä. Mutta yksi astuinlauta narahti
+nyt niin terävästi, niin pitkään ja moninkertaisesti, että alahuoneesta
+alkoi heti kuulua vuoteen rytinää, ja tyttö töytäsi suinpäin takaisin
+ylös, pitäen jyskettä, joka olisi voinut koko talon herättää. Hän ei
+ajatellut enää muuta kuin pelastumista ukon kynsistä, sillä tämä oli
+paitasillaan pulpahtanut huoneestaan ja huusi kähisten:
+
+— Mitä tämä on? Kuka on rappusilla? Onko se Delia?
+
+Ketään ei ollut enää rappusilla, mutta Martta vain vastasi ylhäältä
+pimeästä:
+
+— Ah, pappa, minä tulin juuri keittiöstä. Delia nukkuu.
+
+— Mitä sinä keittiössä? tiukkasi ukko.
+
+— Huomenna, huomenna, pappa, mene nyt vain nukkumaan.
+
+Mutta ukko oli äärimmilleen hermostunut ja kähisi alhaalta:
+
+— Vastaa minulle, mitä sinä keit-ti-ös-säh!
+
+— No vat-sa ki-pe-ä-ä-h! — matki Martta ja painoi oven kiinni.
+
+Tyttöjen oli siis aivan mahdotonta päästä yöllisille retkille
+tavallisia ihmisteitä.
+
+Mutta heidän ikkunansa alla oli ruokahuoneen asfalttikatto ja sen
+vieressä kasvoi vaahtera...
+
+Eräänä yönä Martta houkutteli Delian mukaansa katolle. He kiipesivät
+ikkunasta. Olivat sukkasillaan ja valkoisissaan. Martta meni ihan
+räystään reunalle ja sieltä mitään sanomatta kutsuvasti koukistellen
+sormeaan käski tulemaan luokseen. Delia oli mennyt niin pitkälle kuin
+oli suinkin uskaltanut ja niin, että juuri saattoi nähdä alas. Martta
+osoitti sormellaan hänelle vaahteranoksaa, ja samassa — hupsis! — oli
+itse jo oksalla. Oli ilmeistä, ettei Martta ensi kertaa sillä oksalla
+kieppunut.
+
+— Tule! — hän kuiskasi — kiivetään alas, minä autan, ota
+kädestäni...
+
+Mutta Delia ei uskaltanut tulla edes räystäälle asti.
+
+— Ei, ei, ei, hän huusi ja peräytyi takaisin ikkunalle.
+
+He olivat sitten nukkuneet rauhassa sisällä. Ennen nukkumista Martta
+oli sanonut:
+
+— Kunpa olisin semmoinen pelkuri kuin sinä, Delia, mutta minä en
+pelkää mitään, en isäukkoa, en puissa kiipeemistä, enkä pahankaan
+tekemistä. Se on kamalaa. Voi olla, että minä joskus hyppään laiturilta
+mereen, tai ammun jonkun ihmisen tai muuta sellaista. Kamalaa! Kamalaa!
+
+Siihen hän nukkui.
+
+Kerran Delia oli keskiyöllä herännyt, tuntien ulkoilman viileyttä. Se
+oli muutamia viikkoja edellisen tapauksen jälkeen.
+
+Oli pilkkosen pimeä. Hieno kuuvalon juova vain näkyi uutimen ja
+ikkunapielen välisestä raosta. Oliko ikkuna päässyt säpeistään?
+
+Delia kapasi kädellään Martan vuodetta.
+
+Ei mitään Marttaa vuoteessa.
+
+Delia nousi lattialle, meni ikkunalle.
+
+Ikkuna oli säpitetty auki, mutta uudin oli työnnetty aukon eteen. Delia
+siirsi uutimen syrjään.
+
+Ah, kuinka ihana kuutamo! Vaahtera valaistuine lehvineen oli tullut
+ihan lähelle ikkunaa, varjoiset lehvät kummittelivat kaukaa syvästä
+hämärästä. Vaahteran ohi näkyi tarkimmilleen runkoineen valaistu koivu,
+ja sen takana pimeä koivu, jonka luona tähdet tuikkivat. Mutta Marttaa
+ei näkynyt missään.
+
+Ojentaen yläruumiinsa ulos ikkunasta Delia huusi — tai oikeastaan
+kuiskasi niin kovaa kuin mahdollista, ettei alhaalla herätty:
+
+— Martta! — Martta!
+
+Odotti tuokion, hengitystä pidättäen, hiljaisuutta syventääkseen. Taas
+huusi:
+
+— Martta!
+
+Ja taas odotteli edes jotakin risahdusta kuullakseen.
+
+Ei kuulunut kuin putoovan omenan ruohikkoon kopsahdus.
+
+Delia ajatteli ihmetellen:
+
+"Kylläpä se Martta todella on rohkea: menee yksin kävelemään kuutamon
+pimeihin varjoihin, missä kaksinkin ollen peloittaa niin, että sydän on
+haljeta!"
+
+Delia heittäytyi vuoteelle odottamaan. — "Kyllä hän kohta palaa
+kävelyltään."
+
+Mutta Martta ei palannut kohta. Tunnin ajan oli Delia jo heittelehtinyt
+kyljeltä kyljelle vuoteellaan, eikä Martta vieläkään palannut. — Delia
+alkoi käydä levottomaksi.
+
+Olisikohan Martta voinut joutua rosvojen kynsiin? Tämä oli kauhea
+ajatus, mutta niin epätodenmukainen, että Delia itsekin naurahti. Hän
+käänsi taas tyynyn ja työntäytyi sen ihanaan viileyteen, nukkuakseen,
+niin varma hän oli vielä, että Martta kohta tulee. Ja taisi hän vähän
+aikaa uinaillakin. Siitä herättyään hän näki, että aamu oli jo
+valkenemassa. Marttaa ei ollut vuoteessa.
+
+Silloin Delian päähän töytäsivät äkkiä kaikki veret ja hän kavahti
+istualleen.
+
+"Mitä se Martta olikaan maata pannessa puhunut? Että hän voisi joskus
+vaikka hypätä laiturilta mereen! Herra Jumala hyvästi varjelkoon! Hän
+on ehkä irroittanut veneen, astunut sen laidalle, luiskahtanut,
+pudonnut veteen, joutunut veneen alle, siinä oli naula, hame tarttui
+naulaan, Martta ei saa itseänsä irti, tukehtuu ... ja nyt kelluu hänen
+ruumiinsa vedessä eikä kukaan tule häntä nostamaan!"
+
+Delia pukeutui kiireesti. Kunhan sai hätimiten jotakin yllensä.
+
+Kiireissään hän tempasi uutimen ikkunan edestä semmoisella voimalla,
+että uudinpuu tuli kolisten alas. Mutta nyt ei ollut aikaa sitä sinne
+takaisin sovitella. Hän hyppäsi ikkunasta katolle ja eteni nopeasti
+räystään äärimmäiselle reunalle. Sydän paukkui.
+
+Jalat notkistuivat kolme kertaa hyppäysasentoon, mutta hyppäämisestä ei
+vain tullut mitään.
+
+"Olenko minä niin kurja, etten uskalla, vaikka Martta on vedessä!"
+
+Hän notkisteli polviansa toiset kolme kertaa. Ei tullut mitään.
+
+Epätoivoissaan hän purskahti hermostuneeseen itkuun, takoen käsin
+päähänsä. Mutta yht'äkkiä hän tiesi, mitä on tehtävä.
+
+Hän riensi takaisin huoneeseen, paiskasi oven auki ja viskautui
+juoksemaan alas rappusia.
+
+Eivätpäs nyt heränneet, vaan hän sai tulla kolisten alas asti, lyödä
+nyrkillään heidän huoneensa ovelle ja päästää haikeita hätähuutoja
+Martan katoamisen johdosta, ennenkuin asessori kuului heräävän.
+
+Asessori tuntui rupeavan nopeasti pukeutumaan. Hän teki oven takaa vain
+lyhyitä, asiallisia kysymyksiä, niinkuin tehnee palomestari suuren
+tulipalon syttyessä, kun ei ole aikaa laverteluihin. Tämä oli kovin
+tavatonta, sillä ukko tavallisesti kähisi vain kaikista pikku asioista,
+suuria huomaamatta.
+
+Hänen tultuaan huoneestaan esille kuului sieltä asessorskan ääni
+sanovan, että kysyisi ennenkaikkea, mistä kautta Martta oli lähtenyt.
+
+— Oven kautta tietenkin — vastasi Delia suoraan rouvalle.
+
+Ja taas rouvan ääni:
+
+— Mene, Rickard, katsomaan, mitä ovea on avattu.
+
+Asessori tutki ovet. Kaikki olivat sisältäpäin lukossa.
+
+— Delia — kysyi asessori hiljaa — ikkunastako?
+
+— Ikkunasta — sanoi Delia ja rupesi nyyhkyttämään.
+
+Asessorin hartiat laskeutuivat siitä tarmokkaan kohotetusta asennosta,
+jossa hän oli ilmestynyt eteiseen. Pää painui.
+
+Samassa jo asessorskakin tuli makuuhuoneesta.
+
+— Ikkunasta! — sanoi asessori masentuneena hänelle.
+
+— Siinä nyt näet, enkö ole sanonut, mihin liika ankaruutesi on
+johtanut. Ikkunasta! Meidän lapsemme — ikkunasta!
+
+Vähän ajan perästä olivat kaikki palvelijat herätetyt ja lähetetyt
+etsiskelyyn teille ja puiston metsikköihin. Asessori itse ja asessorska
+kiiruhtivat Delian jäljessä laiturille. Delia ennätti jo takaisin ja
+tuli heitä vastaan, painaen kädellä sydäntänsä.
+
+— Venettä ei ole rannassa ... sai hän vaivoin sanotuksi ja vaipui
+käytäväpenkille.
+
+Kaikki menivät rannalle. Siinä oltiin ensin ihan hiljaa, asessori
+hermostui, kielsi supattamasta, ei saanut edes jalkaansa siirtää,
+kuunneltiin, kuuluisiko airojen loisketta.
+
+Ei mitään kuulunut. Kaislikko vain kahisi ja pari kertaa kumartui
+sarastavan aamun tuulessa.
+
+Oi, miksi kaikki, mikä äsken vielä oli niin rakasta, kaislikon
+nuokkuminen, niemet ja ulapat, pikku laineiden lipinä ja
+loksahteleminen laiturin alla, nyt oli synkkää, vihollismielistä
+ihmisille ilkkumista! Surua, surua, hautaa, lohduttomuutta.
+
+— Marttaa-aa! — huusi äkkiä asessori, mutta vanhuksen ääni katkesi
+kesken liikutuksen korahdukseen.
+
+— Ei, ei, enhän minä voi — sanoi hän kuivaten silmiänsä. — Meidän
+täytyy huutaa jokaisen yht'aikaa.
+
+Hän asetti naiset rinnakkain ulapallepäin kääntyneinä ja kävi itse
+riviin heidän viereensä. Ojentaen kätensä kuin tahdinlyöntiin hän
+sanoi:
+
+— Nyt, kun lasken kolmeen, silloin huutakaa. Yks ... kaks ... kolme...
+
+— Marttaa! — huusivat kaikki kolme yht'aikaa. Kuuntelivat kauan.
+Asessori ojensi taas kätensä.
+
+— Vielä: yks, kaks, kolme...
+
+— Marttaa!
+
+Aa-aa ... vastailivat kalliosaaret, ja virit kävivät jo aamunsinisinä
+ulapalla. Kaikki valkeni. Sekin oli vain hautaa ja kuolemaa.
+
+Delia näki ensi kertaa, kuinka vanhukset surevat lapsiaan.
+
+Kauan rannalla huudeltua ja oltua, kun oli jo luovuttu kaikesta
+toivosta, eivätkä palvelijat metsästäkään eikä teiltä olleet Marttaa
+löytäneet, alkoivat vanhukset hoiperrella rannasta takaisin huvilaan
+päin.
+
+Asessori voivotteli ääneensä. Hän ei olisi millään tahtonut rannasta
+lähteä, ja kun läksi, istui kymmenen askeleen päässä penkille jotakin
+vielä odottamaan. Mitä kauemmas he saivat hänet rannalta, sitä
+surkeammaksi hänen tilansa kävi. Viimeiselle penkille hän heittäysi
+kuin ainiaaksi siihen jäädäkseen. Istuessaan hän ääneensä valittaen
+nuokutteli ruumistaan ja rupesi vihdoin joka nuokahduksella kolhasemaan
+päätänsä vieressä kasvavan lehmuksen runkoon, pään ruhjomisella
+ikäänkuin tuskansa tappaakseen.
+
+Nyt ryhtyi asessorska vihdoin toimintaan. Hän oli Deliasta koko ajan
+tuntunut jonkin verran leväperäiseltä, jo viivytellessään huoneesta
+esille tulemista, ja myös äsken, kun Delia oli ehdottanut, että
+soitettaisiin poliisiasemalle. Ikäänkuin hän olisi muistellut jotakin
+tapausta omasta elämästään ja tietänyt, millaiset kaikki naiset ovat.
+Mutta nyt, kun hän näki Rickardin lyövän vanhaa pää-raukkaansa kaikkine
+tuttuine ryppyineen vasten puuta, vyöttäysi hän toimintaan.
+
+— Delia, hoida sinä häntä niinkauan. Minä menen soittamaan. Tätä en
+minä voi nähdä. Ja tulkoon sille tytölle mitä tahansa, jos hän on
+elossa ... kyllä minä sille näytän ... tappaa isänsä hävytön...
+
+Enempää ei voinut kuulla, sillä hän oli jo kaukana menossa.
+
+Delia jäi tyynnyttämään asessoria. Sen hän oli tehnyt niin, että itse
+rupesi itkemään ja ääneensä valittamaan, jolloin asessori kävi
+lohduttamaan ja unohti oman surunsa, kehoittaen miehuullisesti
+kestämään kohtalon koettelemukset.
+
+Kauan ei heidän siinä tarvinnut toisiansa lohduttaa, sillä jo puolen
+tunnin kuluttua alkoi kuulua poliisilaitoksen moottoriveneen sätkätys,
+ja kaksi konstaapelia ajoi polkupyörällä pitkin metsäteitä ristiin
+rastiin.
+
+— Martta löydettiin saaresta — sanoi Delia, lopettaen kertomuksensa.
+— Sinun olisi pitänyt nähdä vanhempien, erittäinkin asessorin iloa,
+kun hän sai poliiseilta tietää tyttärensä olevan elossa ja voivan
+hyvin! Vanhemmille on aina pääasia, että vain elää ja hengittää. Ukko
+itki ilosta ja näytti onnelliselta kuin lapsi.
+
+— No onko siinä mitään ihmeellistä, minä kysyin.
+
+Delia sanoi:
+
+— Arvaapa, kenen kanssa Martta oli soudellut saareen? Sen insinööri
+Taulerin kanssa!
+
+Minun nousi kuuma veri päähän, enkä minä voinut hetken aikaan tajuta
+mitään. Sitten aloin tuntea ankarasti hiestyväni, en ainoastaan
+otsassa, vaan koko ruumiissa.
+
+Delia raaputteli virvokekupin kulunutta tarjoilulautaa ja sanoi kauan
+vaiti oltuaan, kyynelten tippuessa hänen silmistään:
+
+— Olisi ollut melkein helpompi ajatella Marttaa makaavana selällään
+meren pohjassa, kuin että tämä skandaali on tapahtunut ja hän elää.
+
+Minussa alkoi kiertää Martan lauseet: ... "en voi sietää tuota miestä"
+... "inhoon koko sielustani" ... "pitänyt olla ainoa Titanicissa" ...
+"nauttinut, jos hänen nimensä olisi ollut hukkuneiden luettelossa".
+
+Valhettako? Ilveilyä? Rakkauteni julmaa ivaamista?
+
+
+
+
+4.
+
+
+Kun siis tapasin Martan kaukana Töölön tiellä ja hän vakuutti
+hypänneensä autosta muka minun tähteni ja päästäksensä Taulerista,
+tympäsi hänen puheensa minua nytkin, vuosien kuluttua.
+
+En ollut Tauleria muistanutkaan, vaan olin vilpittömästi ilostunut
+tavatessani Martan jälleen lähes kuusi vuotta viime näkemisen jälkeen.
+Nyt muistui mieleeni Delian kertomus ja harmitti erittäinkin se, että
+Martta yhä luuli voivansa jatkaa vanhaa leikkiänsä ja vakuuttaa
+halveksivansa tuota miestä — muka minua siten hyvitellen.
+
+Kuljimme siis kaupunkiin päin, minun käsittämättä, miksi Martta oli
+seuraani hakenut ja omansa jättänyt. Ajattelin, kuinkahan paljon rahaa
+minulla saattoi olla taskussa siltä varalta, että Martta ehdottaisi
+jonnekin menemistä. Ja tuon tuostakin huomasin vaikenemisemme ajan niin
+pitkäksi, että oli keksittävä hätäkeskustelua.
+
+Rupesin vihdoin kyselemään, miten häntä Pariisi oli miellyttänyt.
+
+Martta kertoi auliisti ja vastasi nöyrästi kaikkiin kysymyksiini. Hän
+kohteli minua jonkinlaisella oudolla kunnioituksella, josta en ollut
+varmasti selvillä, olisiko silläkin tarkoitus ollut vain ivata minua.
+
+Vihdoin, kun ymmärtämättä mitä olisin vielä Parisista kysynyt taas
+vaikenin, hän kysyi minulta, arasti kuin koulutyttö, mitä minä pidin
+maalla elämisestä.
+
+"Annas kun minäkin valehtelen" — ajattelin.
+
+Aloin kovasti moittia kaupunkilaiselämää. En sanonut voivani ymmärtää,
+kuinka elämisen maku voi ihmisessä niin peräti turmeltua, että tyytyy
+kuolleisiin kivikatuihin, nukke-ihmisiin ja maalattuihin naamoihin
+(minun ääneni vavahti ilkeydestä), kun on olemassa vapaa, suuri luonto.
+Ihmisistä on katoamassa kaikki henkinen ylimyksellisyys, porvariutta,
+porvariutta vain joka paikassa...
+
+Katsahdin Marttaan nähdäkseni, kuinka kipeästi tarkoitusperäiset sanani
+olivat häntä loukanneet, sillä hänen kasvojensa ilmeissä näkyi aina
+kaikki, mitä hän tunsi.
+
+Mutta hämmästykseni oli suuri. Hän oli tullut tuttavallisen lähelle
+minua ja katseli suoraan silmiini sellaisella vilpittömällä
+lapsenilolla, että minä kohta häpesin kieräilemistäni hänen edessään.
+
+Hän sanoi:
+
+— Todellako sinä, todellako sinä? Kas sitä Deliaa, hän kertoi minulle
+ihan päinvastoin, että sinä olet kovasti ikävystynyt maallaoloon. Johan
+minä ajattelinkin... Lassi rakas, älä ole minulle suutuksissasi, minä
+en todellakaan ole ollenkaan muuttunut entisestä, ja kaikki tuo
+Pariisista ja tämä kasvojen maali ... ah, jos sinä vain uskoisit!
+
+Hänen äänessään, hänen lähestymisessään oli jotakin sisaren tosi
+rakkautta, jota oli mahdoton epäillä ja mahdotonta myöskin kohdella
+muuten kuin toden puhumisella.
+
+— Martta — minä sanoin hänelle — äsken en puhunut totta, kun kysyit,
+mitä pidän maalla olostani. En ollenkaan pidä, ja aion muuttaa
+kaupunkiin — sitä varten olen tullutkin.
+
+— Vai niin — sanoi hän aivan kuin olisi jossakin asiassa syvästi
+pettynyt — vain niin, että Delia sittenkin oli oikeassa... Saanko siis
+sovittaa äskeiset sanasi porvarillisuudesta omaan itseesi?
+
+— Mutta rakas Martta, ethän ole milloinkaan elänyt maalla, et tiedä,
+mitä se on.
+
+— En. Mutta olen lukenut kuvauksia ja kuullut kerrottavan, ja minusta
+sen pitäisi olla kylläkin hauskaa... Vuoria ... saa käydä metsässä,
+missä vain tahtoo... Mutta olkoon... Olkoon siis niin.
+
+Martan mielipaha näytti yhtä vilpittömältä kuin hänen äskeinen
+ilostumisensakin. Hän hidastutti askeliaan, ja kaikki kävelemisen halu
+tuntui laimenevan. Hän jopa pysähtyi ja kääntyi katsomaan äskeisen
+auton suuntaan, ikäänkuin olisi katunut sen jättäneensä.
+
+Mutta näin en minä toki voinut päästää sitä olentoa menemään, johon
+olin ollut niin kiintynyt vain muutamia vuosia sitten ja joka nyt oli
+edessäni häikäisevän kauniina maailmannaisena.
+
+Tahdoin ainakin puhdistautua siitä kevytmielisestä ristiriitaisuudesta,
+jossa olin itseni hänelle esittänyt. Rupesin totuudenmukaisesti
+selittelemään, miksi maalaisolot eivät minua miellyttäneet, puhuin
+siitä henkisestä pysähtymisestä, jonka olin itsessäni huomannut,
+haluttomuudesta toimintaan, jopa laiskuudestani.
+
+Hän kuunteli minua aivan välinpitämättömänä, sillä aikaa kuin
+kaupunkilaisnaisen tyyli, eleet, osanottoa teeskentelevät hymähdykset
+pääsivät jälleen valloilleen äskeisen sisar-antaumuksen sijaan.
+
+Minä jo pelkäsin hänen menevän minulta kokonaan hukkaan ja koetin
+tavoitella puheissani milloin iloista leikkisyyttä milloin
+äärimmäisintä todenmukaisuutta, jonka tiesin Marttaa ennen aina
+miellyttäneen minussa. Myöskin tiesin hänen pitävän avomielisyydestä,
+enkä siis ollut myöhäinen siinäkään suhteessa.
+
+Aloin leikkipuheilla höystäen kuvailla hänelle maalaisia
+naimiskauppojani. Kerroin miten akat suunnittelevat tulevaisuuttani,
+kuinka tarkkaan he tutkivat jokaisen talontyttären mahdollisuuksia, ja
+kuinka lähellä minä kerran olin langeta viekkaasti viritettyyn ansaan,
+jolloin kohtaloni olisi ollut ratkaistu ja talooni olisi vaeltanut
+rikas, lihava leski.
+
+Martta jo naurahteli ja jää alkoi jälleen sulaa.
+
+Nyt minä siirryin taas asian totiselle puolelle.
+
+— Pane käsi sydämelle, Martta, ja sano, luuletko, että minä tämän
+lesken miehenä milloinkaan voisin sopeutua oloihin ja ikuisiksi
+hautautua maalle?
+
+Ja nyt seurasi minun elämäni suurin yllätys. Kuin viaton lapsi lähestyi
+Martta taas minua ja sanoi vilpittömimmällä lapsen sävyllä:
+
+— No, mutta ottaisit sitten minut sinne maalle luoksesi!
+
+Minä käännyin kokonaan häneen päin ja pysähdyin. Varmaankin oli suuni
+auki tai ilmaisivat kasvoni muuten suurta ällistystä, sillä Martta
+katsoi tarpeelliseksi ryhtyä selityksiin.
+
+— Olihan aika — sanoi hän seisten edessäni — jolloin sinä ...
+jolloin me pidimme toisistamme, ja äskenkin, kun tapasimme, näin
+selvästi, että tunteesi ovat ennallaan. Ovathan, rakas Lassi?
+
+— Siitä ajasta on kuitenkin ehtinyt sulaa monen talven lumet — sanoin
+minä, tuntien, etten oikeastaan sanonut mitään.
+
+— Olisinko siis erehtynyt. Ovatko tunteesi todella muuttuneet?
+
+Nyt minä aloin vähän kiihoittua ja todella ryhdyin keskusteluun,
+melkeinpä liiankin tarmokkaasti. Minä sanoin:
+
+— Minun mielestäni tässä olisi etupäässä päästävä selville sinun
+tunteistasi.
+
+Martta katsahti pelokkaasti minuun ja kohta painoi silmänsä maahan.
+
+— Vakuutan, että ne eivät ole muuttuneet — hän sanoi yhä katsoen
+alas.
+
+Aivan kuin asianajaja, joka hakee solmiakseen uhrinsa tämän omiin
+sanoihin, minä, heitellen kädessäni avainta ikäänkuin sen painoa
+punnitakseni, sanoin hyvin uskovani, etteivät hänen tunteensa
+todellakaan olleet missään suhteessa muuttuneet entisestä. Mutta — ja
+minä venyttelin ja viivyttelin tahallani — pitäisi ensin tietää
+mimmoiset sinun "entiset" tunteesi olivat.
+
+Martta katsoi nyt ylös, ja kyynel särmöitti hänen silmänsä loisteen.
+
+— Lassi, sinä tiedät hyvin, että minä koulunpenkiltä asti olen pitänyt
+sinusta enemmän kuin kenestäkään. Tarvitsiko minun sitä sanoa!
+
+Minun huuleni vavahtelivat, ja luultavasti olin aivan kalpea, kun
+vastasin:
+
+— "Enemmän kuin kenestäkään" paitsi siitä, jonka kanssa seurustelit ja
+soutelit...
+
+— Ketä tarkoitat?
+
+— Sitä, jonka kanssa yhä vieläkin näyt voivan "toista vuorokautta"
+remuta.
+
+Tämän minä sanoin vaivoin hillityssä kiihtymyksessä ja voimatta katsoa
+häneen. Kun sitten katsahdin sanojeni tekemään vaikutukseen, näin
+Martan kasvoissa katkeran toivottomuuden värähtelyn.
+
+— Vai niin, vai niin — sanoi hän pitkään. — Vai on Delia jo
+sinullekin kertonut...
+
+— On.
+
+Martan kasvot saivat vieläkin masentuneemman sävyn.
+
+Hän sanoi kolean hitaasti:
+
+— Siinä tapauksessa voit saada lisäksi tietää, mitä Delia ei tiedä.
+Sinä samana yönä Tauler otti minut...
+
+Minä seisoin vähän aikaa kuin halvauksen lyömänä. Pääni tyhjeni, ja
+minä olin kaatua.
+
+— Väkisinkö? — kysyin vasta pitkän ajan perästä, kun jälleen osasin
+puhua.
+
+— Ah, Lassi — sanoi Martta kysymystäni poistyöntävällä
+kädenliikkeellä — ilman fyysillistä väkivaltaa voi ottaa toisen
+vastoin hänen tahtoansa, ja paljon täydellisemmin kuin "väkisin". Sen
+yön jälkeen en ole ikinä päässyt hänen kynsistänsä.
+
+Tätä sanoessaan Martta kääntyi ja rupesi hitaasti kulkemaan kaupungille
+päin, jättäen minut seisomaan.
+
+Kuljettuaan parikymmentä metriä minusta oli hän jo taas se Martta, joka
+äsken pää pystyssä oli rientänyt minua tervehtimään.
+
+Omituista, että häntä katsellessani — ja näin perin järkyttävällä
+hetkellä — en voinut olla ajattelematta: "Kas kuinka minulla
+vähäpätöisellä voi sentään olla komeita naistuttavuuksia! Ei kukaan voi
+aavistaa, kuinka syvältä olen kouraissut tuon komean olennon elämään."
+
+Puolustuksekseni sanon kuitenkin, että tämä matala ajatus vain hetkeksi
+vilahti minussa.
+
+Minä rupesin nopeasti kulkemaan hänen jäljessään, saavuttaakseni hänet.
+Mutta hän pysäytti vuokra-auton ja nousi siihen ennenkuin sain itseni
+huomatuksi.
+
+Hän ajoi — omituista kyllä — ei pikkutulliin päin Tauleriansa
+tavoittamaan, vaan kaupunkiin.
+
+
+
+
+5.
+
+
+Minä menin Delian luo, joka toimi opettajattarena erään tyttökoulun
+aliluokilla, ja kerroin hänelle koko kohtauksen, kysyen, mitä hän
+arveli Martan tarjoutumisesta maalle vaimokseni.
+
+Meidän täytyi molempien nauraa tätä kummallista "maalle vaimokseni",
+kun ajattelimme sen yhteydessä Marttaa talonemäntänä. Mutta sisässäni
+tunsin kesken nauruamme, että minun tuli Marttaa sääli ja että olin
+pilkannut jotakin pyhää hänessä.
+
+Delia mietti asiaa kauan. Hän ei osannut mitään varmaa yhtä sanoa, vaan
+toi esiin oletuksia, jotka olivat peräti vastakohtaisia toisilleen, ja
+kuitenkin kaikki hyvinkin perusteltuja.
+
+Ihan ensimmäiseksi hän sanoi:
+
+— Tiedätkö mitä? — Minä luulen, että hän hakee omaa pelastustansa.
+
+Minä otin asian syvän veden asiaksi. Ja ehkä Deliakin niin oli ensin
+tietämättään tehnyt. Sanoin:
+
+— Hänen parempi minänsä, tarkoitat?
+
+Silloin Delia tuli syvistä vesistä ihan pinnalle. Varmaan olivat
+pohjaväylät hänelle liian tuntemattomat ja pimeät. Opettajan kärkkäällä
+valmiudella, joka on tottunut esittämään oppilaille vain selviä,
+kypsiksi märehdittyjä asioita, hän sanoi oikaisevasti:
+
+— Ei, ei, minä tarkoitan, että hän tahtoo pelastaa maineensa rippeet.
+
+Ja jonkin ajan kuluttua:
+
+— Sillä täytyyhän sanoa, ettei hänen maineensa ole viime aikoina ollut
+ensiluokkainen.
+
+Ja vielä jonkin ajan kuluttua:
+
+— Hänestä on ruvettu paljon puhumaan seuroissa.
+
+Minä en vain yhtynyt enkä kysellyt. Delia jatkoi:
+
+— Toiset sanovat — tosin vain herrat — että hän on maailman
+siveellisin nainen. Mutta on niitäkin, jotka pudistavat päätänsä ja
+merkitsevästi vaikenevat. Tietävät ehkä enemmän kuin muut. Ehkäpä
+omasta kokemuksestaan. Tai joltakulta toveriltaan, Taulerilta itseltään
+... mistä minä tiedän...
+
+Hän alkoi porista kuin aukipäästetty pato. Omituista, kuinka naiset,
+niin miellyttävät kuin Deliakin, muuttuvat vastenmielisen säpiseviksi
+ja kähiseviksi, kun vain on puhe herrain ihailemasta naisesta, jolla on
+huono maine. Häneltä oikein sylkipisaroita lenteli suusta, ja minä
+huomasin ensi kerran hänen sammaltavan nopeasti puhuessaan. Tai ehkä
+sekin oli seurauksia hänen opettajakiihkostaan saada mielipiteensä
+upotetuksi minuun juuri semmoisena, kuin se oli hänessä, ja niin
+lyhyessä ajassa kuin suinkin.
+
+Minä sanoin, että jos tässä todella oli kysymys vain maineen
+parantamisesta, niin on käsittämätöntä, miksi Martta, joka välittää
+maineestaan niin vähän, että julkisesti keskellä päivää ja "toista
+vuorokautta" remuavien seurassa ajelee ravintoloihin — yht'äkkiä minut
+huomattuaan jättää seuransa ja juoksee minun luokseni — mainettansa
+parantamaan.
+
+Delian ylähuuli kohosi vähän pilkalliseen hymyyn.
+
+— No kai hän sitten tahtoi saada sinut mukaan viftille.
+
+Minä vakuutin, että Martta oli itse toimittanut auton tiehensä.
+
+— Ehkä hän — sanoi Delia — piti parempana vietellä sinua kahden
+kesken. Et kai sinä tosissasi voi luulla, että Martan laatuinen nainen
+voisi haluta maatalon emännäksi.
+
+Sitä minä en todellakaan voinut luulla, ja Delian näin sanottua en
+luullut enää ollenkaan.
+
+Mieleni kävi kovin apeaksi. Kaikki tuo, minkä olin ehtinyt jo rakentaa
+kuvitellessani jotakin syvempää Martan käytöksen vaikuttimeksi, oli
+mennyt sekaisin.
+
+Ja vasta Delian luota tultuani, kadulla, minut valtasi uudelleen sama
+syvä myötätunto, sääli, rakkaus, jota olin tuntenut Marttaa kohtaan
+hänen lausuessaan nuo armottomat, suurimman ihmiselle mahdollisen
+tunnustuksen sanat: "Sen jälkeen en ole ikinä päässyt hänen
+kynsistänsä."
+
+Koska hän näin oli sanonut, merkitsihän se juuri, että hän halusi
+päästä Taulerista. Sittenkin siis "parempi minä"! Ja minä raukkamainen
+olento, kun olin antanut Martan mennä luotani! Kaunis rakastaja, joka
+sysää rakastetun luotansa juuri silloin, kun tämä tulee hänen luoksensa
+sielu avonaisena, sydän hakien sydäntä!
+
+Kun minä nyt muistin katsoneeni hänen jälkeensä ja vain ylpeilleeni,
+että olin nähnyt noin kauniin kaupunkilaisnaisen edessäni tunnustuksiin
+nöyrtyneenä, löi minut sellainen häpeä, että olisin vaikka purrut
+sormeni poikki tai lyönyt itseäni ohimoihin ja silmiin, kunnes olisin
+kaatunut.
+
+Minun täytyi tavata Martta uudelleen hinnalla millä hyvänsä, ja heti,
+heti!
+
+En tiennyt hänen asuntoansa. Hän varmaan asui vanhempiensa luona, mutta
+nämä olivat tietenkin muuttaneet, sillä he muuttivat joka vuosi, sen
+tiesin jo kouluajoilta. — Delian luo kysymään en tahtonut palata,
+sillä hän oli käynyt minulle sietämättömän vastenmieliseksi näppärine
+suukopuineen ja opettajatar-eleineen.
+
+Joten kävi niin, että minä en kokonaiseen viikkoon tavannut Marttaa,
+vaikka muutaman päivän perästä olinkin saanut hänen osoitteestansa
+selvän.
+
+Tämä selvänsaaminen tapahtui näin:
+
+Kuljin Pohjois-Esplanaadilla, nähdäkseni yhäkö Helsinki oli entisensä,
+jolloin kolmen aikaan päivällä paitsi virkamiehistö kaikki muutkin
+keikarit tahtoivat näyttäytyä muodin ja ajan tasolla olevaksi
+hienostoksi.
+
+Minua vastaan tuli silloin kaksi herraa, joista toinen oli Tauler, ja
+minä päätin mennä ohitse häntä huomaamatta, johon minulla oli oikeus,
+koska emme olleet toisillemme muodollisesti esiteltyjä.
+
+Lähestyessämme näin Taulerin eroavan kumppanistaan ja niska jäykkänä
+harkitun kohteliaasti nostavan minulle hattuansa sanoen: anteeksi!
+Pitäen hattua vähän matkaa päästä hän hiukan kumartuneena seisahtui
+eteeni.
+
+Minä kohautin velttoa maalaista lakkiani ja pysähdyin.
+
+Tauler kysyi, oliko hänellä kunnia puhutella herra sitä ja sitä.
+Saatuaan vastauksen, yhä panematta hattua päähänsä ja saman jäykän
+puolikumarruksen säilyttäen hän ilmoitti rohkenevansa tiedustaa
+osoitettani. Kun minä hämmästyneenä peräännyin puoli askelta, lisäsi
+hän selityksen, jonka mukaan Martta oli antanut tämän hänen
+tehtäväkseen, jos hän suinkin sattumalta näkisi minut.
+
+Minussakin oli kopeutta.
+
+Minä pyysin puolestani Martan osoitetta, jotta itse voisin toimittaa
+halutun ilmoituksen.
+
+Tauler täytti pyyntöni.
+
+Sen tehtyään hän hattu yhä koholla ja asentoaan muuttamatta vain
+nytkäytyi tuuman verran syvempään kumarrukseen ja näin kulki jäykkänä
+ohitseni, huulillaan tuskin tuntuva ivan hymy.
+
+Yht'äkkiä minä käsitin, miksi tuo mies oli ja saattoi todella tuntea
+olevansa naisen valtias.
+
+Vaikka eläisin tuhat vuotta, en unohtaisi tätä tervehdystä. En myös
+unohtaisi tätä oman leppymättömän vihani syntymähetkeä.
+
+Martan elämän raiskaaja! Minun morsiameni häpäisijä!
+
+Jäytävä viha alkoi nostattaa mielessäni kuvia, miten parhaiten
+tuhoaisin tuon miehen. Minä olin jonakin pimeänä iltana vahdittuani
+nurkan takana pistävinäni puukon syvälle hänen rintaansa. Mies kaatuu
+ja jää makaamaan. Minä hiivin asuntooni ja tunnen sanomatonta autuutta
+koston suoritettuani. Seuraavana päivänä on lehdissä tiedotus kaameasta
+salamurhasta. — Minun täytyy syvimmässäni myöntää, että teossani on
+jotakin alhaista. Näin en saa menetellä.
+
+Oikeuteenko minä hänet siis haastan? Sitä en voi tehdä, koska en ole
+laillinen kantaja, ja antaa ilmi en voi, koska silloin häpäisisin sen,
+jota aion puolustaa.
+
+Ei, puukko on sittenkin ainoa keino tämänluontoisessa asiassa. Mutta
+vain vähän toisella tavalla on meneteltävä. On katsottava, että
+hänelläkin on puukko kädessään, jottei iske aseetonta. Sadat ja
+tuhannet kansanpojat ratkaisevat näin puukoilla tyttöasiansa, joita ei
+sovi tuomioistuimen julkisuuteen saattaa. Heitä sanotaan
+puukkojunkkareiksi ja huligaaneiksi, ja niin minuakin sanottaisiin.
+Mutta eikö ymmärretä, että on asioita tämän taivaan alla, joita ei voi
+jättää sikseen eikä myöskään jättää oikeuden käsiin!
+
+Tässä minun erikoisasiassani oli paha vain se, että Tauler, hieno herra
+kun oli, tuskin on koskaan puukkoa kädessään pidellyt, ja olisi siis
+epäkunniallista pistää hänet kuoliaaksi aseella, jolla hän ei osaisi
+itseänsä puolustaa, vaikka se olisikin hänen kädessään. Minun on
+annettava hänelle semmoinen ase, jota hänkin on tottunut käyttämään,
+tai valitkoon itse, mitä asetta tahtoo käyttää. Kaikki tapahtukoon
+päivän kirkkaudessa, ja tuokoon hän ystävänsä ja minä ystäväni
+katsomaan, että kaikki on reilua peliä.
+
+Näin pitkälle ajateltuani tätä asiaa huomasin hämmästyen, että tuohan
+ei ollut mitään muuta kuin tavallista romaaneissa kerrottua
+kaksintaistelua, ja minä ensin kilpistyin pois ajatuksesta kuin
+jostakin täysin mahdottomasta. Suomessa kaksintaistelua! Voiko ajatella
+mitään tavattomampaa!
+
+Ah, miksi ihmiset ovat kieltäneet kaksintaistelun! Luulevatko he
+todellakin voivansa tuomioistuimen kautta jakaa oikeutta näin
+arkaluontoisissa asioissa, punnita vaikuttimia, joita asianomaiset
+itsekään eivät voi sanoihin pukea, vaan ainoastaan vaistoin tuntea. Ja
+voivatko he ratkaista häväistysasiassa, vetämättä ensin kaikki
+julkisuuteen, sanomalehtien palstoille, yleisön hampaisiin, siis ensin
+itse häpäisemällä. Vai voiko kukaan sanoa, että minä voin saada
+oikeutta raiskaajaa vastaan, kymmenkertaisesti häpäisemättä raiskattua!
+
+Oikeastaan on kaksintaistelun mahdottomuus sivistyneiden kesken vain
+siinä, että se on Suomessa jotakin kuulumatonta, tavatonta. Siihen ei
+saisi vastustajaansa suostumaan.
+
+Hyvä on, ajattelin, ellei suostu, silloinhan voin hyvällä
+omallatunnolla tehdä omankäden oikeutta ja vaikkapa ampua hänet.
+
+Tämän asian aioin ottaa vastaisuudessa tarkemmin miettiäkseni. Nyt oli
+edessäni muuta tehtävää. Minun piti löytää Martta ja saada välini hänen
+kanssaan selviksi.
+
+Vierailulle menoa asessorin luo en pitänyt soveliaana.
+
+Vaanin useana päivänä heidän katuovensa seutuvilla, toivoen näkeväni
+Martan lähtevän tai tulevan. Mutta ovet pysyivät aina yhtä kolkosti
+suljettuina. Niissä ei kulkenut ketään. Ne olivat kuin hyljätyn talon
+ovet.
+
+Vihdoin päätin kirjeellisesti ilmaista Martalle osoitteeni.
+
+Asuin silloin vielä hotellissa, laiskasti haeskellen itselleni
+vakinaista kortteeria.
+
+
+
+
+6.
+
+
+Kirjeeseeni tahdoin samalla panna muutakin kuin vain osoitteeni
+ilmoituksen, toisin sanoen en pannut mitään ilmoitusta. Tahdoin
+vapauttaa Martan siitä tunnosta, että hän oli ensimmäisenä minua
+hakenut enkä minä häntä. Kirjoitin ikäänkuin omasta aloitteestani.
+
+Koska tämä kirjeeni sittemmin löytyi Martan paperien joukosta, voin sen
+tähän jäljentää semmoisenaan.
+
+
+Martta,
+
+minun on näinä päivinä ollut kovin vaikea olla, en voi unohtaa, että
+hyvästelemättä ja saattamatta annoin sinun yksin jatkaa matkaa
+kaupunkiin. Luotan sinuun, että luet tämän käytökseni tavalliseksi
+kömpelyydeksi, joka on aina ollut suuri vikani kaikissa
+kohteliaisuusasioissa. Itse olen saanut siitä kärsiä tällä kertaa
+enemmän kuin sinä, sillä minulta jäi sanomatta sinulle pääasia,
+nimittäin että tunteeni eivät ole ainoastaan entisellään, vaan
+palavammat kuin koskaan. Ja nyt sanon vielä enemmän, että rakkauteni on
+viime viikon ajalla, jolloin sain turhaan hakea sinua tätä sanoakseni,
+kasvanut sietämättömäksi tuskaksi sen epävarmuuden vuoksi, joka minussa
+on syntynyt epäillessäni sinun tunteittesi kestävyyttä.
+
+Sinä käännyit ja läksit minun luotani niinkuin olisit ikuisiksi minut
+jättänyt. Näytti kuin minä olisin äkkiä tullut sinulle tarpeettomaksi,
+kun salaisuus oli kerran tullut ilmi. Pitääkö minun siis ajatella, että
+sinä pidät mahdollisena yhtyä minun kanssani vain salaamalla suhdettasi
+T:iin? Tai, niinkuin Delia luulee, että sinä vain tahdot "pelastaa
+maineesi"? Sydäntäni kirvelee, kun minun täytyy mainita tämmöisiä
+olettamuksia, mutta selväksi tahtoisin saada kaiken. Sillä jos niin on,
+kuin Delia sanoo, niin sehän osoittaisi sinun tunteesi minua kohtaan
+hyvin heikoiksi, jos niitä ollenkaan on. Jos taas ajattelen sinun
+jättäneen minut sen vuoksi, ettet luullut minun voivan rakastaa sinua
+tunnustuksesi jälkeen, niin pidät minun tunteitani arvottoman
+heikkoina.
+
+Kuinka saatatkaan ajatella, että se, joka sinua rakastaa, voisi hylätä
+sinut semmoisena hetkenä, jona sinä avaat hänelle sydämesi ja teet
+kaikkein vaikeimman tunnustuksen, mitä elämässä suinkin voi tehdä,
+sanomalla "en ikinä voi päästä hänen kynsistänsä"! Ei, Martta. Vain
+avautunut sydän voi koskettaa toiseen sydämeen. Juuri tuon
+tunnustuksesi jälkeen on minun rakkaudessani sinua kohtaan jotakin
+ikuisiksi yhteenkasvettunutta, jota ei mikään, ei mikään voi tehdä
+olemattomaksi, et edes sinä itse.
+
+Vanhempieni ja erittäinkin äitini syvästä uskonnollisuudesta on minuun
+periytynyt pieni pohjasakka, joka ei anna minun ajatella elämässä
+mitään sattumaksi. Olen tavallisesti aivan tiedoton tästä omasta
+uskostani, se on ikäänkuin luuta minun luustani ja verta minun
+verestäni. Ainoastaan milloin ihmiset — niinkuin sinäkin, Martta,
+kerran Titanicista puhuessamme, jos muistat — väittävät jotakin
+tapausta sattumaksi, huomaan minä puolestani, kuinka lujasti uskon
+siihen, että kaikki tapahtuu korkeammasta johdosta. Yhtä lujasti uskon
+myöskin siihen, että meidän kohtaamisemme Töölön tiellä ei ollut mikään
+sattuma, vaan ihme, jommoisia elämä on täynnä: korkeamman johdon tuote.
+Se on kyllä käsittämätöntä, mutta pitääkin olla, sillä muutoin menisi
+usko sirpaleiksi, sen juuri on tunnossa. Minun suuri rakkauteni sinuun
+on myöskin tunnossa, eikä kaipaa ollakseen tai ei-ollakseen mitään
+järkeilyjä.
+
+Nyt sinä varmaan taas pahoittelet, että minä tapani mukaan olen
+langennut filosofoimaan. Mutta minun olisi suullisesti neuvoteltava
+sinun kanssasi aivan käytännöllisistä asioista, joita en voi uskoa
+kirjeeseen.
+
+Rakas Martta, jos sinulla on vielä vähänkin tunteita minua kohtaan, älä
+kiellä minulta tapaamista, vaan tule Tähtitornin vuorelle ylihuomenna
+hämärtäessä; minä pidän sinua silmällä Kasarmin- ja Bernhardinkatujen
+kulmassa. Ellei tämä voi käydä päinsä, kirjoita minulle siitä
+Karelia-hotelliin.
+
+
+
+
+7.
+
+
+Määräpäivänä, torstaina iltapuolella, ennenkuin aurinko oli vielä
+laskenutkaan, minä jo kiertelin Tähtitorninvuorta, malttamattomana
+odotellen päivän hämärtymistä.
+
+Helsinki eli jokapäiväistä elämäänsä. Satamarannasta päin kuului
+raitiovaunujen jyryä ja soitteluja, autojen kiljahduksia, laivojen
+vihellyksiä, kasarmista päin torvisoittimien harjoittelua, aivankuin ei
+mitään sen ihmeellisempää olisi tapahtumassa kuin tavallinen päivän
+iltaankallistuminen. Nousin myös katsomaan suurta merenulappaa:
+kaikkialla samaa leppoisaa tavallisuutta; tuolla valkoinen höyrylaiva
+tupruttelee mustaa savuansa ja kultaiset auringot kimmeltävät sen
+vaahdoissa. Jokunen vuorella aikaansa viettänyt, ehkä vastakihlautunut
+pariskunta, tekee jo lähtöä alas. He rupattelevat, nauravat ja
+kuhertavat, kaukana, kaukana elämän tragedioista, iloista, onnellista
+tulevaisuuttansa haaveillen...
+
+Vihdoin punainen kuukin oli kohonnut Katajanokan takaa itäiselle
+taivaalle, kumottaen omalla puolellaan punaisena mastojen takaa, vaikka
+aurinko vielä hallitsi Suomenlinnaa ja lännen saaria.
+
+Niin kauan minä kiertelin sinne tänne, että kun tunnelmistani havahduin
+oli aurinko todella laskenut ja ilta alkanut hämärtyä.
+
+Kiirehdin niin nopeasti kuin voin kävellä rannan puolelta vuorta
+kaupungin puolelle. Pelko, että Martta jo odottaisi määräpaikassa, sai
+minut kuumaksi.
+
+Kun tulin Tähtitornin kivikadulle, josta näkyy pitkin pituuttaan koko
+Kasarminkatu, näin kaukaa auton pysähtyvän Kasarmintorin kulmaan.
+Autosta nousi herra ja nainen. He kattelivat toisiansa. Sitten herra
+meni takaisin autoon ja ajoi pois. Mutta nainen alkoi nopein askelin
+tulla Bernhardinkadulle päin.
+
+Se oli Martta.
+
+Kun hän näki minut, huomasin selvästi ilahtumisen hänen kasvoissaan.
+
+— Oletko jo kauan odottanut? — hän kysyi ojentaen iloisesti kätensä
+minulle.
+
+— Juuri tulin tähän.
+
+— Ja minä kun pelkäsin, että sinä jo odotat, otin auton ja melkein
+juoksin...
+
+— Minäkin pelkäsin ja olen kävellyt itseni kuumaksi.
+
+Varmasti meillä oli kummallakin suuri halu käydä käsi kädessä, hän kun
+oli niin hengästynyt ja minä kun olisin niin mielelläni tukenut häntä
+alkaessamme nousta ylämäkeen.
+
+Me puhelimme kauan vilkkaasti ja iloisesti kaikenlaisista
+pikkuseikoista, hetkeksikään keskeyttämättä. Varmaan tunsimme molemmat,
+että pieninkin keskeytys pakottaisi meidät siirtymään niihin synkkiin
+asioihin, joita varten olimme tänne tulleet. Molemmat nautimme,
+leikimme onnellisia. Ja minun ehdottomasti muistui mieleeni äskeinen
+pariskunta, joka oli pysähtynyt keskustelemaan, mitä he illallisekseen
+paistaisivat, tuoreita silakoitako vai mustaa leipää löysien munien
+kera. Ah, miksi ei onneamme voi jatkaa näin, päivä päivältä vain
+pikkuasioista puhellen. Menisimme valkoiseen laivaan, jonka kupeissa
+auringot kimmeltävät, häviäisimme vieraille maille, rinnassa aina vain
+sama unohtamisen onni, Martta ja minä, Martta ja minä...
+
+Lähestyessämme erästä käytäväpenkkiä, joka oli ylhäällä vuorella, sanoi
+Martta odottamatta ja ollenkaan vastaamatta minun puheisiini:
+
+— On todellakin vähän ihmeellistä siinä tapauksessa, josta sinä puhut
+kirj... Ah, enhän ole vielä kiittänytkään sinua...
+
+Nyt meni väliverho onnemme ylitse. Me kai molemmat tunsimme
+väsähtymystä, koska istuuduimme kuin sopimuksesta penkille.
+
+Se penkki oli vierasmaalaisen lehtipuun tuuheassa varjossa.
+
+Se on se penkki ylhäällä, josta näkyy "Haaksirikkoiset".
+
+Martta jatkoi:
+
+— Jospa aavistaisit, kuinka paljon rakas kirjeesi on minua
+lohduttanut!
+
+_Minä_: Mutta mitä sanoitkaan siitä tapauksesta...
+
+_Martta_: Niin, Lassi, eikö olekin ihmeellistä! Olimme viettäneet
+hurjan yön, ajoimme jatkamaan. En tahdo pitemmälti kertoa omasta
+mielentilastani, sen vain sanon...
+
+Tässä Martta pysähtyi, tietämättä kuinka jatkaa.
+
+_Minä_: Mitä "vain sanot" —?
+
+_Martta_: Sitä vain sanon, että se yö oli kuin elämäni viimeinen.
+
+_Minä_: Miten viimeinen? Aijoitko lopettaa itsesi?
+
+_Martta_: Ei, ihan toisessa merkityksessä. Viimeinen ponnistuksissani
+päästä hänestä irti. Olin päästänyt kaikki valloillensa, tahdoin olla
+juovuksissa koko loppuikäni.
+
+_Minä_: Onhan sekin itsemurhaa.
+
+_Martta_: On. Todella se on varmin ja kamalin itsemurha, minkä ihminen
+voi tehdä. Mutta se oli minulla päätetty asia. Kaikki ... melu autossa,
+hurraamisemme ... vaatteitteni ja liinojeni liehuminen hurjassa
+vastatuulessa ... kaikki oli kuin viimeistä ajoa helvettiin. Silloin
+näen sinut ... Sano, eikö se ole ihmeellistä!
+
+_Minä_: On vielä ihmeellisempää, että sinä tulit luokseni.
+
+_Martta_: Ja olisin heittäytynyt autosta, elleivät he olisi
+pysäyttäneet sitä... Mutta sano, eikö se ole ihme, että minä juuri ...
+juuri sillä hetkellä näin sinut?...
+
+Minä mumisin jotakin epämääräistä myönnytykseksi.
+
+_Martta_: Ah, sinä et ehkä itsekään voi sitä niin ymmärtää, ja
+kuitenkin minä vasta sinun kirjeestäsi tulin ajatelleeksi että se
+todella oli ihme.
+
+_Minä_: Kirjeessäni tarkoitin vain sitä ihmettä, joka oli minulle
+tapahtunut.
+
+_Martta_ (silmät suurina): Mikä se oli?
+
+_Minä_: Se oli, että olin juuri kääntymäisilläni sille kadulle, jossa
+Delia asuu, mennäkseni hänen luokseen. Silloin sinä pysäytit auton ja
+tulit minun luokseni.
+
+_Martta_ (vielä enemmän kummastuneena): Mikä siinä on ihmettä?
+
+_Minä_: Olin menossa Delian luo kysymään, tahtoisiko hän tulla
+vaimokseni ja muuttaa maalle.
+
+Martta kävi tuskaisesti molemmin käsin kiinni sydänalaansa, eikä saanut
+sanotuksi muuta kuin kaksi kertaa:
+
+— Lassi! — Lassi!
+
+_Minä_: Kerroinhan sinulle, kuinka ne ahdistelevat minua siellä maalla.
+Delia näytti minusta ainoalta mahdolliselta. Sinusta, jota rakastin,
+olin jo maalle kuullut.
+
+_Martta_: Mitä kuullut?
+
+_Minä_: Tiedustelin sinusta Delialta. Hän kirjoitti, että sinä elät
+toisen kanssa. Ihme on siinä, että sinä tulit ennenkuin olin kääntynyt
+Museonkadulle, ja pelastit minut.
+
+_Martta_: Minä tarkoitin vain, että sinä, jos vielä voit olla entisessä
+ystävyydessä, ottaisit minut luoksesi maalle — emännöitsijäksi tai
+jotenkin sillä tavalla. Mutta sekin taisi olla kovin lapsellista
+puhetta, sillä enhän minä ymmärrä mitään talousasioista, en yhtään
+mitään. Sanoin vain, kun tahdoin pysyä sinussa kiinni enkä tiennyt
+mitään muuta sanoa.
+
+Martta taisteli kyyneliänsä vastaan. Sitten sanoi:
+
+— Mutta Delian tavalla tulla sinun vaimoksesi — se ei voi koskaan
+tapahtua meidän välillämme. Ja kuitenkin: olla aina sinun kanssasi on
+minun ainoa pelastukseni.
+
+_Minä_: Miksi ei voi, Martta? Sitä, vain sitä ainoata minä puolestani
+toivon. Ja se on tapahtuva!
+
+_Martta_: Nyt minä paljastan sinulle koko elämäni.
+
+_Minä_: Sano mitä tahansa, minä rakastan sinua sitä enemmän. Se on
+tapahtuva!
+
+_Martta_: Älä vanno valaa, jonka kumminkin tulet rikkomaan.
+
+_Minä_: Oletko ehkä jo naimisissa hänen kanssaan, tai oletko luvannut
+mennä?
+
+_Martta_: En. Minä vihaan häntä. Sitäpaitsi hän itse taitaa olla
+naimisissa.
+
+_Minä_: Kenen kanssa?
+
+_Martta_: Ah, se on hämärä juttu. En tiedä, kenen kanssa. Tytön isä
+taisi nostaa oikeusjutun. Tauler oli vietellyt lupauksilla. Oikeus
+tuomitsi hänet aviomieheksi, ja tyttö on tyytynyt eikä tahdo erota. —
+Mutta tämä ei kuulu ollenkaan siihen, mitä aion kertoa. Minä en ole
+mikään pappilan neiti, joka pitäisin itseäni häväistynä elinajaksi
+sellaisen yöllisen tapauksen jälkeen, josta Delia on sinulle
+kertonut... Ei, Lassi, ei Lassi, ei Lassi...
+
+Näin toistellen nimeäni Martta vaipui ajatuksiinsa, enkä minä hennonut
+häntä kysymyksillä häiritä.
+
+Ajatuksistaan herättyään hän katseli ympärilleen, niinkuin ei olisi
+kotvaan tiennyt, missä oli. Sitten hän näki minut, nykyisti itselleen
+ajan ja paikan, ja kysyi, mitä hän olikaan viimeksi sanonut.
+
+_Minä_: Ettet sinä ole mikään pappilan neiti...
+
+_Martta_: Niin, niin, en olekaan... Kunpa ei omallatunnollani olisikaan
+muuta kuin se yksi yöllinen tapaus! Ah, Lassi, minä olen päättänyt
+sanoa sinulle kaiken, silläkin uhalla, että inhoten käännyt minusta...
+
+_Minä_: Sano.
+
+_Martta_: Sen ensimmäisen yön jälkeen, jona hän väkisin otti minut,
+syntyi minussa ennen olematon hirveä intohimo... Niin syvästi kuin minä
+häntä halveksinkin tuon tekonsa jälkeen, huomasin kauhukseni, että minä
+odotin häntä ja tahdoin hänen uudistavan saman tekonsa. Ei tarvinnut
+kuin tulla yö, etenkin kuutamo, niin minut valtasi yht'aikaa sekä
+hirmuinen kauhu että vielä hirmuisempi intohimo. Semmoisina hetkinä,
+pieni kirjelappu häneltä, vähinkin risahdus puutarhasta, tuskin kuuluva
+merkkivihellys pimeästä — ja minä olin hänen luonansa. Oi noita
+raatelevia hurman ja häpeän vuorotteluja! — Lassi, oletko vielä siinä?
+Missä on kätesi? Kas, kuinka on tullut pimeä...
+
+Minä löysin hänen kätensä ja pitelin siitä.
+
+_Martta_: Näin on hyvä olla, kiitos, kiitos, Lassi! Ah, jospa minun ei
+koskaan tarvitsisi hellittää sinun kättäsi, jospa ne olisivat kasvaneet
+yhteen, niinkuin välistä kaksoisilla...
+
+_Minä_: Ne ovat kasvaneet, Martta.
+
+_Martta_: Kohta hellität. — Sinä luulet nyt, että tämä kaikki vain
+oli. Ei, Lassi, se on yhä. Olen hänen vallassaan.
+
+Minä yhä vain pitelin hänen kädestään.
+
+Minuutit kuluivat. Minusta näytti, että Martta itki. Hän ei kertaakaan
+koettanut vetää kättään pois minun kädestäni. Minä sanoin:
+
+— Martta, niinkuin äsken jo sanoin sinulle, mitä enemmän sinä avaat
+itsesi minulle, sitä enemmän minä rakastan sinua.
+
+Nyt hän ikäänkuin vähän säikähtäneenä veti kätensä pois. Ehkä hän
+tunsi, että minun palava tunnustukseni ei ollut puhdasta
+sisarusrakkautta. Hän sanoi hiljaa ja arasti:
+
+— Näethän nyt itsekin, että se ei voi koskaan tapahtua meidän
+välillämme.
+
+_Minä_: Mutta sinähän vihaat häntä!
+
+_Martta_: Vihaan. Mutta minussa on kaksi ihmistä — suuremmassa
+määrässä kuin teissä muissa, päivän ihminen ja kuutamoihminen. Ja
+hän tietää sen. Talvisena pakkasyönäkin hän tietää, milloin minä
+huoneessani, uudinten takana odotan kuulevani hänen lyhyen
+merkkivihellyksensä alhaalta kadulta. Semmoisena hetkenä minä olen
+valmis mihin kataluuteen tahansa, niin, olisin valmis vaikka sinutkin
+pettämään... Ymmärräthän, ymmärrä toki minua! Oh! kuinka minä vihaan
+häntä! Koko sielustani, koko olemuksestani vihaan! Ja jos hänelle jokin
+tapaturma sattuisi, niin ettei häntä senjälkeen enää olisi, — sen
+suurempaa onnea en minä itselleni voi ajatella. Se olisi minulle
+sellainen rauha, sellainen vapautuksen autuus, ettei itse taivaskaan
+voisi minulle suurempaa autuutta antaa, ei tässä eikä tuossa elämässä.
+Olisin vapaa ... tuskin voin sellaista tilaa enää järjelläni
+käsittääkään. Vapaa ... olisi oikeus elää, hengittää ... olisi
+oikeus — vastata sinun kädenpuristukseesi, ah Lassi, Lassi...
+
+Näin sanoen Martta heltyi hermolliseen itkunnyyhkytykseen, äänekkääseen
+kuin nauru.
+
+Minä nousin seisaalleni ja otin häntä kädestä auttaakseni häntäkin
+nousemaan.
+
+Yliluonnollinen rauha oli tullut minuun.
+
+— Ole huoletta, Martta — sanoin hänelle — olen päättänyt vaatia
+hänet kaksintaisteluun. Ja jos hän kieltäytyy, ammun hänet kuin koiran.
+
+Martta ponnahti seisaalleen ja kiihkeästi kuiskasi minulle, etten
+puhuisi niin kovaa. Samalla hän nosti minun vasemman käteni molempien
+kylmien käsiensä väliin ja suudellen minun sormieni päitä jatkoi
+kuiskutteluaan:
+
+— Poikani, poikani, mitä sinä sanotkaan! Hän voi olla täällä pimeässä
+aivan lähellämme ja kuulla kaikki, mitä sinä sanot. Hän on semmoinen,
+hän näkee pimeässäkin ... ja kuulee kaikki.
+
+Näin sanoen Martta alkoi työnnellä ja vetää minua pois, kiihkeästi kuin
+olisi kiiruhtanut ryövärin käsistä pelastamaan suuren aarteen.
+
+Menimme nopeasti alas vuorelta. Mutta koko tästä paluumatkastamme en
+muista muuta kuin että me riensimme kiireesti ja olimme lähekkäin
+toisiamme, jotenkin niin kuin olisimme kouluaikana rientäneet, jos
+olisimme yhdessä olleet jotakin pakenemassa. Puhelimmeko me vielä
+äskeisestä asiasta, en ollenkaan muista. Kaikki ajatukseni olivat
+suunnatut yhteen ainoaan kysymykseen: miten ja milloin minä tuhoan
+Taulerin.
+
+
+
+
+8.
+
+
+Seuraavana päivänä, ennenkuin vielä olin Marttaa tavannut, menin kolmen
+aikaan jälleen esplanaadille. Olin ostanut itselleni pyöreän kovan
+hatun maalaislakkini sijaan ja olin minä ainakin hattukaupan peilissä
+näyttänyt mielestäni aika mahdolliselta esplanaadiritarilta.
+
+Kohta näinkin Taulerin.
+
+Hän oli saman herran seurassa kuin joitakuita päiviä sitten.
+
+Hänen omaa tervehdystänsä matkien minä kohautin jäykällä
+kädenliikkeellä hattuni ja pysäytin hänet samalla "anteeksi" sanalla
+kuin hänkin oli tehnyt.
+
+— Minulla olisi vähän kahdenkeskistä — sanoin.
+
+Vieras herra kumarsi kohteliaasti ja jatkoi kävelyään, jättäen meidät
+seisomaan vastakkain.
+
+— Miten voin olla hyödyksenne? — kysyi Tauler hattu koholla.
+
+Minä sanoin:
+
+— Valitsemalla aseet siihen kaksintaisteluun, johon teidät vaadin.
+
+Hän ymmärsi asian kohta.
+
+Niinkuin kaksi koiraa, jotka joutuen vastakkain ja tuntien toisensa
+veriviholliseksi ensin vain pysähtyvät liikkumattomiksi ja niskakarvat
+koholla hampaat irvessä varovasti kiertävät toisiansa iskeytyäkseen
+vastustajan heikoimpaan kohtaan, niin me seisoimme silmänräpäyksen
+vastakkain.
+
+Tauler painoi hattunsa röyhkeästi päähän. Hänen kasvonsa katosivat
+hetkeksi sakeaan sikarinsavuun. Syljeskellen terävästi suustansa
+tupakinmuruja ja painellen rillejä paikoilleen hän ilmeisesti tahtoi
+voittaa aikaa miettiäkseen vastaustansa. Sitten hän sanoi:
+
+— Roistoja olen kyllä ennenkin kaadellut revolverillani, ja pidän siis
+tätä asetta sopivimpana teihinkin nähden.
+
+Minun täytyi itsekseni pakostakin myöntää, että hänen vastauksensa oli
+kadehdittavan naseva. Mutta vähääkään hätkähtämättä minä jatkoin:
+
+— Suvaitkaa siis ehdottaa, milloin ja missä voidaan asiasta lähemmin
+sopia.
+
+Iva väreili Taulerin huulilla.
+
+— Minun täytyy — sanoi hän — saada mietintäaikaa ratkaistakseni,
+kumpi olisi tarkoituksenmukaisempaa, ilmaistako teidät poliisille vai
+tilaisuuden tullen nostaa teidät polvilleni ja persoonallisesti
+pamputella teitä.
+
+— Milloin saan odottaa ratkaisuanne?
+
+— Sopivana hetkenä minä itse ilmoittaudun — sanoi Tauler. Me nostimme
+kumpikin hattumme. Minä sanoin:
+
+— Toivoakseni teillä on silloin ratkaistuna myöskin kysymys, kumpi on
+tarkoituksenmukaisempaa, taistellako kanssani vai tulla ammutuksi
+niinkuin koira. Odotan kolme päivää.
+
+Nyt Taulerin suupielet vähän jäykkenivät ja kalpenivat.
+
+Pelästyikö hän vai raivostui, en voinut päättää. Me erosimme.
+
+Olin lukenut kyllä hyviäkin kaksintaisteluromaaneja, ja mieltäni oli
+aina kiinnittänyt — enemmän kuin itse taistelu — se kaamea
+mielentila, jossa asianomaisen täytyi olla, kun kaksintaistelu oli jo
+peruuttamattomasti päätetty, sekundantit määrätyt, mutta itse
+tilaisuutta vielä odotettiin. Täytyi olla kaameata nähdä
+auringonpaistetta, tai kuulla linnunlaulua, tai vastailla ihmisten
+huolettomiin kysymyksiin, kun oli sydänalassa tieto, että silloin ja
+silloin me ammumme toisiimme täydellä aikomuksella tappaa.
+
+Mutta omituista, että nyt en tuntenutkaan mitään kaameutta, vaikka
+sydämessäni tiesin kaiken peruuttamattomasti päätetyksi. Päinvastoin
+tunsin ihanaa rauhoittumista. Nautin auringonpaisteesta ja varpusten
+vikinästä esplanaadin ruohikossa.
+
+Tuntui kuin olisin odottamatta ja vaivattomasti päässyt suureen
+vapautukseen mahdottomasta, tuskastuttavasta umpikujasta, löytänyt
+ratkaisun ratkaisemattomalle, astunut pimeästä jälleen valoisaan
+elämään.
+
+Vielä merkillisempää, että olin suorastaan jonkinlaisessa onnellisuuden
+tilassa, ja onnellinen erittäinkin Martan tähden.
+
+Minä menin suoraa päätä tuttuun urheilukauppaan ostamaan revolveria, en
+siksi, että olisin aikonut kohta ampua Taulerin, vaan koska en ollut
+tottunut käyttämään revolveria ja minun siis oli sen käyttämiseen
+harjoittauduttava.
+
+Urheilukaupan isäntä, vanha koulutoverini, ensin pani jyrkästi vastaan
+tätä kauppaa, sillä hänellä ei ollut oikeutta myydä aseita ilman
+asianomaista lupaa. Mutta kuinka siinä tarinoitiin, hän lopuksi keksi
+keinon millä täyttää pyyntöni.
+
+Hänellä oli hallussaan vanhakuosinen, jossakin historiallisessa
+tapauksessa käytetty revolveri, jonka hän sanoi voivansa minulle myydä
+historiallisena arvoesineenä. Sellaisia revolvereja ei enää Englannissa
+valmisteta eikä myöskään niihin soveltuvia patruunia, joten hänellä
+olevan patruunavaraston loputtua oli revolverikin melkein arvoton.
+
+Minä sanoin tahtovani ostaa koko patruunavaraston, ja sain häneltä
+kauppamme päätyttyä niin paljon laatikoita, että vaivalla kannoin.
+Kyllä nyt oli harjoittamisen varaa!
+
+Sitten hain koko iltapäivän asuntoa itselleni, ja vihdoin löysinkin
+sopivan. Ainoa vika oli huoneen pimeys, joka minua vielä epäilytti.
+Minä kielsin vuokraamasta toisille huomenaamuun asti.
+
+Vasta hämärissä pääsin menemään Mariankadulle, missä Martan vanhemmat
+asuivat.
+
+Lieneekö hän odottanut minua ja ikkunasta nähnyt minun tulevan,
+porrasovesta hän ainakin oli ulos kadulle tulossa, kun minä siihen
+saavuin. Hän ei salannut suurta iloaan minut nähdessään.
+
+Menemättä sisälle me jäimme siihen juttelemaan.
+
+Hän sanoi odottaneensa minua koko päivän ja nyt illalla istuneensa
+ikkunan ääressä jo valmiiksi ulosmenoon pukeutuneena, niin varma hän
+oli tulostani ollut.
+
+Lähtiessämme kävelemään sanoin vihdoinkin löytäneeni huoneen.
+
+— Mutta kuulepa, rakas — ehätti hän siihen — minäkin olen juuri
+löytänyt sinulle huoneen.
+
+— Kuinka niin?
+
+— Katsopa, vanhempani ovat juuri aikeessa vuokrata luotansa yhden
+liian huoneen; se on suuri ja rauhallinen — etkö sinä aiokin lueskella
+— se olisi juuri sopiva siihen, ja hyvät huonekalut ... ehkä voisit
+saada ruoankin meillä ... mitä? Sano!
+
+Minä hain ympäri päätäni, mikä se saattoi tämän odottamattoman
+ehdotuksen tuntumaan ikäänkuin sopimattomalta, mutta en voinut löytää.
+Vihdoinkin ymmärsin, että sen täytyi tuntua semmoiselta vain
+"ihmisistä".
+
+— Ovatko vanhempasi lehdissä ilmoittaneet? — minä kysyin. Silloin
+minusta olisi tuntunut sopivammalta.
+
+— Onneksi eivät ole vielä ehtineet, sinä saat sen varmaan — vakuutti
+Martta ilmeisesti ilahtuen, etten minä sanonut vastaankaan.
+
+Minä kysyin nyt, luuliko hän, että hänen vanhempansa tuntisivat minut,
+jos ilmaantuisin huonetta tiedustamaan sittenkun ilmoitus on ollut
+lehdissä. Sillä olinhan minä kouluaikana parikin kertaa ollut heidän
+luonaan Martan toverikutsuissa.
+
+Martta sanoi tähän:
+
+— Mutta rakas, minä olen heille jo puhunut asiasta, ja he tietävät,
+että sinä olet suuren maatilan omistaja ja nyt tahdot lukea
+yliopistossa. He muistivat sinut ja he odottavat sinua huomenna.
+Tulethan?
+
+Minä lupasin puolinaisesti, ja tultuamme eteläsataman aukealle rupesin
+puhelemaan muusta. En kajonnut mihinkään niistä asioista, jotka olivat
+meidän kummankin sydämellä, vaan koetin ylläpitää hauskuutta
+antautumalla päivän yleisiin puheaineisiin, joista lehdet tiesivät.
+Mutta Martta palasi aina vain siihen huoneasiaan. Me kävelimme kauan ja
+kiertelimme kaikki Kaivopuiston rannat, istuimmepa alkavassa kuutamossa
+valleillakin. Martta vastaili lyhyesti ja kuunteli aina vain puolella
+korvalla, ja pakottaessani hänet sanomaan mielipiteensä jostakin
+asiasta hän puhui nopeasti, katsellen haikailevasti ympärilleen, ja
+pienenkin loman syntyessä keskustelumme jo taas oli huoneasiassa.
+
+Saatettuani hänet takaisin heidän asunnolleen ja jo hyvästellessämme
+hän tuli totiseksi ja sanoi:
+
+— Lassi rakas, ymmärräthän miksi minun täytyy pyytää sinulta tämmöistä
+uhrausta, näin mahdotonta palvelusta ... ettei se ole suinkaan ihmisten
+tähden, vaan ainoastaan oman itseni...
+
+— Martta! — sanoin minä ja tartuin kiihkeästi hänen käteensä —
+oletko voinut hetkeäkään epäillä, ettei saman katon alla asuminen olisi
+suurinta onnea minulle!
+
+Martta veti kätensä pois ja sanoi hiljaa:
+
+— Älä sano noin, Lassi; rupean pelkäämään, että teen jotakin
+ajattelematonta.
+
+Niinkuin olisin hänelle pyhän valan vannonut minä sanoin totuudessa:
+
+— Luota minuun, Martta!
+
+— Lassi, Lassi — huudahti hän ja tarttuen minun käteeni aikoi taas
+suudella sormiani, niinkuin oli tehnyt Tähtitornin vuorella.
+
+Siihen en minä enää voinut suostua, vaikka silloin ensi
+hämmästyksissäni en ollutkaan malttanut estää. Siinä tuntui melkein
+maassa ryömivän kiitollisuuden ja nöyrtymyksen ilmausta, jota en ollut
+kelvollinen vastaanottamaan.
+
+— Tulen huomenna — sanoin iloisesti, ja me kohosimme syvyyksistä
+pinnalle.
+
+Pää samalla tavalla kallellaan kuin ensinäkemällämme Töölön tiellä hän
+hymyillen nyykäytteli minulle hyvästiä. Sitten hän meni sisälle
+katuovesta.
+
+
+
+
+10.
+
+
+Martan vanhempien asumus ei ainoastaan kadunpuolelta tehnyt jollakin
+tavoin hylätyn tai kuolleen vaikutusta, vaan myöskin sisästäpäin
+nähtynä. Erittäinkin sali teki minuun tällaisen vaikutuksen. Siinä
+vallitsi tähän vuoden aikaan katsoen aivan oudon kolea ilma, siinä oli
+jotakin seisahtunutta, tuulettamatonta, ja luullakseni kattoi vanhaa
+kiiltopintaista mahonkipöytää hieno tomukerrostuma, vaikka sitä en voi
+varmasti sanoa, sillä huoneessa oli liikojen ikkunaverhojen vuoksi
+hämärää. Kaikki oli kuin jätettyä, hylättyä, ei missään kuulunut ääniä,
+ei edes seinäkellon tikutusta.
+
+Minun muuttoni tähän asuntoon näytti kuitenkin tekevän vanhuksiin
+sangen elvyttävän vaikutuksen.
+
+Kun ensimmäisen vierailuni jälkeen saavuin matkalaukkuineni ja
+kirjoineni vuokraamaani huoneeseen ja menin saliin isäntäväkeäni
+hakien, räiskyi salin uunissa valkea ja avatussa ruutuikkunassa tuuli
+heilutteli uudinta. Minä pyyhkäisin sormellani mahonkipöytään, mitään
+tomua ei sormeen jäänyt.
+
+Vanhukset tulivat saliin iloisen puheliaina ja kohta asettuivat
+kodikkaan tutunomaiselle kannalle minun suhteeni. Asessori ilmestyi
+pitkässä, tummanharmaassa, sinireunaisessa yönutussa, tosin pyydellen
+anteeksi, mutta oikeastaan heti alusta asettaakseen suhteet
+semmoisiksi, kuin minä olisin tullut taloon en ainoastaan asukkaana ja
+pöytävieraana, vaan kodin jäsenenä. Asessorska korosti tätä puolta
+asiassa melkein liiankin räikeästi, ei kuitenkaan vaatetuksella eikä
+tutunomaisuudella, vaan melkein hullaantuneella iloisuudellaan ja
+alinomaisella Martan kehumisella. Katsokaa tätä pöytäkudetta! Sen on
+Martta sommitellut ja omin käsin kutonut! Hän on aivan ensiluokkainen
+ompelija, hän osaa myös mainiosti keittää ja paistaa ja erittäinkin
+keksiä uusia ruokia. Mutta Martta hoi, soittaisit meille jotakin.
+Pidättekö soitannosta? Hauska, että pidätte. Martta soittaa meille
+pitkinä talvi-iltoina ja tekee elämän meille suloiseksi. Tiedättekö, me
+emme käy missään eikä meilläkään käy ketään, mutta soitanto korvaa
+kaiken, hän on etevä, hän olisi saanut antaa konsertinkin...
+
+Tässä ukko ehätti väliin. — No, ei tosin mitään konserttia, mutta ...
+alkoi hän sanoa.
+
+— Kuinka ei konserttia! Etkö sinä muista, mitä Siloti sanoi, kun
+olimme Kajanuksen puheilla?
+
+— Voi teitä kunnon ihmisiä! — ajattelin itsekseni — jospa
+aavistaisitte, miten perinpohjin minä näen läpitsenne! Jospa
+aavistaisitte, miten kaikki sananne kääntyvät minun mielessäni
+oikeinpäin ja järjestyvät lauseiksi, jotka ilmaisevat pohjimmaisen
+ajatuksenne kaiken peitteen alta! Voisittekohan itsekään kuulla, mitä
+te minulle rupatatte? Näin te sanotte: "Meidän talossamme ei käy enää
+ketään, vain te, nuori herra, olette tietämättömyydessänne tänne
+eksynyt. Katsokaa siis meidän tytärtämme, eikö hän ole ilmeinen
+loistokappale aikamme naisten joukossa; rakastukaa häneen, kosikaa
+häntä ja viekää luoksenne sinne maalle; hän ompelee mainiosti, katsokaa
+itse, hän keittää ja paistaa, hän keksii teille uusia ruokalajeja,
+joiden vertaisia ette ole vielä koskaan maistanut. Tehkää se niin pian
+kuin mahdollista, ennenkuin joku ehtii kuiskata korvaanne niitä
+juoruja, jotka ovat turmelleet tyttäremme maineen ja tuhonneet meidän
+kotimme!"
+
+Martan huone oli eteisestä oikealle. Minun huoneeni ovi oli hänen
+oveansa vastapäätä, eteisestä vasemmalle.
+
+Tunnustaakseni olin onnellinen, että näin aivan odottamattani olin
+joutunut saman katon alle Martan kanssa. Nukkua illalla tietäen, että
+hän nukkuu ihan tuossa vastapäätä, oli suloista. Olin kuin johonkin
+satamaan päässyt, sanomaton rauha tuli minun osakseni. Tunsin, että
+meidän yhdessäolomme oli alkanut, eikä tämä olo enää milloinkaan voi
+eroon viedä, se ei voi tästä enää muuttua.
+
+Ja luullakseni Martta tunsi juuri samaa. Ainakin hän sanoi aamulla,
+ensimmäisen yön jälkeen: Lassi, tästä lähin sinä asut aina meillä,
+niinhän?
+
+— Tietysti asun.
+
+Suuresti iloitsin, että hän oli näin ilmaissut tunteneensa juuri samaa
+kuin minäkin.
+
+Mitä useampia päiviä kului, sitä enemmän me olimme toisistamme
+erkanemattomia. Martta oli todellakin kuin kiinnikasvanut minuun,
+niinkuin hän oli Tähtitornin vuorella itse tahtonutkin. Hän sanoi
+iloitsevansa, etten minä milloinkaan kyllästynyt hänen seuraansa.
+
+Minä olin onnellinen. Luennoilla en käynyt. Tuskin saatoin pakottautua
+istumaan huoneessani ne muutamat tunnit, joina tutkin kurssiin kuuluvia
+kemian oppikirjoja. Niinä tunteina Martta tavallisesti soitteli,
+ollenkaan pelkäämättä häiritsevänsä, sillä olin hänelle sanonut, että
+minun oli päinvastoin erikoisen hyvä olla hänen soittaessaan, koska
+siten tunsin hänen olevan kotona ja lähettyvillä. Ja Martta tunsi
+kaiketi aivan samalla tavalla koko hyväntuulisuutensa riippuvan siitä,
+että tiesi minun olevan lähettyvillä. Jos olisin vaikka kuinka hiljaa
+ja ketään häiritsemättä koettanut tulla huoneestani eteiseen
+lähteäkseni kaupungille, kyllä hän sen kuuli ja tuli salin ovensuulle
+kysymään: minne? ja miksi et sanonut?
+
+— En tahtonut häiritä sinun soittoasi.
+
+Martta kiitti arkatuntoisuudestani, mutta sanoi:
+
+— Tiedätkö Lassi, minä voin soittaa vain sinun ollessa huoneessasi,
+mutta yksikseni en ole vuosiin voinut soittaa; tuntuu niin
+järjettömältä, niin kuin minun ei oikein sopisikaan... Mutta minne sinä
+menet?
+
+Sanoin matkustavani pohjoista rataa lähiasemalle ja varmasti palaavani
+iltapäivällä.
+
+Martta tuli levottomaksi.
+
+— Se on kai sitten jotakin semmoista, jossa minä en voi olla mukana —
+hän kysyi painellen sormellaan sitä pakettia, jonka olin laittanut
+matkalle ja asettanut väliaikaisesti eteisen peilipöydälle.
+
+— Mielelläni muuten, Martta, mutta näethän, että olen pitkävartisissa,
+ja minun on asemalta kulkeminen metsäistä louhikkotietä.
+
+— Mitä tässä paketissa on? — kysyi Martta nopeasti, ja huomasin hänen
+kalpenevan.
+
+Nyt vasta älysin, että hän tunnusteli revolveriani ja luuli minun
+varustautuneen kaksintaisteluun, ja sanoin:
+
+— Älä ole levoton, Martta, olen hänen vastaustansa odottanut kohta
+kaksi viikkoa, mutta hän on kai poistunut koko paikkakunnalta, häntä ei
+näy missään, ei esplanaadilla, ei kahviloissa, ei missään.
+
+Hiukan rauhoittuneena, mutta yhä kopeloiden pakettiani, Martta sanoi:
+
+— Lupasimmehan toisillemme olla mitään salaamatta. Tässä on sinulla
+revolveri ja patruunat. Lassi, miksi minun tietämättäni?
+
+Minä sanoin:
+
+— Siinä on sekä revolveri että patruunat, mutta enhän minä voi mennä
+häntä ampumaan, kun en tiedä, missä hän on.
+
+— Hän on aina siellä, missä vähimmin häntä odotat.
+
+— Joutavia, Martta, hän on yksinkertaisesti vain paennut, ja niin
+minulla on aikaa harjoitella, sillä totta puhuakseni en ole
+revolverilla vielä milloinkaan ampunut. Olin lähdössä harjoittelemaan.
+
+Martta tuli aivan minun viereeni.
+
+— Miksi en minä saisi olla mukana? — hän kysyi kuiskaten.
+
+— Yksinkertaisesti vain matkan epämukavuuden vuoksi. Mutta odota:
+osaatko ratsastaa?
+
+Martta sanoi ottaneensa hurjisteluaikoinaan ratsastustunteja ja
+kuuluneensa ratsastusseuraan. Hänellä oli vielä ratsastuspukukin
+jäljellä, hän ratsasti herrain tavalla ja käytti kannuksia.
+
+Meidän matkasuunnitelmamme vaati huomiseksi lykkäytymistä.
+
+Varhaiseksi aamuksi minä kävin tilaamassa ratsut maneesista.
+
+Ja niin me kuulakkana syysaamuna ratsastimme kaupungista, molemmat
+suuresti nauttien kylmenneestä säästä, mielen raikkaudesta ja toistemme
+läheisyydestä.
+
+"Toistemme läheisyydestä" puhuessani minun on tässä kenties sopivin
+tilaisuus kerta kaikkiaan mainita, että suhteemme oli ja ankarasti
+pysyi pelkästään sisarussuhteena. Ehkäpä vielä ankarampana, sillä
+todellisten sisaruksien ei tarvitse mitään varoa, mutta meidän —
+ainakin minun — oli alussa joka hetki varominen. Tästä
+sisarussuhteesta poikkeaminen kävi itsestään päivä päivältä yhä
+mahdottomammaksi, siihen tottui ja eläytyi. Niinpä olisi minun ollut jo
+näin kahden viikon kuluttua heille muutostani aivan mahdotonta ajatella
+Martan käden puristamista niinkin kiihkeästi kuin olin sen tehnyt tuona
+iltana hänen katuovensa ääressä. Yksin ollessani, mielikuvituksessa
+saatoin tietenkin uneksia olevani suurissakin hellyyksissä, mutta
+kaikki tämä oli kuin poispuhallettuna heti, kun todella tulin hänen
+läheisyyteensä. Ja kuitenkin — samassa mitassa kuin hellyydet
+etenivät, kasvoi ystävyytemme päivä päivältä.
+
+Hauska oli nähdä Martan ampuvan ensimmäisiä laukauksiaan.
+
+Kiinnitettyäni männynrunkoon noin rinnan korkeudelle valkoisen pilkan
+ja osoitettuani Martalle, miten revolveria on pideltävä, annoin sen
+hänen käsiinsä, jotka näyttivät vapisevan jännityksestä. Sitä minä
+vähän ihmettelin, kun tiesin hänet niin rohkeaksi. Vielä huvittavampaa
+oli minusta, että hän, tähdättyänsä pilkkaan, laukausta peläten käänsi
+päänsä pois ja ummisti silmänsä. Minä rupesin hahattamaan vatsaani
+pidellen. Monesti piti tämä tähtäys uudistaa, ennenkuin Martta todella
+osasi katsoa sinne, mihin ampui.
+
+Myöhemmin olen tämänkin muistelmani selittänyt itselleni peräti
+toisella tavalla.
+
+Kaikissa tapauksissa, ennenkuin me tämän ensimmäisen harjoitusammunnan
+lopetimme, oli männynrunko melkein säpäleinä ja Martalla kaksi sattumaa
+enemmän kuin minulla.
+
+Näistä harjoitteluistako meille tuli koko talvinen huvittelu! Vähintään
+kahdesti viikossa me teimme ratsastusretkiämme. Ja kaikenlaiset pikku
+kauppiaat kauempana maantien varsilla muuttuivat tutuiksemme. Toiset
+heistä kai pitivät meitä nuorena pariskuntana, mutta toiset varmasti
+vain rakastavaisina, koska he merkitsevästi hymähtelivät tai viekkaasti
+ja kehoittavasti iskivät silmää, siten ikäänkuin ottaen osaa meidän
+onneemme.
+
+Porhaltaen heidän ohitsensa me ilmaisimme heille myötäymmärrystä
+päännyökkäyksillä ja muka tunnustavilla silmäniskuilla, antaen heidän
+luulla mitä luulivat, ja minä puolestani nauttien edes siitä, mikä
+olisi voinut olla totta, vaikka ei ollut...
+
+
+
+
+11.
+
+
+Mutta ei ainoastaan näin maantien varsilla, vaan aikaa myöten kaupungin
+kaduilla me aloimme olla kaikille tuttu pariskunta, aivan ihanteellisen
+erottamaton ja siis hymyilyillä suosittu. Sillä me kävelimme paljon
+kaupunginkin paikoissa ja monessa elokuvateatterissa olimme
+säännöllisiä ensi-illan kävijöitä, me urheilimme potkureinemme
+kaupungin kaduilla kuin kotonamme, ja suksemme tunsivat Kaisaniemen ja
+Töölön mäet ominansa.
+
+Harras urheilu oli saanut Martan kasvot ja koko olennon täyteen
+kukoistukseen. Hän ei enää käyttänyt mitään ihovärejä, hänen poskensa
+loistivat kellanpunervina ruusuina, hänen katseensa uhkui terveyttä ja
+ulkoilman karaistusta. Hän herätti kaikkialla suurta huomiota
+ulkonäkönsä vuoksi, ehkä suurempaa kuin milloinkaan ennen.
+
+Minä olin kaiken katuyleisön silmissä tietenkin mitä kadehdittavin
+onnenpoika. Useimmat katututtavamme kaiketi kaupungissakin pitivät
+meitä onnellisina vastanaineina.
+
+Jos joku olisi meidän suosijoillemme sanonut: nuo kaksi eivät ole edes
+kihloissakaan — niin hän olisi saanut vastaukseksi hämmästyksestä
+äimistyneen katseen ja ankarat sanat: mahdotonta! Kenenkä tyttö se
+sellainen olisi! Vai eikö hänellä vanhempia olekaan, jotka hänen
+käytöstänsä valvoisivat!
+
+Ikävintä oli, että tämä arvostelu ei rajoittunut kaduille, vaan oli
+täydessä hapatuksen käynnissä seurapiireissä, jotka nauroivat Martan
+yrityksille muka laasta entiset jälkensä umpeen. Minä olin hänen
+lyhytnäköinen "uhrinsa", jonka hän muka oli paremman puutteessa
+löytänyt maalta ja tuonut kotiinsa ja jota hän nyt kaikin keinoin
+varjeli saamasta tietää, mitä kaupungissa kaikki tiesivät.
+
+Tähän tuli lisäksi hämärät huhut siitä, että minä olin muka
+viattomuudessani noussut haarniskaan Martan kunnian tahrattomuuden
+puolesta ja vaatinut Taulerin kaksintaisteluun.
+
+Sanoin, että tämä oli ikävintä, mutta vielä sitäkin ikävämpää oli, että
+tyytymättömyys meidän kihlautumisemme viipymisen johdosta näyttäytyi jo
+omassa asunnossammekin, asessorin harvasanaisuudessa aterioilla
+ollessamme, silmäluomien pysymisessä painuksissa, asessorskan
+pisteliäisyydessä ja lautasten kiivaanlaisessa jakelemisessa, ynnä
+monessa muussa aivan vähäpätöisessäkin seikassa.
+
+Tämä alkava tyytymättömyys oli minulle erikoisen kiusallista sen
+vuoksi, että minun täytyi ehdottomastikin pukea asessorskan salattu
+ajatus seuraaviin sanoihin:
+
+"Vai niin, miekkoinen, sinä asetut asumaan tähän kotiin, sinua
+kohdellaan täällä kuin kodin luonnollista jäsentä, sinä osoitat meille
+rakastavasi tytärtämme, sinä annat meidän luulla aikovasi kosia häntä
+... mutta vielä mitä! Vietettyäsi täällä makean leivän päiviä,
+vetelehtien laiskana koko talven, syötyäsi, juotuasi, sinä jätät koko
+asian, ja vielä enemmän: sinä teet tämän, hyvin tietäen, että
+auttamatta meitä rahtuakaan olet päinvastoin käytökselläsi auttanut
+tyttäremme maineen pilaantumista yhä entistäkin enemmän. Hitto sinun
+eteesi lautasia asetelkoon!"
+
+Tästä asiasta meillä oli totinen keskustelu Martan kanssa, nimittäin
+minun puoleltani totinen, sillä ihmetellä täytyy, miten kevyesti Martta
+otti saman asian. Hän purskahti nauramaan.
+
+— Mutta sanotaan heille, että me olemmekin kihloissa! — sanoi hän
+aivan kuin kysymys olisi ollut maailman yksinkertaisimmasta asiasta.
+
+Tuhannet vastasyyt töytäsivät parvena eteeni, ja luulin olevani vaiti
+vain siksi, etten voinut heti löytää niistä tärkeintä. Mutta Martta
+selitti vaikenemiseni omalla tavallaan.
+
+— No näetkö nyt — sanoi hän — et siihen voi mitään vastata; sehän on
+luonnollisinta kaikesta, olen jo kauan asiaa ajatellut.
+
+Varmaan minä tosiaankin hain vastasyitä vain senvuoksi, etten ollut
+aavistanut näin helppoa pääsyä yhä kasvaneista vaikeuksista. Itse
+ehdotusta vastaan en voinut keksiä vähintäkään väitettä. Ja lopulta
+minusta alkoi tuntua, että oikeastaan minä se olinkin koko ehdotuksen
+keksinyt. Sillä miten olisi ollenkaan mahdollista, että minä en olisi
+sitä keksinyt! Voiko minulle mieluisempaa ehdotusta edes ajatellakaan?
+Kiinnittää Martta itseeni julkisen kihlauksen siteillä! Ja mikä selvä
+todistus siihen, että Martta todella on ajatellut yhteytemme yhä
+edelleen jatkuvan! Mikä pässi minä olin, kun en itse ensimmäisenä tätä
+ehdottanut!
+
+Jos täytyikin myöntää, että ehdotus oli lähtöisin Martasta eikä
+minusta, niin minun olivat ainakin sen käytännöllisen toteuttamisen
+suunnitelmat. Asiasta oli minun mielestäni vanhuksien vuoksi tehtävä
+niin suuri numero kuin mahdollista. Oli otettava huomioon, että he
+elivät vielä vanhojen aikain traditioissa, ja heihin nähden oli siis
+kihlaus tapahtuva, niinkuin se "silloin" olisi tapahtunut.
+
+Martta hyväksyi kaikki suunnitelmani, ja nyt saattoi huoletta esittää
+asian kenelle tahansa, niinkuin se olisi ollut minun aloitettani alusta
+loppuun, toisin sanoen, niinkuin minä tosiaan olisin kosinut Marttaa ja
+kysynyt: rakastatko sinä minua, ja Martta olisi vastannut: rakastan, ja
+me olisimme menneet käsi kädessä hakemaan vanhempien siunausta
+liitollemme.
+
+Sovittuna päivänä oli Martan muka tunnustaminen äidilleen, että me
+olemme jo kauan olleet salakihloissa ja että minun oli aikomus
+seuraavana päivänä muodollisesti pyytää Martan kättä hänen isältään.
+
+Niin tehtiinkin.
+
+Martan ilmoitus oli käynyt muuten kaikitta kommelluksitta, paitsi että
+hän isälle ilmoittaessaan oli taaskin purskahtanut nauruun, ja vain
+selittäen sen tapahtuneen sulasta onnesta hän oli saanut annetuksi
+asialle jälleen totisuuden leiman.
+
+Määräpäivänä minä pukeuduin juhla-asuun, kaikkein parhaimpaani. Martta
+kielsi minua panemasta valkoista kaulahuivia, sanoi, ettei se sovellu
+tähän tilaisuuteen. Mutta ilman sitäkin antoi pukuni tarpeellisen
+muodollisuuden ja vanhanaikaisuuden tunnelman.
+
+Minä astuin juhlallisesti saliin ja jäin odottamaan. Jumalankiitos
+Martta ei ollut mukana, sillä hän olisi naurullaan tehnyt pannukakun
+koko juhlallisuudesta, joka kuitenkin liikutti minua kyyneliin asti.
+
+Nyt kuulen supatusta salin sisäoven takaa, vähän hätäistä, mutta
+tärkeää. Arvaan, että siellä keskustellaan, miten on meneteltävä,
+astuako molempien yhdessä saliin, vai aluksi vain asessorin.
+
+Ovi avautuu.
+
+Asessori astuu yksin sisään — ei sinisenharmaassa yönutussa, vaan
+pitkässä, mustassa verkatakissa, siis parhaissa juhlatamineissaan
+hänkin.
+
+Me tervehdimme toisiamme, kättelemme. Asessori, kohteliaasti, aivan
+kuin ensikerran näkisimme toisemme, viittaa minut istahtamaan
+nojatuoliin vastapäätä häntä itseänsä.
+
+Mutta minä jään seisaalleni, kumarran syvään ja lausun, samassa kuin
+liikutus kouraisee kurkkuani ja ääneni on katketa, seuraavan edeltäpäin
+valmistetun tiradin:
+
+— Herra Asessori, kiittäessäni siitä ansaitsemattomasta, rajattomasta
+suosiosta ja ystävyydestä, jota olen saanut tässä kodissa alati
+nauttia, uskallan — tähän suosiollisuuteen luottaen — jännittää
+joustani äärimmilleen ja pyytää Teiltä tyttärenne Martan kättä...
+
+Tosin oli minulla mielessä liittää tähän vielä koko joukko lauselmia,
+mutta liikutuksen vuoksi sain vaivoin sanotuksi nekin sanat, jotka nyt
+olivat sanotut.
+
+Asessori nousi ja tahtoi hänkin kai lausua jotakin edeltäpäin
+valmistettua, mutta ei saanut sanotuksi muuta kuin:
+
+— Poikani...
+
+Liikutus otti hänestä vallan. Liikutuksesta velttona hän vain avasi
+minulle sylinsä ja puristi minua molemmin käsin, samalla takoen minua
+selkään vilpittömyytensä merkiksi.
+
+— Minä tiesin, että sinä olet jaloluontoinen mies — sai hän sanotuksi
+korvaani aivan kuin salaisuutena.
+
+Asessorska astui nyt vuorostaan sisälle. Varmaan hän ei liene ollut
+aivan tyytyväinen siihen, että päänäytös oli jo suoritettu ja me
+asessorin kanssa kaulatuksin. Hän teki lievän hämmästyksen ilmeen
+kasvoihinsa. Asessori ojentui ja sanoi juhlallisesti:
+
+— Tämä nuori mies, jota meidän on onni niin edullisesti tuntea, pyytää
+tyttäremme kättä ja odottaa vastaustamme.
+
+— Ah, todellakin? — sanoi asessorska kohauttaen silmäkulmiaan —
+minun osani rajoittunee enää vain onnittelemiseen.
+
+Ja hän tarjosi minulle kreivillisesti kätensä, jota minä syvään
+kumartaen suutelin. Hän tuskin osasi salata riemuansa.
+
+Nyt ilmestyi myös Martta saliin.
+
+Asessori otti häntä kädestä, johdatti luokseni ja juhlallisesti yhdisti
+kätemme.
+
+Minä olin kuin hehkuvilla hiilillä pelosta, että Martta purskahtaa
+nauruun. Mutta kaikki kävi hyvin.
+
+Meitä Martan kanssa vaadittiin istuutumaan sohvaan vieri viereen ja
+ihailtiin erinomaisen onnistuneena morsiusparina. Asessorska vaati
+istumaan käsi kädessä. Hän tuli hyvin puheliaaksi, tahtoessaan antaa
+meille heti alussa kihlautumisen oikeat periaatteet. — Ei mikään ole
+ikävämpää — sanoi hän — kuin pitkät kihlausajat, ja hän nimitteli
+suuren joukon esimerkkejä semmoisista, sanoen: — suudellaan ja
+suudellaan loppumattomasti, kunnes vihdoin puretaan koko kihlaus ja
+siinä sitä ollaan. Ei, vaan jos naimisiin, niin naimisiin!
+
+Martan posket alkoivat punoittaa, emmekä me uskaltaneet katsahtaakaan
+toisiimme.
+
+Asessori toimitti samppanjaa pöytään, ja kun lasit olivat täytetyt
+nousimme kaikki seisaalle. Hän pyysi meitä ottamaan lasit käsiimme ja
+ryähdellen valmistui puhetta pitämään.
+
+Silloin tapahtui se, mitä nähtävästi ei mikään voima maailmassa olisi
+voinut tapahtumasta estää.
+
+Martta asetti nopeasti lasinsa takaisin pöydälle ja peittäen kasvonsa
+käsiin, omituisesti, aivan kuin nikotuksessa äännähdellen juoksi ulos
+salista.
+
+Minä tajusin kohta, että tuo oli itkua eikä naurua. Hänen oli käynyt
+niinkuin joskus katsojan naurattavassa komediassa, kun sen traagillinen
+pohjasävel paljastuu. Nauru muuttuu itkuksi.
+
+Mutta asessori ja asessorska rupesivat kilvan selittämään sitä
+nauruksi. Asessorska väitti Martalla olevan oikein naurutaudin ja hänen
+puolustuksekseen vilkkaasti kuvasi monta tapausta, joissa Martta oli
+samalla tavalla nauranut sopimattomalla hetkellä.
+
+Puhe jäi tietenkin pitämättä. Mutta me maistelimme kolmisin sittenkin
+samppanjaa poskiemme punoitukseen asti, ja vanhukset näyttivät vain
+vilkastuvan Martan lähdettyä. Todellako he luulivat hänen nauraneen
+eikä itkeneen, vai tahtoivatko vain minun luulevan, sitä en mene
+päättämään.
+
+Martta ei tullut enää esille.
+
+Kun pikku juhlajuominkimme oli päättynyt ja me olimme vielä kerran
+katelleet toisiamme ja eronneet kukin puolellemme, koputin minä
+eteisessä Martan huoneen ovelle ja astuin sisälle. Ensimmäisen kerran
+tämä tapahtui. En ollut vielä hänen huonettaan nähnytkään. Semmoisia
+armaita etuoikeuksia antaa kihlautuminen!
+
+Martta oli itkenyt silmänsä turvoksiin, ja vaikka hän ojentaessaan
+minulle tuoliltaan kätensä paheksivasti pudisti itselleen päätänsä, ei
+hän voinut vieläkään olla itkunsa jäljiltä lyhyissä hengenvedoissa
+nytkähtelemättä.
+
+— Mikä sinuun tuli? — minä kysyin ja panin käteni hänen pehmeiden
+hiustensa päälle. Mutta kohta huomattuani, ettei minun ole hyvä edes
+säälistä koskettaa Marttaa, vedin käteni pois ja istuin ikkunan ääreen
+parin metrin päähän hänestä, katsellen ulos.
+
+Martta ei vastannut mitään ja minä päätin säästää enemmät kyselyni,
+kunnes hän rauhoittuu.
+
+Tämän toiskerros-huoneen ikkunasta näkyi monien uudinten välitse alas
+kadulle. "Talvisena pakkasyönäkin hän tietää, milloin minä uudinten
+takana odotan..." — kulki minussa sana sanalta kerran kuultu
+unohtumaton lause. Tuolla, tuolla alhaalla siis se mies on itseänsä
+piilotellen vaaninut uhriansa, ja tuon kulman takaa viheltänyt! Voi
+sinua katalaa onnemme hävittäjää! Jokohan sinä nyt pysyt ainiaaksi
+piilossa ja viet minulta nautinnon tehdä sinut olemattomaksi!
+
+Näin minä kiihoittuneena ajattelin, mutta Martalle en sanonut mitään,
+sillä rauhallisina hetkinäni olin ruvennut ajattelemaan, että Marttaa
+ehkä vaivaa ja rasittaa tämä ratkaisun lykkäytyminen yhä pitemmälle,
+tämä Damokleen miekan alituinen riippuminen päittemme ylitse. Välistä
+ajattelin niinkin pitkälle, että Marttaan nähden saattaisi olla
+onnellisinta, jos minä en milloinkaan enää löytäisi Tauleria enkä
+koskaan tulisi tuottaneeksi Martalle sellaista mielenjärkytystä. Mutta
+toiselta puolen tiesin aivan hyvin, että jos minä nyt ilmaisen hänelle
+sen vihan ja tappamisen valmiuden, jonka äsken tunsin, niin Martan suru
+heti vaihtuu iloksi. Se oli ainainen kokemukseni, ja sillä keinoinhan
+minä melkein hallitsin hänen mielialojansa. Olin kahden vaiheilla,
+käyttäisinkö sitä nytkin. Mutta ennen sitä Martta itse alkoi puhua.
+
+— Välistä aivan kauhistun, kuinka itsekäs minä olen — sanoi hän —
+kuinka minä käsittelen muita niinkuin he olisivat vain välineitä minua
+varten, niin nyt sinuakin, Lassi.
+
+— Minua?! — huudahdin hämmästyneenä.
+
+— Sinua, sinua, Lassi. Olenhan sitonut sinut tähänkin kihlaukseen.
+Välistä en itse ymmärrä kuinka minä voin...
+
+Minä sanoin:
+
+— Tähän kihlaukseen olen kai minä itse itseni sitonut. Tuuma oli
+alusta loppuun minun.
+
+— Paitsi että minä annoin sinulle ajatuksen. Minullehan se oli
+välttämätön, eikä sinulle. Minä hukun ilman sinua. Ei, älä puolusta
+minua. Olen käyttänyt sinun elämääsi välineenä omille tarkoituksilleni,
+olen omavaltaisesti sitonut sinut itseeni...
+
+Minä nostin tuolini lähemmäksi ja, ikäänkuin laskun alkamiseksi painaen
+oikean käden etusormella vasemman pikkusormen alas, sanoin:
+
+— Ensiksikin: sen sinä olet voinut tehdä vain siksi, että olet
+syvimmässä itsessäsi luottanut minun tunteisiini. Tietämättäsi tiedät,
+että minä rakastan sinua enkä toivo muuta kuin asua sinun kanssasi
+saman katon alla.
+
+— Lassi, Lassi — äänteli Martta tuskaisesti ja hiljaa valitellen —
+minä olen turmellut rauhasi murha-ajatuksilla ... mitään kokonaista ei
+sinun elämästäsi voi enää milloinkaan tulla...
+
+— Suo anteeksi — minä sanoin — jo ennen, kuin puhuimme Tähtitornin
+vuorella, olin päättänyt hänet tuhota, se asia on ainakin kokonaan
+minun aloitettani.
+
+Ja nyt minä käytin tuota pettämätöntä keinoani saada Martta elpymään
+synkistä ja toivottomista ajatuksista. Minä sanoin:
+
+— Äskenkin, kun katselin tuosta ikkunasta, olisin toivonut, ettei hän
+enää olisi piilossa, vaan jossakin tuossa ja minä saisin tuhota hänet
+siihen paikkaan...
+
+Aivan oikein, Martan kasvot kirkastuivat, Hän katsahti minuun
+kiitollisena ja entisessä luottamuksessa.
+
+Nyt käytin tilannetta hyväkseni ja johdin puheen leikkisämmille
+aloille.
+
+— Mutta onhan tästä kihlauksestamme toki suuret etunsakin — sanoin,
+— etkö huomaa, että olen huoneessasi?
+
+Martta rupesi nauramaan, entiset kyyneleet vielä silmissään.
+
+— Ajattelepa — jatkoin minä — melkeinpä voisin istahtaa tuohon
+vuoteellesi, eikä se olisi edes mikään skandaali! Voimme lukea
+toisillemme iltaisin sinun tai minun huoneessani. Huomaatko, minkä
+voiton olemme voittaneet!
+
+Martta kuivatti lopullisesti kaikki kyyneleensä. Minä jatkoin täydellä
+höyryllä:
+
+— Tulepa nyt minun huonettani katsomaan.
+
+Ja minä johdin hänet sinne kädestä vetäen, johdin ja istutin omaan
+pyörivään ja vähän keinuvaan pöytätuoliini.
+
+— Ajattelepa vielä yhtä asiaa — sanoin minä — kihlattuina voimme
+elää näin mukavasti yhdessä kuin veli ja sisar vaikka kymmenen vuotta,
+ellen sitä miestä ennen löydä. Tapahtuuhan usein, että ollaan kihloissa
+kymmenen vuotta ja vielä enemmänkin, eikö tapahdukin?
+
+Martta sanoi, että Delian vanhempi veli oli ollut kihloissa kaksitoista
+vuotta, ennenkuin menivät naimisiin.
+
+— No näetkös nyt — sanoin minä — kaksitoista vuotta elää sinun
+veljenäsi saman katon alla, onko se mikään halveksittava onni! Mutta
+asia täytyy järjestää ja laajentaa. Meidän täytyy voida olla ja liikkua
+vapaasti kuin veli ja sisar myös ulkopuolellakin tätä kotia, joka
+paikassa. Sanalla sanoen, meidän täytyy julkaista kihlauksemme.
+
+Martta ensin hämmästyi, mutta sitten sanoi epäävästi:
+
+— Kahlitsisit vapautesi vielä lujemmilla siteillä.
+
+— Mutta etkö ymmärrä, Martta, että minä en ollenkaan tahdo olla
+sinusta vapaa? Jos — niinkuin sinä aina sanot — meidän on mahdoton
+tulla mieheksi ja vaimoksi niinkauan, kuin tuo mies elää, niin
+tulkaamme veljeksi ja sisareksi, sehän ei ole mahdotonta.
+
+— Ja sinä lupaat?!
+
+Tämän huudahti Martta kavahtaen seisaalleen. Hänen silmänsä säkenöivät
+suurta tarmoa, hänen hengityksensä oli syvää, hänen katseensa
+haltioitunut. Hän oli kuin jonkin pyhän päätöksen tehnyt.
+
+Mikä se oli aiheuttanut tämän valtavan mielenliikutuksen hänessä, ja
+minkä päätöksen hän oli tehnyt, sen ymmärsin vasta pitkien aikojen
+kuluttua.
+
+Kaikissa tapauksissa meidän ei ollenkaan tarvinnut ryhtyä itsemme
+järjestämään ja laajentamaan tätä kihlausasiaamme.
+
+Sillä jo muutaman päivän kuluttua näin asessorskan ruokasalin suuren
+pöydän ääressä kirjoittelevan osoitteita kymmeniin kirjekuoriin,
+sulkeakseen niihin kihlauskortit, jotka hän oli painattanut. Ja
+asessori oli vienyt ilmoituksen kihlauksestamme kaikkiin pääkaupungin
+lehtiin.
+
+
+
+
+12.
+
+
+Kihlauksemme julkaisemisen seurauksena oli tietysti onnittelut.
+
+Kun se samalla tarjosi talon entisille tuttaville tilaisuuden
+vihdoinkin solmia uuden kanssakäymisen mahdollisuuksia tuon jo
+kyllin kauan rangaistuksenalaisena olleen perheparan kanssa, tuli
+oikein muotiin käydä vieraisilla "hos asessorns". Ja niin alkoivat
+vaatteiden kahinat eteisessä, saliin astumiset, juhlalliset
+eteenpäin-kumartelemiset onnen siirtämiseksi tulokkaiden sulavista
+silmistä vastaanottajien sulaviin silmiin.
+
+Ehkä tähän onnittelu-innostukseen vaikutti osaltaan myöskin halu saada
+omin silmin nähdä sitä naiivin tietämätöntä maatilanomistajaa, joka
+ylpeänä komean kaupunkilaisnaisen suosiosta oli niin koreasti antanut
+johtaa itsensä satimeen.
+
+Mutta me Martan kanssa pysyttelimme poissa. Me olimme keväthangilla
+kaukana kaupungin ympäristöissä, ja onnittelujen tulvat saivat virrata
+vain asessorin ja asessorskan helmaan, niinkuin oikeus ja kohtuus tosin
+vaatikin.
+
+Emmepä mekään sentään kokonaan onnitteluista päässeet. Niitä tuli
+nimittäin myöskin kirjeellisiä onnitteluja, osoitettuina suoraan meille
+tai jommallekummalle meistä.
+
+Niinpä me saimme yhteisen onnittelukirjeen Delialta. Miksi hän
+kirjoitti eikä tullut tapaamaan, en tiedä. Kirje oli täynnä
+anteeksiantamuksen henkeä Marttaa kohtaan, ja vain minulle oli
+tarkoitettu se pieni pistos, jommoisia kirjoittaja oli nähtävästi
+päättänyt ylevämielisesti välttää kirjettä alkaessaan ja vain
+loppupisteeksi ei ollut malttanut olla tipauttamatta.
+
+Vielä minä sain erikseen kirjeitä parilta miestoveriltani ja
+"tyttöroikalta", joka näin nimitti itseänsä sen johdosta, että
+kirjoitti ravintolassa lystiä pitäessään. Nuo olivat kaikki kevyttä,
+harmitonta pilaa.
+
+Martta ei saanut erikseen kuin yhden ainoan onnittelukirjeen. Hän oli
+kai peruuttamattomasti kadottanut muut ystävänsä.
+
+Kirje oli Taulerilta.
+
+Tämä kirje kädessään tuli Martta eräänä aamuna huoneeseeni, sanoen:
+
+— En olisi ikinä tästä puhunut sinulle, ellen tahtoisi rehellisesti
+olla sinun edessäsi vapaa salaisuuksista. Lue!
+
+Minä luin kirjeen.
+
+Valituin ruotsalaisin lausein Tauler siinä onnitteli Marttaa.
+"Kihlautumisesi" — oli kirjeessä edelleen — "on viisainta, mitä voit
+tehdä, ja yksi ainoa asia olisi vielä viisaampaa, mennä myös heti
+naimisiin — syistä, joista olen ennenkin puhunut."
+
+Allekirjoituksen edellä oli sanat: "Häitäsi kärsimättömästi odottava ja
+viisauttasi ihaileva..."
+
+Lukiessani minä istuin rottinkituolilla toisin päin, sen selusta
+sylissäni. Minä heilutin kirjettä vähän aikaa kädessäni ja jonkin aikaa
+mietittyäni sanoin:
+
+— Kai on sentään pelännyt saavansa lyijyä rintaansa.
+
+Martta sanoi:
+
+— Kuinka niin? — ja otti minulta kirjeen takaisin.
+
+Minä selitin:
+
+— No näyttäähän tuo tehneen jonkinlaisen parannuksen.
+
+— Niinkö luulet? — sanoi Martta vähän katkerasti naurahtaen.
+
+— Iloitseehan hän meidän kihlauksestamme, jopa naimisiinmenostammekin.
+
+— Iloitsee, mutta mistä syystä? — kysyi Martta, ja vastasi itse: —
+siitä syystä, että se olisi hänelle kaikkein mukavinta.
+
+_Minä_: Mitähän sinä oikein tarkoitat, Martta?
+
+_Martta_: Kaikkein kauheinta mitä voit ajatella.
+
+Kylmät väreet karmivat selkääni. Nousin vapisten seisaalleni.
+
+— Mikä hänen osoitteensa on? — kysyin, tahtoen kirjettä jälleen
+nähdäkseni.
+
+_Martta_: Siinä ei ole osoitetta.
+
+_Minä_: Mikä leima on kuoressa?
+
+_Martta_: Postivaunun leima.
+
+_Minä_ (raivoisena): Minun täytyy heti saada selvä hänen osoitteestaan,
+minun täytyy! Minun täytyy!
+
+Näin huutaen rupesin hakemaan revolveriani, ymmärtämättä itsekään, mitä
+tein. Saatuani sen käsiini tahdoin mennä eteiseen päällystakkia
+ottamaan, mutta Martta esti minut. Hän asettui oven eteen ja tarttuen
+käsiini rupesi rukoilemaan minua, etten menisi ja että panisin
+revolverin pois.
+
+Tämä Martan hätääntyminen oudostutti minua siihen määrään, että raivoni
+heti asettui. Olihan tuo vastoin kaikkia kokemuksiani. Hän oli ennen
+aina innostunut, kun vain otin puheeksi aikeeni toteuttamisen, mutta
+nyt, kun ei ollut enää kysymys puheista vaan toiminnasta, nyt hän
+hätääntyi. Kenen puolesta hän siis hätääntyi, minunko vai Taulerin?
+Sellainen hullunkurinen ajatus tuli järkytettyyn mieleeni.
+
+— Niinkuin tahdot — sanoin synkästi, ja panin revolverin kädestäni.
+En olisi toki ikinä uskonut, että mustasukkaisuuden varjo voisi kulkea
+sieluni ylitse. Minä kauhistuin itseäni, sillä olisinko pahemmin voinut
+loukata Marttaani kuin sellaisilla epäluuloilla!
+
+Tämäkin kysymys, miksi Martta hätääntyi, kun näki minut tosi
+toiminnassa, selkeni minulle vasta pitkän ajan kuluttua, ja on
+lukijallekin kohta selviävä.
+
+Monet yöt se minua vaivasi ja karkoitti kaiken unen silmistäni. Juuri
+kun olin ajatellut loppuun ja asiaa kaikilta puolin punnittuani päässyt
+vakaumukseen, että Martta todella tahtoo Taulerin häviämistä, alkoi
+kaukainen epäluulo taas työnsä ensimmäisestä alusta asti, jäytäen,
+kaivaen, repien sisuksiani.
+
+Rauhan sain tavallisesti vasta aamulla, kun ikkunan ääriviivat jo
+alkoivat erottua pimeästä ja minä olin lopen väsynyt sekä näihin että
+noihin ajatuksiin. Silloin oli jäljellä vain sydäntä vihlova
+säälintunne Marttaa kohtaan. Sillä olivatpa hänen asiansa kuinka
+tahansa, hirveä oli hänen tilansa kaikissa tapauksissa, ja hirvein
+kaikesta, jos hän todella oli Taulerin suhteen yhä edelleen saman
+intohimonsa alainen.
+
+Tämän säälin voimasta olisin ollut valmis tekemään Martan edestä mitä
+tahansa, antamaan henkenikin. Mutta miksi ei tälle voimakkaalle
+tunteelle milloinkaan suoda sen rakkauden arvoa, jonka nimessä romaanit
+kirjoitetaan ja runot sepitetään? Se on jotakin vähäpätöisempää ja
+alempiarvoista, kun on puhe tuosta oikeasta rakkaudesta, tuosta muka
+suuremmasta.
+
+Samoina öinä minussa heräsi myös omituinen halu palata jälleen
+maalaiseen elämään, jättää koko tuo ontuva tuumani kemianopettajan
+paikan hakemisesta ja pysyä lestissäni, se on, maanviljelijänä. Nyt
+siellä parhaillaan kylvetään kauraa, aamuisin ovat kynnökset täynnänsä
+pientä valkeaa hämähäkin verkkoa, maat ovat himosillaan kylväjää
+odotellen ja västäräkit hyppelevät äkeen vakosissa.
+
+Ja myös suunnaton rakennusten ja uudistusten innostus minut tempasi.
+Tuvat minä kirvestytän valkeiksi, makasiinit ja aitat panen punaisina
+heloittamaan, salit ja muut huoneet minä verhoan uusiin
+seinäpapereihin, huonekalut korjautan, ostan uuden flyygelipianon
+vanhan klinkuttajan sijaan. Mutta erittäinkin sen yhden huoneen
+ylisillä minä viritän aivan ihanteelliseen sointuun: seinät harmahtavan
+siniset ja kaikki muu valkeata, hienoa, sirotekoista, ikkunaristikot
+valkeita, vuode valkea, pöytä valkea, tuolit valkeita, verhot vaikeita,
+pöytäesineetkin valkeita, valokuvakehykset — kaikki yhtä valkeata.
+
+Ja vasta kun olin ajatuksissani viimeistellyt tämän ihannehuoneen sen
+pienimpiin erikoisuuksiin asti, ymmärsin, että kaikki nuo tupain
+kirvestämiset, uudisrakennukset, aittain punaamiset eivät tarkoittaneet
+mitään muuta kuin Martan vastaanottamista talooni. Niin toimii
+alitajunta ylitajunnalle kaiken valmiiksi!
+
+Nyt oli tie valmis ajatella, miksi maallemuuttaminen oli Martalle
+tarpeellinen, jopa välttämätön. Ja eikö se muka ollut! Mitä hän enemmän
+tarvitsi kuin irtautumista kaupungista ja tuosta alituisesta
+mahdollisuudesta joutua kosketuksiin Taulerin kanssa? Eikö hän itse,
+kohta ensi tapaamallamme ilmaissut palavaa haluansa irtautumiseen?
+
+Mutta riippumattakin hänen omasta halustaan elää maalla, täytyi
+syrjäisen olla sokea ollakseen näkemättä, että Martta tarvitsi ennen
+kaikkea lepoa ja rauhaa raadellulle sielullensa. Hänen oli
+välttämätöntä olla alituisesti minun seurassani, sen hän oli
+lukemattomia kertoja itse sanonut ja sen olin yhtä usein itse
+huomannut, ja hänen oli välttämätöntä myöskin muuttaa maalle — mikä
+oli siis luonnollisempaa kuin että me asuisimme minun talossani ja minä
+ryhtyisin jälleen maatöihin!
+
+Käytännöllinen vaikeus oli vain siinä, että meidän ei sopinut asua
+talossani olematta vihityt. Mutta jos me nyt olimme kerran kihloissakin
+"ihmisten tähden", niin olikohan ihmeellisempää olla vihittykään? Minun
+käsittääkseni siinä ei ollut mitään sen ihmeellisempää, ja ainoa
+epäilys, joka minussa liikahti, johtui siitä huomiosta, että tämän
+ajatuksen herätessä sydän sykähti onnesta. Mutta kysymyshän riippui
+viime käänteessä kuitenkin Martasta, mitä hänkin asiaan sanoo.
+
+Pitkiä aikoja minä mietin, miten voisin saada esitetyksi tämän asian
+hänelle niin, että meidän tosin oli "ihmisten" ja erittäinkin
+maalaisten ihmisten tähden kirkollisesti vihkiydyttävä, jotta voisimme
+elää häiriöittä minun talossani, mutta että tämä uusi muodollisuus ei
+tulisi vähimmässäkään määrässä vaikuttamaan sen "lupauksen"
+heikentymiseen, jota hän oli minulta vaatinut keskustellessamme hänen
+huoneessaan.
+
+Nämä asian esittämisen vaikeudet haihtuivat kuitenkin heti, kun otin
+asian puheeksi Martan kanssa.
+
+Minusta tuntui kohta ilmeiseltä, että hän oli jo itsekin ajatellut tätä
+asiaa. Jokin onnellisuuden väre liikahti hänen kasvoillaan, joka ei
+antanut hymyn kadota hänen suunsa ympäriltä, vaikka hän lausui
+mielestään hyvinkin vakavia vastasyitä. Ja nämäkin näyttivät olleen
+hänellä jo valmiiksi mietittyinä. Hän sanoi:
+
+— Mutta rakas, sinähän et ollenkaan _pidä_ maalla elämisestä!
+
+Minä vakuutin, että tuo puheeni oli tarkoittanut vain "yksinäni" maalla
+olemista, mutta hänen seurassaan oli kotona-olo muuttuva minulle
+paratiisiksi. Minä himoitsin päästä jälleen auran kurkeen.
+
+Martta koetti tuoda esiin vielä muitakin verukkeita, mutta ne hukkuivat
+hänellä niin kokonaan hymyn ja tyytyväisyyden ilmeihin, että kadottivat
+kaiken merkityksensä ja voivat siis jäädä tässäkin mainitsematta.
+
+Itsestään selvää on, että heti kun asessorin ja asessorskan
+läsnäollessa ensikerran ja ei kuin pikkusormella kosketimme tähän
+mahdollisuuteen, olimme avanneet korkeaksi kohonneen padon. Vesi teki
+aukon semmoiseksi kuin tarvitsi, se viskausi padon syrjitse, padon
+ylitse, ja meidän oli vain tieltä väistyminen. Enää ajatella sen
+sulkemista! — Imatra olisi ollut helpompi pysäyttää!
+
+Siitä hetkestä kaikki toiminta tuuman toteuttamiseksi siirtyi
+asessorskan käsiin. Kolmet kuulutukset olivat kädenkäänteessä
+suoritetut, häävalmistukset alkaneet, hääpäivä määrätty.
+
+Ikävä oli, että minä en ehtinyt saada teetetyksi puoliakaan niistä
+korjauksista ja uudistuksista, joita olin Martan vastaanottamiseksi
+suunnitellut, aitat jäivät punaamatta, tuvat valkaisematta. Hyvä, kun
+sain sen ylishuoneenkin täyteen kuntoon, jonka olin ajatellut Martan
+valitsevan asuakseen. Ihan viime tingassa sain sentään tuotetuksi uuden
+huonekaluston saliin ja sijoitetuksi kauniin flyygelipianon
+vierashuoneeseen palmujen keskelle.
+
+Sillä häät olivat korkeimmassa paikassa määrätyt vietettäväksi heti
+juhannuksen jälkeen, ja silloinhan ne vietettiinkin.
+
+
+
+
+13.
+
+
+Taloni kaikki emännöitsijät, meijerskat, karjakot, torppain emännät
+olivat mustissaan pihalla, valkoiset esiliinat vyötäisillä ja
+kukkakimput käsissä, kun minä toin nuorikkoni komeaan kotiin. Nurkissa
+seisoskelivat parvittain piiat, ja miehet väijyivät aittain takaa,
+hekin paremmissaan.
+
+Kaupungista minä hänet toin maalaiseen töhryyn, valkean hienohipiän,
+joka lieneekö milloinkaan maaseudulla ennen käynytkään, niin oli
+kaikkien mielestä sivistynyt, niin nätti, niin kirjoissa ja kuvissa
+eläjä, niin seuroissa sievä ja viihtyväinen se keimaileva naurusuu.
+
+Sydänkesällä minä hänet toin, kun puutarhassani ruusut kukkivat, kun
+sudenkorennot jo surisivat kaprifolioseinän tuoksuvassa hekumassa.
+
+Kun näitä muistelmia kirjoitan, on siitä ajasta kulunut jo monen monet
+vuodet, mutta minä muistan hänet silloisena, aivan kuin näkisin
+tänäpäivänä edessäni. Näen, kuinka hän paahteisena poutapäivänä
+sipsuttelee puutarhan hiekkakäytävillä ja hiekan kuuma hehku viskautuu
+häntä loistollaan syleilemään. Hän on valkeissa vaatteissa. Hatunlieri,
+alta punainen, heittää punervan heijastuksen kasvoille, ruusut ja
+pionit punertavat valkeilla sukilla ja käsillä ja käsivarsilla, jotka
+kukkaterttuja liikuttelevat...
+
+Vain kukkiinhan Martta alussa olikin innostunut.
+
+Tämä miellytti kaikkia. Vanha emännöitsijäni hymyili, meijerskat
+hymyilivät, palvelijattaret hymyilivät, koko talo hymyili hänelle,
+kaupungin ihanalle keijukaiselle, kukkaperhoselle, visertelijälle, joka
+oli kuin häkistä vapauteen päästetty lintu ja aina sitä tyyntä, vähän
+raskasmielistä isäntää ilahuttelemassa.
+
+Että tämä nuori emäntä ei tiennyt eikä ymmärtänyt mitään talon tosi
+askareista, se vika teki hänet heille sitäkin mieluisammaksi. Jos hän
+näyttäytyi opinhaluiseksi jossakin asiassa, opettivat he häntä puoli
+leikillään, se oli heille suurta huvia.
+
+— Kunhan se pojan saapi — kuiskuttelivat he keskenään — kyllä siitä
+tarpeeksi huolta tulee ja hän oppii, minkä tarvitsee.
+
+Etten minä olisi tähän taloon sopivampaa emäntää voinut löytää, vaikka
+olisin kaikki maailman ääret kolunnut, siitä olivat pian kaikki
+yksimieliset.
+
+Olisiko luullut! Ja olisiko yksikään taloni toimeliaista eläjistä
+aavistanut! Ei ole kulunut aikaa kuinkaan paljon, ja Martta jo seisoo
+maitohuoneessa. Seisoo ja tuoppi kädessä mittailee koelypsyn maitoja
+meijerskan kanssa. Tai panee toimeen uusia järjestyksiä kanalassa ja
+merkitsee numeroita muniin. Ja jo on laskemassa pyykkiä. Ja jo
+toimittaa lampaat kerittäviksi. Ja nyt jo kangastuolilla istuen kutoa
+helskyttelee.
+
+Minä katselen ihmeekseni.
+
+Silloin vielä en voinut lähimaillekaan selittää itselleni hänen
+sielullista tilaansa täällä maalla.
+
+Koetan sekaantua hänen puuhiinsa. Menen keittiöön, jossa par'aikaa
+touhutaan uudenlaisessa kaljanpanossa.
+
+— Menepä täältä, Lassi — hän sanoo — olet vain tiellä, tulen
+mainiosti toimeen. Odota minua, kohta tulen luoksesi.
+
+Mutta touhussaan hän unohtaa lupauksen. Tapaan hänet vasta
+ehtoollisella, jolloin hän kertomistaan kertoo, mitä kaikkea oli päivän
+kuluessa tehty ja mitä seuraavana päivänä oli aikomus saada aikaan. Ja
+vuoteeseen tultuani minä vain kuulen, kuinka hän yliskamarissaan
+laittautuu makuulle, tietysti viimeisilleen väsyneenä, heti nukkuakseen
+ja alkaakseen huomenna uudelleen varhaisesta aamusta.
+
+Totisesti en ole vielä nähnyt yhtäkään maalaisemäntää, joka
+toimeliaisuudessa, huolellisuudessa, kaikkinäkeväisyydessä olisi minun
+kaupunkilaiseni veroinen. Tämä on hyvä. Mutta minä olen mustasukkainen.
+Hän rakastuu yhä enemmän tehtäviinsä, hän nauttii niistä, hän elää
+niissä, mutta minua hän ei koko päivänä ajattele, ei ehdi ajatella, ja
+illalla ei jaksa eikä huoli ajatella. Minä olen mustasukkainen
+kaikelle, mikä askarruttaa hänen ajatuksiansa, kun näen selvästi, että
+hän elää kiihkeästi jossakin ulkopuolella minua. Vieläpä pakenee tai
+ainakin välttää joutumasta kahdenkesken kanssani, ikäänkuin minä
+laverruksillani sekoittaisin ja keskeyttäisin hänen yhtäjaksoisen
+toimeliaisuutensa.
+
+Nukuimmehan me erillämme, hän ylhäällä — ah, kuinka minä rakastin
+hänen huonettansa ja sen esineitä! — minä alhaalla. Olisi luullut sen
+jo riittävän erillisyytemme ylläpitämiseksi. Mutta hän vältti
+hyväilyjäni siinä määrin, että väkenikin jo rupesi sen huomaamaan.
+Usein näin heidän kysyvästi katsahtavan toisiinsa, kun Martta nosti
+takaisin käteni, jonka olin jostakin innostuneena kiertänyt hänen
+kaulansa ympäri.
+
+Hänen toimeliaisuutensa ei väkeäni ollenkaan miellyttänyt.
+
+Tyytyväisyyden hymy oli heidän huuliltaan kokonaan kadonnut, Martan
+heitä lähestyessä. Hermostuneina ja vähän ärtyisinäkin he koettivat
+ennättää hänen edellensä, toimittaen valmiiksi sen työn, johon tiesivät
+hänen aikovan ryhtyä. Niinpä hänen tarvitsi vain hetkeksikin jättää
+kangaspuut, jo oli kankuri siinä hänen tilallansa. Martta näkyi
+nöyrästi luovuttavan toisille häneltä anastetut työt. Meni vain
+löytämään itsellensä uutta.
+
+Kerran hän puhui minulle tästä asiasta. Jotakin oli kai tapahtunut,
+koska Martta oli kiihtyneen ja nolon näköinen.
+
+— Eikö ole merkillistä, Lassi, mitä enemmän koetan kohdella heitä kuin
+sisariani ja auttaa heitä työssä, sitä ynseämmiksi he käyvät minulle.
+Voitko sinä tämän selittää?
+
+Minä sanoin aivan hyvin voivani selittää asian. He pelkäävät joutuvansa
+tarpeettomiksi. Emännöitsijä oli tullut sanomaan: "Mitä minä tässä
+talossa teen, kun rouva tekee kaiken" ja oli vihapäissään pyytänyt
+lähtötodistusta.
+
+Martta nauroi. Tämä selitys oli hänelle suuri huojennus.
+
+Mutta hän ei sittenkään malttanut jättää talousaskareita. Hän koetti
+soittaa pianoa kaksi tuntia päivässä, ja siinäkin hän tapansa mukaan
+sai jonkinlaisen liikainnostuksen, me sanoimme sitä "dillaksi". Välistä
+häntä ei saanut pianon äärestä koko päivään: jokin oli siinä ensin
+saavutettava, jota hän ei vielä ollut saavuttanut. Ja skaaloja
+harjoitellessaan hän ei nähnyt ketään, ei kuunnellut mitään, mitä
+hänelle puhuttiin. "Odota, odota" — sai hän vain sanotuksi kesken
+juoksutuksiansa — "minun täytyy vain saada tämä kohta selväksi, sitten
+tulen". Mutta tietenkään ei tullut.
+
+Näitä dilloja hänellä oli aika ajoin monia muitakin. Semmoiseksi
+muuttui kerran keittiöpuutarhan hoito, se on, rikkaruohojen kitkentä.
+Tämä työ jää taloudessa usein vähän takapajulle muiden kesäkiireiden
+takia, ja kun siihen käytetään vain loisia ja muuta pikkuväkeä,
+joka nyt oli kaikki heinäniityillä, löysi Martta puutarhasta
+häiritsemättömän työalan itselleen. Hän paneutui siihen kuin myyrä. Hän
+nyppi ja raaputti koko päivän, polvillaan maassa, sormet mullassa. Sen
+kuin juuri ehti syödä. Vielä ehtoollisenkin jälkeen hän teki lähtöä
+ryytimaahansa. Minä koetin parhaani mukaan saada hänet heittämään.
+"Rakas" — hän vastasi — "minulla on enää yksi kulma kitkemättä,
+sitten tulen." Ja sinne hän meni. Usein hän siellä viipyi yhteentoista
+yöllä eli niinkauan kuin suinkin saattoi rikkaruohoja oikeista taimista
+erottaa.
+
+Hiljaa mennessään huoneeni oven ohitse hän tavallisesti kuului
+pysähtyvän, ikäänkuin tietääkseen, valvoinko minä vielä. Minä kolisutin
+jotakin esinettä, toivoen hänen ehkä kurkistavan sisälle.
+
+— Hyvää yötä, kulta — kuului silloin hänen soinnukas äänensä sanovan,
+ei aivan ilman jotakin hätääntymisen sävähdystä, ja sitten kuuluivat
+hänen askeleensa ullakkohuoneiden rappusissa.
+
+Monina öinä minä näin jäin valvomaan ja miettimään oikeata syytä näihin
+ilmiöihin.
+
+Olihan ylimalkaan kylläkin ilmeistä, miksi Martta koetti talossani niin
+kaikin voimin ahkeroida. Hän tahtoi olla talolle hyödyllinen,
+välttämätön. Ensin hän kokemattomuudessaan antautui talon kaikkein
+vaikeimpiin ja tärkeimpiin naistöihin. Mutta toimeliaisuudestaan ja
+taidostaankin huolimatta tultuaan pahasti nolatuksi, hän jätti nämä
+työt emännöitsijöille, nöyrästi väistyen. Pianonsoitostakin luulen,
+että hän monen vuoden laiminlyönnin jälkeen siellä kaupungissa nyt sitä
+harjoitteli todenteolla, voidakseen sillä joskus ilahduttaa minua,
+jonka hän tiesi kovasti rakastavan soitantoa. Mutta sitten luulen hänen
+alkaneen pelätä, että harjoitukset minua ehkä kiusaavat, eikä soittanut
+enää kotona ollessani. Nyt viimeksi hän oli ruvennut taas hakeutumaan
+töihin, mutta ei enää hakenut tärkeimpiä ja hänelle hauskimpia, vaan
+päinvastoin yksinomaan sellaisia, joita muut eivät mielellään tehneet
+ja laiminlöivät. Väki katseli häntä suuresti ihmetellen. Kuitenkin
+kaikitenkin, en voinut itseltäni salata, että tuossa väsymättömyydessä,
+tuossa melkein hermostuneen alituisessa touhuamisessa, ilman hetkenkään
+hengähdystä, tuntui ikäänkuin jotakin itsensähuumaamisen tarvetta.
+Niinkuin hän olisi suorastaan pelännyt levähtämistä, niinkuin olisi
+pelännyt sellaista herpautumisen hetkeä, jolloin ei hän enää ole
+käskemässä itseänsä ja ajatuksiansa, vaan ajatukset valtoinaan, omin
+päin valloittavat hänet.
+
+Välistä olin myöskin huomaavinani hänessä sitä samaa levotonta ja
+aiheetonta pelkoa, oikeammin säikkyväisyyttä, jota hän oli osoittanut
+Tähtitornin vuorella, vetäessään minua pois pimeästä. Hän valittikin
+minulle, että häneen oli tulemassa jonkinlainen yksinäisyydenkammo,
+joka ilmaantui siinä, että hän esimerkiksi ei voinut kulkea yksin
+teillä tuntematta aivan aiheetonta sydämentuskaa — pelosta, että
+sattuisi tapaamaan ihmisiä! Minä huomautin, kuinka epäjohdonmukaista
+tuo oli. Mutta hän ei osannut paremmin selittää.
+
+Tuskallisin kaikesta oli hänestä kuitenkin yön yksinäisyys. Joskus
+näin, hänen vilahtaessaan ohitseni, että hän oli kuin poissa kaikesta
+olevaisesta. Hänen silmänsä liikkuivat niinkuin pelästyneen kauriin ja
+hän pakeni jotakin. Tämä tapahtui usein iltaisin, kun hänen oli
+vihdoinkin noustava ylös huoneeseensa ja oleminen yksin. Ihmisraukka,
+kuinka hän mahtoikaan kärsiä meidän pakollisesta erillisyydestämme!
+
+Ja yksin maatessani alhaalla minä ajattelin: Kunpa ei se poloinen yhä
+vielä taistellekin Tauler-ajatuksia vastaan!
+
+Tämä ajatus sai vahviketta omituisesta tapauksesta, joka sattui eräänä
+kuutamoisena yönä. Kuulin myöhään yöhön ylishuoneesta Martan
+liikahduksia ja hiljaista kävelyä, ikkunan sulkemisia ja taas
+avaamisia, enkä tavallisilta omilta ajatuksiltanikaan oikein tahtonut
+saada unta. Kun silmäni vihdoin ummistuivat, heräsin äkkiä kolinaan,
+niinkuin joku olisi nopeasti juossut ullakon rappusia alas. Tai minä
+oikeastaan heräsin siihen, että tämä kolina oli juuri loppunut ja sen
+sijaan vallitsi mitä syvin hiljaisuus. Laskujeni mukaan sen henkilön,
+joka oli juossut alas, olisi pitänyt olla juuri oveni takana.
+
+— Martta? — minä huusin koetteeksi.
+
+Martta vastasi ihan oveni takaa:
+
+— Ah, sinä heräsit, voitko tulla pian ulos, pian, pian?
+
+— Mikä on? — minä kysyin ja rupesin nopeasti vetämään vaatteita
+ylleni.
+
+Martan vapiseva ääni sanoi:
+
+— Puistikossa on joku, näin selvästi, tule pian.
+
+Minä avasin oveni ja aioin rientää ylös hakemaan revolveria, mutta se
+olikin Martalla kädessä. Otin sen häneltä, ja me menimme yhdessä
+puistikkoon, joka paistoi kirkkaassa kuutamossa. Haimme perimmäisetkin
+sopet, emme ketään löytäneet. Ja Martta lopulta myönsi, että
+kysymyksessä on täytynyt olla jokin harhanäky.
+
+En ollut vielä milloinkaan tuntenut niin repivää sääliä rinnassani,
+kuin nähdessäni Martan nousevan ylös rappusia takaisin kuutamoiseen
+yksinäisyyteensä.
+
+Jälleen vuoteeseen päästyäni ajattelin: Eikö ole sentään kirottua, että
+ihmisten täytyy olla mies ja nainen, etten minä voi ottaa sitä raukkaa
+kainalooni peitteen alle, rauhoittaa kuin säikkynyttä lasta ja nukuttaa
+vahvan turvan tuntoon!
+
+Valvotun yön kiihtyvissä mielikuvissa minä aloin syyttää itseäni, etten
+ollut toimittanut tuota miestä maan pinnalta, enkä siis ollut täyttänyt
+sitä, mitä Martta olisi pitänyt elämänsä suurimpana onnena ja
+autuutena, sitä, minkä toivossa hän oli suudellut ja kyynelillään
+peittänyt minun arvottomia sormiani...
+
+Mutta omituinen on ihminen. Päivällä, auringon helkkävässä paisteessa,
+Martan äänen kuuluessa jälleen nauravana ja minulle kaikkea mahdollista
+ilonaihetta löytävänä, minusta alkoi tuntua, että noita yöllisiä
+itsesyytöksiä saattoi sentään pitää koko lailla liioiteltuina. Asia ei
+ehkä ollutkaan niin vaarallinen kuin se öisessä kuvittelussa oli
+tuntunut.
+
+
+
+
+14.
+
+
+Mutta olipa sentään onnenhetkeni minullakin, suuren mittaamattoman
+onnen!
+
+Se tosin alkoi pienoisella onnettomuudella, joka sekin on tässä
+kerrottava.
+
+Niiden tointen joukossa, joita Martta oli pidättänyt itselleen, oli
+poikkeuksena yksi, jota emännöitsijänikin oli ennen pitänyt
+erikoistehtävänään. Se oli kahvin valmistaminen minulle, kun aamupäivin
+töistä poikkesin sillä asialla kotona.
+
+Martalla oli sitävarten varattuna erityinen saviastia keittiökellariin,
+jossa hän säilytti maitoa kerman nostattamiseksi. Maidon kuoriminen
+omin käsin ja pelkällä lusikalla, kun hän kerran oli sen
+konstin oppinut ja päässyt makuun, oli ainaiseksi jäänyt hänen
+mielitehtäväkseen. Ja niin olivat meijerskasta ja meijeristä aivan
+riippumatta meidän kylmän keittiökellarin muutkin maitoasiat joutuneet
+jälleen Martan erikoisalaksi. Näiden kellariasiain hoitaminen antoi
+hänelle sitäpaitsi jälleen sitä touhuamisen tilaisuutta, jota vailla
+hän ei näyttänyt voivan elää.
+
+Matalaan kellarinoveen hän vain ei mitenkään tahtonut voida tottua,
+vaan oli jo usean kerran lyönyt päälakensa ovenpäätyyn.
+
+Niin nytkin.
+
+Ja siitä samasta asiasta se minun onneni saikin alkunsa.
+
+Oli ihana syyspäivä. Minä olin juuri tulossa aamupäivän töistä
+riiheltä, johon meidän piti raivata sementtialus uutta voimalaitetta
+varten, sillä taloamme "sähköistettiin" par'aikaa.
+
+Jo kaukaa näin Martan tulevan keittiönrappusia alas, kannatellen
+käsissään raskasta saviastiaa, jota hän oli viemässä kellariin. Hänkin
+huomasi minut, sillä hän pysähtyi ja katsettaan kääntämättä vadista,
+ettei maito läikkyisi, huiskutti minulle toisella kädellään. Sitten
+meni kiirehtien kellariin. Varmaankin hän tahtoi ehtiä pian, että
+menisimme yhdessä pihlajan alle, jonne hänen oli tapana laittaa kahvit.
+
+Tullessani kohdalle kuulin hänen juoksevan kellarin rappusia ylös,
+mutta samassa hän parahti ja päälakeansa painaen ähkien ja irvistäen
+nousi pihalle. Minut nähtyään hän rupesi kivusta itkemään.
+
+— Lapsukainen! — sanoin minä juosten kädet ojona hänen luokseen —
+satutitko kellarinoveen? — ja kiedoin hänet syliini ja säälintunteen
+oikeudella suutelin hänen poskiaan ja ohimoitaan, niinkuin voi tehdä
+lapselle, joka on itseään satuttanut. Mutta minä kavahdin suutelemasta
+häntä suulle, sillä kiihoittuneenakin selvästi tunsin, että sääli ei
+siihen oikeuta, vaan että se olisi jo "lupauksen" rikkomista.
+
+— Se on kohta ohi, kiitos Lassi — sanoi Martta. Hänkin kietaisi
+kätensä kaulani ympäri, lyhyesti puristaen minua kiitokseksi, ja sillä
+aikoi jo päästä minun syleilystäni.
+
+Mutta minunpa säälini ei ollutkaan vielä mennyt, enkä minä hellittänyt.
+
+Minä pidin Marttaa ensi kerran sylissäni.
+
+Olin onneni huipulla.
+
+Minä nostin hänet maasta käsivarsilleni ja kannoin pihlajan alle, yhä
+suudellen hänen hiuksiansa. Ja hänen päänsä oli raukeana minun olkani
+nojassa, ja silmät olivat ummistuneet eikä hän pyrkinyt pois minun
+luotani. Eikä hän sanonut sanaakaan...
+
+Voi onnen täydellisyyttä ja — lyhyyttä!
+
+Kohta kun olin istuttanut hänet penkille pihlajan alle — mutta se
+pihlaja oli pyhä puu, sillä jo vanhempani ja heidän vanhempansa olivat
+sen alla istuneet, kun heillä oli elämän kysymyksistä häiritsemättä
+keskusteleminen — kohta, kun olin hänet siihen istuttanut, heräsi hän
+onnestamme valveille ja hiljaa, hellästi työnsi kädellään syleilystäni
+itsensä loitommaksi. Oikeuksiini vielä kerran päästäkseni minä rupesin
+tarkastamaan, oliko hän muka saanut päälakeensa jotakin vammaa, toivoen
+siten saavani tilaisuuden suudella häntä uudesta säälistä. Mutta hän
+älähti minun kosketuksestani, ja hänen kasvonsa vetäytyivät kivusta
+tuskaisesti kokoon.
+
+— Niinkö pahasti olet todella satuttanut — sanoin minä ruveten, hänen
+mukanaan voivotellen, suutelemaan ainakin hänen käsiänsä.
+
+Mutta sitä ei minun olisi pitänyt tehdä, sillä nyt hän löysi
+puheenaineen ja siten pääsi tilanteen herraksi.
+
+— Ikävintä on — sanoi hän — että olen jo toisen kerran satuttanut
+näin kovasti ja "ettei kaksi kolmannetta mene".
+
+Hän jo rupesi kaatamaan kahvia kuppiini; koko onneni oli kuin pois
+virutettu. Tuskin voiden salata harmiani minä sanoin:
+
+— Tuo on taikauskoa.
+
+— Sitä sananlaskua äiti aina käytti pienenä ollessani.
+
+— Sittenkin se on pelkkää taikauskoa — minä vihoittelin.
+
+Martta katsahti minuun niinkuin olisi tahtonut jotakin sanoa, mutta ei
+sanonutkaan. Minä tiedustin häneltä, mitä se oli.
+
+— Sitä vain — hän sanoi — että sinä sanot: sattumaa ei ole, mutta
+sittenhän sekin on vain taikauskoa se sinun "korkeampi johtosi".
+
+Tämä odottamaton ongelma asetti minun vastattavakseni kysymyksen, oliko
+äskeinen tapaus pelkkä sattuma vai tarkoitusperäinen korkeammalta
+kannalta katsoen, toisin sanoen, se tahtoi panna koko minun uskoni
+vaa'alle, sillä minusta tuntui todella aivan uskomattomalta, että
+mikään korkeampi johto olisi toimittanut noin nolaavan ja kirvelevän
+iskun kaikkea hyvää tarkoittaneelle Martalleni.
+
+Umpikuja, johon hän oli kysymyksellään minut ajanut, oli niin
+musertavasti kaikkea ulospääsyä vailla, että minä en osannut muuta kuin
+suuttua oikein perusteellisesti. Vastaukseni oli melkein huutamista.
+
+— Ja sanonko minä sinulle, miksi sinä satutit itsesi, sanonko! Siksi,
+että on jo aika lakata tuosta alituisesta touhuamisestasi. Niinhän sinä
+menet kuin itse paholainen ajaisi sinua takaa. Ikäänkuin meillä ei
+olisi apulaisia nurkat täynnä, jotka kellarin rappusia juoksisivat!
+Orjakseniko minä olen sinut tänne tuonut!
+
+Paremmaksi vakuudeksi, ja että Martta ei ennättäisi keksiä millä
+sanojani kumota, minä nousin ja rupesin lähtemään, vaikka
+kahvikuppinikin oli vasta puolillaan.
+
+— Minne sinä menet? — kysyi Martta.
+
+— Menen haihduttamaan mieltäni. Minua on jo kauan kiusannut tuo sinun
+touhuamisesi. Siinä on jotakin luonnotonta.
+
+— Mutta minne?
+
+Silloin minä keksin, minne olin muka menossa.
+
+— Menen metsästämään — sanoin.
+
+Martan silmissä välähti minulle tuttu elpymys.
+
+Hän tiesi hyvin, että tämä "metsästäminen" merkitsi vain pilkkaan
+ampumista, osumistaidon harjoittelua, ja että se usein tapahtui vain
+revolverilla!
+
+— Lassi — hän sanoi — jos minä mielestäsi touhuan liiaksi, niin ehkä
+olisi hyvä minunkin jollakin muulla tavalla haihduttaa mieltäni. Ota
+minut mukaan!
+
+— Mutta mielelläni, rakas — sanoin minä ja tulin hänen luoksensa,
+vanhassa sovussa hänen silmiinsä hymyillen.
+
+Menin valitsemaan metsästysaseita. Itselleni en kyllä välittänyt ottaa
+muuta kuin revolverin, mutta Martalle aioin antaa pienen, tarkan
+luodikkoni, joka oli minun hienoin aseeni.
+
+Tultuani ullakkohuoneeseen, jossa metsästysvehkeitäni säilytin,
+huomasin hämmästyksekseni, että luodikkoa oli käytetty. Minä varmasti
+muistin, mihin kuntoon olin sen jättänyt, kun viimeksi sitä käytin.
+Kaikki lokerot olin pumpulilla ja vaseliinilla tukkinut. Se oli
+tapahtunut jo keväämpänä, sillä minä en käynyt "metsästämässä" koko
+kesänä kertaakaan.
+
+Mutta vielä enemmän hämmästyin, kun huomasin, että myöskin revolveriani
+oli käytetty ja koko patruunavarastosta oli vain niukka kolmannes
+jäljellä.
+
+Minä menin Martalle kertomaan.
+
+— Ah, se on totta — sanoi hän — minä olen näet jo ennenkin koettanut
+haihduttaa mieltäni lystikseni ammuskelemalla metsissä. Mutta yhdessä
+sinun kanssasi olisi toista. Ethän ole suutuksissasi minulle?
+
+— Kas, kun et minulle ole mitään virkkanut.
+
+— Tottapa minä pelkäsin sinun suuttuvan...
+
+Ja ominaisella kyvyllään hän pyyhkäisi asian päiväjärjestyksestä.
+
+
+
+
+14.
+
+
+Me ratsastimme hilpein mielin "metsästämään", tarkoituksena myöskin
+joutua talomme takamaille, jossa samalla aioin tarkastaa, miten paljon
+kesäinen kulovalkea oli tehnyt vahinkoa meidänkin metsillemme.
+
+Koko tällä pitkällä matkalla oli hilpeytemme vain yhden kerran
+keskeytyä, kun Martta polun levetessä ratsasti rinnalleni ja
+otti puheeksi uudelleen tuonnoisen kysymyksen "sattumasta" ja
+"ei-sattumasta".
+
+— Ihan turhaan suutuit — hän sanoi. — Minä olin juuri
+myöntämäisilläni sinun eduksesi, nimittäin, että se mikä toisesta voi
+näyttää sattumalta, voi toisen tunteissa tai ajatuksissa kyllä merkitä
+muutakin kuin vain sattumaa. Tarkoitan, ettei syrjäinen voi koskaan
+tietää, mitä tapaus merkitsee sille, jolle se on sattunut.
+
+— Älä unohda, Martta, että läksimme liikkeelle mielemme
+haihduttamiseksi.
+
+— No kiristä sitten ohjaksesi!
+
+Näin sanoen hän räpäytti piiskallaan varsaani takapuoleen ja itse
+eteenpäin kumartuen kiihoitti ratsunsa lentoon.
+
+— Ota kiinni! — hän huusi.
+
+En minä saanut häntä tavoitetuksi, vaikka varsani teki parastaan. Hän
+oli aikoinaan käynyt ratsastuskoulun Helsingissä.
+
+Näin me leikkien saavuimme pian perille.
+
+Kulo oli kärventänyt suuren kivikkovuoren ja valkea saatu sammutetuksi
+vasta laaksoon, missä meidän metsää oli palanut vain hehtaarin verran.
+
+Me tulimme paikalle syrjästä kiertäen ja näimme edessämme hävityksen
+kauhistuksen yht'aikaa kokonaisuudessaan. Taivasta vastaan kohosi
+lukemattomia alastomiksi palaneita, mustuneita honkain ja kuusten
+runkoja haraoksineen. Raakuva varislauma oli tulossa vuoren takaa
+meidän suuntaamme, ne raakuivat kuin viimeistä päivää ja niiden lento
+oli kuin tappelua.
+
+— Katsopa tuota — sanoin minä nousematta vielä hevosen selästä — ne
+ajavat takaa korppia, joka on heidän joukkoonsa eksynyt.
+
+— Mikä on erotus korpin ja variksen välillä? — kysyi Martta.
+
+— Korppi on aivan musta — selitin minä — musta ja paljon suurempi,
+raatelevampi, se syö variksenkin munia. Näetkö, tuossa ne jo tulevat.
+
+— Näen — sanoi Martta — tuo musta se on korppi.
+
+Ja todella koko varislauma, taistelun tuoksinassa meitä pelkäämättä,
+suuntautui meitä kohden, lentääkseen ylitsemme ja jatkaen tappelua
+aivan päittemme kohdalla.
+
+Kääntämättä katsettaan varislaumasta Martta kallistui syrjittäin minua
+kohden, ojennetuin käsin minulta jotakin tavoitellen.
+
+— Anna tänne luodikko, anna, anna pian!
+
+Minä selvitin aseen selästäni niinpian kuin taisin.
+
+Saatuaan sen käsiinsä Martta ensin painoi piipunsuun päin maata, tuki
+olkaa vasten, sitten viuvahutti ilmaan ja laukaisi, niinkuin näytti,
+aivan tähtäämättä.
+
+Koko varislauma, laukauksen pamahtaessa, siirrähti kuin komennuksesta
+hiukan ylemmäs tai syrjemmäs. Mutta korppi putosi kohtisuoraan maahan.
+
+— Sinähän ammut kuin amatsooni — sanoin Martalle, joka rupesi
+avuttani laskeutumaan hevosen selästä.
+
+Hän jätti hevosen minulle ja meni sille paikalle minne korppi oli
+pudonnut.
+
+Minäkin laskeuduin alas ja hevosia puuhun sitoessani huusin:
+
+— Totisesti en ole ennen nähnyt kuin erään tanskalaisen kennelmiehen
+pudottavan lintua sillä tavalla!
+
+Tultuani Martan luo oudostutti minua hänen silmiensä kiihkoisa kiilto,
+kun hän katseli maassa makaavaa mustaa korppia, ja hänen sanaton
+totisuutensa.
+
+Yht'äkkiä minä ymmärsin hänen mielentilansa.
+
+Korppi oli hänelle Tauler.
+
+Ja jokin syytös oli kohoovinaan minua vastaan tuosta mustasta linnusta,
+joka makasi kuolleena maassa.
+
+Minäkin kävin kovin totiseksi. Vihdoin sanoin:
+
+— Älä sure, Martta. Kunnes tämän syksyn yöt pimenevät, olen minäkin
+oppinut yhtä varmasti osumaan.
+
+Taas näin Martan silmissä saman leimuavan tulen, jonka olin pannut
+merkille pihlajan alla. Hän tarttui minun käteeni ja nosti sen taas
+huulilleen, niinkuin Tähtitorninmäellä.
+
+— Mutta oletko sinä ajatellut, Lassi, mihin onnettomuuteen minä
+jäisin, jos sinut vietäisiin murhasta elinajaksi vankeuteen?
+
+Minä en todellakaan ollut vankeutta tullut ajatelleeksi, yhtä vähän
+kuin olisin sitä odottanut jonkin koiran ampumisesta. Nyt tulin
+pikakuvassa nähneeksi, miten minua viedään vankilaan ja miten Martta
+käsiänsä tuskasta väännellen, itseänsä minun onnettomuudestani
+syyttäen, jääpi turvattomana kohtaloansa itkemään.
+
+— Johan sanoin sinulle, että aion tehdä sen pilkko pimeänä yönä, niin,
+että vain hän yksin koko maailmassa tietää kuolevansa minun kädestäni.
+Olkoon vain salamurha, hän ei ole parempaa ansainnut.
+
+— Lassi, ajattele toki, että sinä olet yleisesti tunnettu hänen
+verivihollisekseen. Koko kaupunki tiesi, että sinä olit koettanut
+vaatia häntä kaksintaisteluun. Kaikki epäilykset kohdistuisivat heti
+sinuun, sehän on päivän selvää.
+
+Minä sanoin kovasti tuskastuneena:
+
+— Mutta kuinka sinä Martta...! Ensin sinä ilmeisesti ilostut, kun
+näet, että minä todellakin tahdon tehdä tehtäväni, ja sitten esität
+näkökohtia todistaaksesi, että minun on ihan mahdoton sitä suorittaa!
+
+Martta vastasi melkein aavemaisen totisesti:
+
+— Minulle on pääasia, että sinä tahdot. Silloin tiedän, että sinä
+rakastat minua. Mutta että sinä et voi, se ei ole sinun vikasi.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Tarkastettuani metsän ja arvioituani vahingon me läksimme paluumatkalle
+sen enempää sillä kertaa ammuskelematta. Ja kuitenkin oli aikaa jo niin
+paljon kulunut, että aurinko oli mailleen menossa.
+
+En ole ikinä muulloin nähnyt niin kaunista ja niin kaihoisaa
+päivänlaskua. Tyyni, ihana syysilta, taivaat purppuroissaan,
+viheriöissään, hehkuissaan. Mutta ei missään vähintäkään toivon
+virikettä, vähintäkään lupausta uuden huomenen valkenemisesta. Vain
+sammumista, pimenemistä, kuolemista. Kaihoisa, mutta aito päivänlasku.
+Siinä pitää ollakin toivottomuutta.
+
+Ja niin minäkin ratsastin loistavan kuningattareni, Martan vieressä.
+Oi, kuinka ihanaa sanoa: hän on minun vaimoni! Ihanaa antaa hevostemme
+käydä rinnakkain, vain kyynärän verran toisistamme! — Mutta ei
+milloinkaan koskettaa häntä ... ei milloinkaan odottaa tulevaisuutemme
+valkenemista. Kuinka toivotonta!
+
+
+
+
+16.
+
+
+Tämän takamailla käynnin jälkeen aloin olla lopullisesti selvillä
+siitä, ettei meidän yhtymisestämme mieheksi ja vaimoksi voi ikinä
+mitään tulla ennenkuin se oikea korppi todella on ammuttu. — Mutta
+tämä samainen retki avasi minulle myös täyden selvyyden siihen, etten
+voi sitä tehdä saattamatta Marttaa onnettomuuteen ja kärsimyksiin,
+sillä hän oli ollut enemmän kuin oikeassa siinä, että tekoa olisi
+mahdoton peittää.
+
+Minä aloin vaivata päätäni kaikenlaisilla tuumilla ja suunnitteluilla,
+miten voisin järjestää asian niin, etteivät epäluulot kohdistuisi
+minuun. Ne muuttuivat yhä monimutkaisemmiksi. Ja varmasti väsyttäisin
+jokaisen lukijani, jos niistä rupeaisin näissä muistelmissa tiliä
+tekemään. Martan kanssa en tahtonut tässä asiassa enää neuvotella.
+Taisin edeltäpäin arvata, että hän heti tekee tyhjäksi
+salaamissuunnitelmani, niin tietoinen olin itsekin niiden heikkoudesta.
+
+Lisäksi tapasin itseni yhä useammin hautomasta mielessäni sitäkin
+ajatusta, että sen, joka uskoo "korkeampaan johtoon", ei pitäisi ottaa
+asetta käteensä, vaan olisi hänen nöyrästi odottaminen, mihin tämä
+johto asiat kehittää. Tätä ajatusta pelkäsin ja koetin karkoittaa,
+mutta se tuli itsestään esille, kun vain hetkeksikin jossakin
+toimessani pysähdyin.
+
+Minä siis aloin välttää kaikkea toimissani pysähtymistä. Ja niin kävi,
+että omaksi ihmeekseni muutuin toimissani aivan kuin toiseksi
+ihmiseksi. Laiskanpulskeasta, vähän saamattomasta hidastelijasta minä
+tulin ahkerimmaksi ahertajaksi. Työn pienimpiin yksityiskohtiin
+vajoutuminen tuli intohimokseni.
+
+Samalla muutuin vähän kärsimättömäksi Marttaa kohtaan. Olisinko
+sellaista voinut koskaan itsestäni uskoa! Mutta varmaankin Martan
+näkeminen väkisinkin herätti tuon ajatuksen, jota pakenin. Minä
+tahdoin oleskella vain työmiesteni parissa, suunnitella ja panna
+toimeen yhä uusia talousyrityksiä, sanalla sanoen uudistaa koko
+maanviljelysjärjestelmämme, karjataloutemme, rakentaa uuden navetan,
+vedennostomoottorit...
+
+Martta katseli nyt vuorostaan minua ihmeekseen.
+
+— Kuulepa Lassi — sanoi hän kerran, pysähdyttäen minut liivinnapista
+— mikä sinuun on tullut? Ethän suo enää hetken rauhaa itsellesi. Onko
+meillä todellakin niin kiireellisiä töitä?
+
+Minä riuhtauduin irti, mutta palasin hermostuneena parin askeleen
+päästä takaisin, silmät ummessa ja syvään huokaisten.
+
+— Mitä sinulla olikaan sanottavaa, Martta?
+
+— Sitä vain — sanoi hän ja pisti tällä kertaa etusormensa
+liivintaskuuni — että olethan laihtunutkin ihan uskomattomasti —
+katsoisit itseäsi peiliin! Silmäsikin katsovat ihan hajalleen.
+
+— Onko vielä muuta? — sanoin jälleen ummistaen silmäni.
+
+Martta jatkoi koettelemustani, siitä ehkä tietämättä:
+
+— Etkö todellakaan muista, kuinka itse olet moittinut minua, että
+touhuan turhaan, että "menen niinkuin paholainen ajaisi minua takaa."
+Nyt itse!
+
+Minä sanoin luonnottomasti hillityllä äänellä:
+
+— Viikon perästä saapuu agronomi ja monttööri apureineen. Meillä
+täytyy olla pohja-alus siksi valmiina ... ah, mutta sinäkö näitä
+asioita ymmärtäisit!
+
+— En ymmärrä, en ymmärrä, Lassi. Minä ymmärrän vain, että näin ei käy
+laatuun, sinä tapat itsesi. Tule Lassi, ratsastetaan taas pilkkaan
+ampumaan...
+
+— Älä puhu siitä asiasta! — huusin minä ja läksin menemään. Muutaman
+askeleen päässä käännähdin ja sanoin vielä:
+
+— Liiaksi jo muutenkin sitä asiaa ajattelen!
+
+Ja läksin nopeasti toimiini.
+
+Kun nyt tämä aivan aiheeton hermostuminen tuli vielä lisäpainoksi
+omalletunnolleni, hukuttauduin minä, siitä päästäkseni, vielä
+täydellisemmin töiden touhuun. Ei mikään saanut minua herättää
+muistamaan, että olin loukannut Marttaa ja että yhä enemmän horjuin
+siinä korpin ampumisasiassa.
+
+Suloinen Marttani ei näyttänyt ollenkaan ottaneen pahakseen. Hän oli
+minulle ehkä entistäkin hellempi.
+
+Päivää ennen sitä torstaita, jolloin kalliiden ammattimiesten oli
+saapuminen riihemme laitteita perinpohjin uudistamaan, Martta taas
+pysäytti minut. Hän sanoi aikovansa matkustaa huomenna kaupunkiin,
+päiväksi tai pariksi.
+
+Tämä aie tuntui minusta jostakin syystä kovin häiritsevältä, koska se
+sattui juuri huomiseksi. Minä jälleen kiehahdin, mutta samassa muistaen
+edellisen hermostumiseni, minun onnistui hillitä mieleni ajoissa ja
+sanoin hyvin suvaitsevasti:
+
+— Etkö voisi lykätä ensi viikkoon?
+
+— Olen päättänyt ja jo järjestänyt niin, että minua odotetaan, minun
+täytyy lähteä huomenna.
+
+— Niinkuin tahdot — sanoin minä, ja lisäsin nöyrästi: — Ajattelin
+vain — kun sinulla on semmoinen yksinäisyydenkammo erittäinkin
+matkalla ollessasi — miksi valitsit juuri huomisen, jolloin minun on
+mahdoton lähteä kanssasi, ihan mahdoton, uskothan?
+
+— Uskon, uskon — sanoi Martta naurahtaen. — No nyt saat mennä
+toimiisi, ja anteeksi, että olen sinua pidättänyt.
+
+Kun sitten illalla tulin pilkkosen pimeässä kotiin ja rasvaisen työn
+jälkeen olin tyystin pessyt ja puhdistanut itseni, aioin mennä kohta
+maata, ollakseni aamulla varhain työssä ennenkuin montteeraus alkaa.
+Luulin Martan jo menneen ylös, koska en ruokasalistakaan ollut kuullut
+hänen liikkuvan alhaalla.
+
+Mutta juuri, kun olin heittämäisilläni takin yltäni, kuulin
+vierashuoneesta pianonsoittoa ja menin sinne.
+
+Martta sanoi:
+
+— Aioin soitella sinulle, mutta en tullut ajatelleeksi, että sinähän
+saatat olla hyvin väsyksissä työsi jälkeen...
+
+Minä pyysin soittamaan ja istuuduin sohvaan.
+
+Ikävä, että minä vain rakastan soitantoa, mutta en pysty ollenkaan sitä
+arvostelemaan. Minusta Martta soitti suorastaan virtuosimaisesti. Ja
+minusta näytti päälliseksi, että hän vähän niinkuin tahtoi minulle
+osoittaa, miten paljon hän oli minun tähteni harjoitellut. Epäilin
+vain, että hän aikoo ruveta useinkin minua näin "lepuuttelemaan" eli
+että se oli vain veruke minun pidättämisekseni touhuilemisesta.
+
+Soiteltuaan paljon eri säveltäjiltä, joukossa vaikeitakin, Rahmaninovin
+kappaleita, hän kääntyi puoleeni, ja kun minä en osannut arvosteluksi
+sanoa muuta kuin aivan yleisiä kehumisia, sanoi hän:
+
+— Olen löytänyt ihmeen kauniin laulun — ehkä tahtoisit mieluummin
+kuulla sen kuin soittoa?
+
+Ja hän rupesi laulamaan Jaakko Tuurin laulua, itse säestäen:
+
+    "Ole luonani silloin, rakkain,
+    Kun viime hetkeni lyö,
+    Kun elämä kerran jättää,
+    Ja joutuu pitkä yö.
+    Minä tahdon katsoa silmiis sun
+    Ja kaikki unhottaa
+    Mitä kahden kärsiä saimme..."
+
+Hän ei voinut jatkaa liikutuksen tähden, sen huomasin selvään, mutta
+tunteensa salatakseen hän sanoi:
+
+— Ah, ei se ole mitään — ja pani nuotit pois. Sitten hän nousi pianon
+äärestä ja tullen minun luokseni ojensi minulle molemmat kätensä
+sanoen:
+
+— Sinua nukuttaa, rakas Lassi — kuinka en sitä arvannut, niin pitkän
+päivätyön jälkeen! Mutta kuulepa, sinä varmaan nouset niin varhain,
+etten sinua näe ennen menoasi. Luulen kuitenkin, että ennätän juoda
+päiväkahvin kanssasi, ennenkuin juna lähtee, jos vain tulet ajoissa,
+tulethan?
+
+Me erosimme parhaassa ystävyydessä, kukin puolellemme, vieläpä hän
+salli minun suudella itseänsä otsaan ennen eroa, ja suuteli itse taas
+minun sormiani. Muuten en huomannut mitään erinomaista hyvästelyssämme.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Seuraavana päivänä — se oli nyt se tärkeä torstai — juuri ennen
+päiväkahvin aikaa, kun olin monttöörin valvonnan alla asettamassa
+sähkömittaria sille kuuluvaan komeroon ja kiinnitin vaikeaa ruuvia,
+minulle juostiin kiireesti sanomaan, että Martta oli taas satuttanut
+päälakensa kellarinoveen ja oli pyörtynyt.
+
+Minä viskasin kaikki kapineet käsistäni ja juoksin kotiin.
+
+Martta makasi selällään kellarin sementtilattialla. Päälaessa oli
+hänellä hiuksiin hyytynyt veriläikkä, siis hän oli todella ensin
+satuttanut päänsä oveen ja arvatenkin pyörtyneenä kaatunut taaksepäin
+alas rappusia. Saviastia oli särkyneenä hänen vieressään. Kaiketi hän
+oli kiireissään kantanut sitä ylös kellarista, kuoriakseen kerman
+keittiössä. Maito oli läiskähtänyt hänen vaatteilleen ja osa tehnyt
+suoria valkoisia virtoja pitkin kostean sementtilattian sileätä pintaa.
+
+Mutta mitä minä puhun maidosta ja sen valkeista viiruista, kun minun
+kuitenkin täytyy sanoa pääasia, että Martan pääkallo oli mennyt halki
+ja hän oli heittänyt henkensä.
+
+Miten Martta nostettiin maasta, miten hänet kannettiin kellarista ja
+tuotiin ylös asuntoomme, siitä en muista mitään. Varmaankin minä kohta
+jouduin paikalle rientäneiden henkilöiden huostaan. Lienen osoittanut
+mielenhäiriön merkkejä. Sanovat minun jättäneen Martan sikseen ja
+ryhtyneen sormin yhdistelemään noita maitoviiruja, niinkuin lapset
+tekevät kevätvesille.
+
+
+
+
+17.
+
+
+Tulla tajuihini ja muistaa aloin oikeastaan vasta hautajaisista alkaen.
+
+Muistan seisoneeni lääkärin ja sairaanhoitajattaren välissä, ja vielä,
+että muut hautajaisvieraat ikäänkuin välttivät minuun päin katsomista,
+arvatenkin hienotunteisuudesta.
+
+Oliko minulla ollut raivokohtauksia, en ole koskaan voinut syrjäisiltä
+saada oikein selville; ihmiset huolellisesti karttoivat sellaisista
+minun kanssani puhumista. Mutta itse muistan, että minua kerran
+pideltiin kiinni. Oli oikein paljon hätääntyneitä henkilöitä
+pitelemässä. Muistan myöskin, että minua oli raivostuttanut se, kun
+en saanut heitä mitenkään ymmärtämään, mikä minua raivostutti. He
+luulivat, että kaikki on selvitetty, kunhan minut vain saadaan kylpyyn.
+Ja minä siis taistelin hengen uhalla heitä vastaan.
+
+Vieläpä muistan mikä se minua todellisuudessa niin raivostutti. Se on
+niin hirveätä, että nyt vielä vuosien kuluttua en tahdo voida sitä
+paperille kirjoittaa.
+
+Minä raivosin kohtaloa vastaan, minä kirosin oman uskoni ja
+kaiken — "korkeamman johdon" (ollakseni nyt tässä suurta nimeä
+turhaanlausumatta). Minusta oli suorastaan raa'an innoittavaa kohtalon
+puolelta, että se oli näin julmasti rangaissut Martta raukkaa vain
+siksi, että hän oli liiaksi touhunnut, tai oikeastaan sangen
+pikkumaisesti siitä, ettei hän ollut ensimmäistä ja toista varoitusta
+totellut. Kun minä muistin Martan omat sanat "ei kaksi kolmannetta
+mene", otti minut raivo. Minä aloin viskellä huonekaluja ja voimieni
+takaa iskeä kepillä joitakin esineitä, jotka kaikki minun mielestäni
+edustivat korkeampaa johtoa.
+
+Kuinka kauan tätä tilaa oli kestänyt ja mitä minä yleensä suorittelin
+Martan kuoleman ja hänen hautajaistensa välisenä aikana, en ollenkaan
+muista.
+
+Kaikissa tapauksissa olin nyt tuotu kesytettynä juhlalliseen
+tilaisuuteen. Näin Martan makaavan arkussa, ja ymmärsin, ettei tässä
+saanut muuta kuin siivosti seistä paikallaan. Näin myös papin ja tunsin
+Martan vanhemmat, mutta en vain muistanut, olinko ja milloin olin heitä
+tervehtinyt, näin emännöitsijän ja muun väen, ja kaikki painoivat
+silmänsä maahan kohta, kun heitä katselin. Sairaanhoitajatar tuon
+tuostakin taputteli minua käsivarteen, hyväellen ja tyynnytellen
+niinkuin lasta.
+
+Sitten, ennen arkunkannen kiinniruuvaamista, minut johdettiin lääkärin
+ja hoitajattaren välissä aivan Martan ääreen.
+
+Tässä minä olin vähän nolona, kun en tiennyt, mitä minua oikeastaan
+vaadittiin tekemään. Ajattelin, että minun olisi ehkä pitänyt antaa
+Martalle jäähyväissuudelma. Otsalleko vai suulle he tahtovat minun sen
+tekevän? En ollut koskaan suudellut Marttaa suulle, ja otsalle olin
+suudellut viimeksi, tietäen, että hän itse sitä tahtoo — olihan se
+tapahtunut vain neljä päivää sitten. Nyt en tiennyt, tahtooko hän. Ja
+huolimatta hoitajattareni kuiskaamasta kehoituksesta suudelma jäi
+antamatta.
+
+Silloin vasta huomasin Martan hymyilevän.
+
+Varmasti hän sillä tahtoi osoittaa kiitollisuutensa sen johdosta, että
+minä olin koko yhdessäolomme aikana näissä asioissa niin ehdottomasti
+noudattanut vain hänen tahtoansa.
+
+Nyt näin myös kuinka ihana Martta oli valkoisissaan. Joku oli pannut
+pienen hienolehtisen lehvän hänen kiharoittensa päälle posken viereen.
+Siitä, ettei hän pyyhkäissyt sitä pois, minä lopullisesti ymmärsin,
+että hän oli kuollut.
+
+Käteni alkoivat nousta kasvoilleni. Minä tahdoin salautua ihmisten
+katseilta, sillä itkun puistatus hytkytti minua ja silmistäni vuoti
+vesi, mutta minä en tiennyt, oliko sopivaa tässä tilaisuudessa ääneen
+valittaa.
+
+Silloin kuulin lääkärin sanovan papille:
+
+— Nyt on kriisi ohitse, hän on paraneva.
+
+Ja pappi ojensi lääkärille kätensä, niinkuin onnea toivottaen.
+
+Arkku suljettiin.
+
+
+
+
+18.
+
+
+Mutta ei tarvitse luulla, että vain minä yksin olin napissut kohtalon
+julmuutta vastaan.
+
+Sanoivat, että lääkäri kutsuttuna heti tapaturman jälkeen oli
+purskahtanut itkuun Martan nähtyänsä ja sanonut kaikkien kuullen:
+"Tuo on julmaa ivaa ihmiselämästä!"
+
+Talossa ei väen kesken paljon muusta puhuttukaan kuin onnettomuudesta,
+joka oli kesken katkaissut noin nuoren elämän. Pienimmätkin olivat
+haarniskassa kohtaloa vastaan (hekin vain välttäen sopivamman nimen
+turhaanlausumista).
+
+Yli maan mainittiin sanomalehdissä tästä järkyttävästä tapauksesta, ja
+useissa oli sangen rohkeita mietelmiä elämän järjettömyydestä.
+
+Itse pappikin hautauspuheessaan, vaikka tietysti mainitsi Herran
+teitten tutkimattomuudesta, ei malttanut olla antautumatta
+arvostelemaan asiaa "inhimilliseltä kannalta katsoen", jolloin hän,
+kuvattuaan elävin, liikutuksesta väräjävin sanoin tämän nuoren emännän
+ahkeraa toimeliaisuutta, ylevän hienoa suhtautumista kaikkiin
+alaisiinsa, jalostavaa vaikutusta koko seudun harrastuksiin, hellää
+huolenpitoa avuntarvitsijoista, ja vihdoin ihanteellista, mieltä
+ylentävää suhdetta aviomieheensä, sanoi, itsekin äärimmilleen
+järkytettynä, että meidän täytyy seistä hämmästyneinä tämän ankaran
+kohtaloniskun edessä.
+
+Sellainen koko ympäristöni yhtyminen minun kapinallisiin tunteisiini
+auttoi paljon tervehtymistäni, minä rupesin vähin puhelemaan heidän
+kanssaan, ja pian hoitajattareni katsoi voivansa jättää minut yksikseni
+päiväksi tai pariksi, sitten jo viikoksi. Lääkäri lakkasi
+kirjoittelemasta apteekkimääräyksiä ja kävi vain harvakseltaan
+katsomassa.
+
+Minä käyskentelin jo vapaasti kaikissa huoneissa ja nousin joka päivä
+Martan huoneeseen ullakolle, siellä tuntikausia katsellen ikkunasta,
+miltä maailma oli Martasta voinut näyttää eri säinä.
+
+Olin antanut ankaran käskyn, ettei Martan huoneessa saanut mitään
+liikuttaa, vaan kaikki oli jäävä juuri semmoiseksi kuin hän
+lähtömatkalle valmistuessaan oli jättänyt. Erittäinkin oli huonetta
+siivottaessa tai vain tomua pyyhittäessä varottava, että pieninkin
+paperilippu nostettiin takaisin sen entiselle paikalle ja huoneen pieni
+epäjärjestys tarkalleen säilytettiin.
+
+Niinpä ei matkalaukkua, jonka Martta oli valmiiksi pakannut ja
+lukinnut, saanut viedä huoneesta tai edes siirtää siitä vähän vinosta
+asemasta, johon se oli seinän viereen jäänyt. Vielä vähemmän sai koskea
+siihen pieneen helmitettyyn käsilaukkuun, joka oli pantu riippumaan
+matkalaukun yläpuolelle naulaan.
+
+Hänen kirjoituspöytänsä asiat minä hoidin henkilökohtaisesti itse.
+Siihen ei saanut kukaan muu kajota. Minä pyyhin itse tomunkin, ja
+samaan aikaan kuin emännöitsijä tuli siivoomaan minä olin
+säännöllisesti jo siellä, valvomassa, että tahtoni tuli tarkalleen
+noudatetuksi. Kun emännöitsijä oli tehtävänsä tehnyt ja lähtenyt,
+ryhdyin minä pyyhkimään tomua pöydältä, jos semmoista siinä huomasin.
+Kynäin piti olla sikin sokin ja kokoonmykertyneen paperilapun juuri
+siinä paikassa, mihin se oli Martan rutistavasta kädestä pöydälle
+pudonnut.
+
+Lukittuun pöytälaatikkoon, vaikka avain oli reiässä, en katsonut,
+pitäen pyhänä hänen mahdollisien salaisuuksiensa säilymistä
+salaisuuksina. Myöskin käsi- ja matkalaukku olivat lukitut, ja niiden
+avaimia minä tosin en nähnyt missään, mutta en liioin hakenutkaan.
+
+Mutta eräänä aamuna toivat valvotun yön kiihtyneet tunteet minut Martan
+huoneeseen.
+
+Vaikka olin tottunut siihen, että yöllinen ajatusten kiihtymys minulla
+aina osoittautuu perusteettomaksi ja aamunvalossa haihtuu, en tällä
+kertaa voinut saada sydänalaani vapaaksi kaikesta, minkä yö oli sinne
+jättänyt.
+
+Minua oli alkanut vaivata kysymys, minkätähden Martta oli valinnut
+lähtöpäiväkseen juuri sen päivän, jona tiesi minun olevan mahdotonta
+tehdä hänelle matkaseuraa. Sillä jo viikkoa ennen hän oli tiennyt, että
+torstaina meille tulee monttööri ja agronomi ja me alamme asettaa uutta
+puimakonetta paikoilleen ja remmiä vaihtopyöriin ja avaamme sähkövirran
+voimalaitteeseen.
+
+Tämä kysymys oli yöllä vähitellen muuttunut yhä kantavammaksi.
+Kiihtymykseni oli kasvamistaan kasvanut, niin että aamupuoleen yötä
+jumalaties mitä pöyristyttäviä epäluuloja riehui runneltuneessa
+mielessäni.
+
+Tuo kaikki tietysti haihtui nytkin aamun kirkkaudessa, kun pukeuduin ja
+peseydyin. Mutta jotta pääsisin kaikesta kiihtymyksestäni ihan
+selväksi, päätin mennä viettämään hartaushetken rakkaaseen Martan
+huoneeseen, ikäänkuin pyytääkseni häneltäkin anteeksi yölliset
+ajatukseni.
+
+Omituista, että huoneeseen tultuani heti rupesin sittenkin katselemaan,
+minne nuo matka- ja käsilaukun avaimet olivat saattaneet joutua. Jos
+hän on tahtonut pitää laukut visusti lukittuina, ajattelin, ovat
+avaimet ehkä siinä kukkarossa, jonka otimme hänen kuolinpukunsa
+taskusta ja jonka minä olin sulkenut hänen pieneen seinäkätköönsä. Se
+puku oli hänen matkapukunsa.
+
+Siellä ne olivatkin.
+
+Minä avasin matkalaukun. Rupesin ottamaan erilleen ja hajoittamaan
+lattialle siellä olevia esineitä, aivan kuin olisin hakenut jotakin,
+itsekään tietämättä mitä.
+
+Laukussa ei ollut mitään huomiota herättävää. Vähän vain ihmettelin,
+miksi hän oli sinne koonnut esineitä, joita ei hän olisi suinkaan
+tarvinnut tuota suunniteltua päivän tai parin matkaa varten
+vanhempiensa luo. Niinpä oli siellä hänen pieni, kultasivuinen
+evankelionsa, jonka minä olin kerran hänelle lahjoittanut.
+
+Pantuani esineet takaisin samaan järjestykseen kuin ne olivat olleet ja
+lukittuani matkalaukun, avasin käsilaukun — arvatenkin tiedottomasti
+etsien mahdollisia lisäselvityksiä matkan oikeaan tarkoitukseen.
+
+Käsilaukussa oli jokin esine, joka oli nenäliinoihin käärittynä. Vedin
+sen esille. Se oli minun revolverini.
+
+Miksi ihmeessä hän on tarvinnut revolveria matkaansa? — ajattelin, ja
+samassa kylmä väristys juoksi pitkin selkääni.
+
+Siinä tilaisuudessa vasta tunsin, kuinka heikoksi olin sairauteni
+aikana käynyt. En voinut seistä, ja pääni ja koko ruumiini tutisi
+niinkuin halvaantuneella.
+
+Martta, minun Marttani! Sinä pelkäämätön, sinä voimakas, sinä suuri
+ihminen!
+
+Seuraavassa hetkessä minua jo runteli syvä häpeäntunto, kun en ollut
+tehnyt sitä tekoa, johon Martta nyt ilmeisesti oli valmistunut.
+Ajatukseni olivat todella mennä sekaisin. Minä unohdin, että hän oli
+kuollut, ja aioin rientää kaupunkiin, ennättääkseni sinne ennen häntä.
+Sitten muistin. Sitten taas unohdin.
+
+"Hän on varmaan tehnyt itsemurhan, ammuttuansa Taulerin, koska hän
+viipyy niin kauan matkalla" — ajattelin — "mahdotonta on, ettei hän
+olisi ennen lähtöänsä jättänyt minulle mitään hyvästelykirjettä!"
+
+Ja nyt aloin hakea kirjettä kaikkialta, kirjahyllyltä, uuninraosta,
+seinille ripustettujen valokuvien takaa ... mutta vasta viimeiseksi
+muistin, että pöytälaatikko oli minulta jäänyt katsomatta. Minä
+tempasin sen auki semmoista vauhtia, että se tuli kokonaan ulos ja sen
+sisältö — lukemattomat kirjeet ja pikku paperit — putosivat sekaisin
+ja ylösalasin permannolle.
+
+Nyt minä päättelin, etten löydä mitään, ellen ensin rauhoitu. Istuin
+tuolille ja aloin pyyhkiä hiestynyttä otsaani ja niskaani kauluksen
+alta. Joku toinen oli samalla kertaa myöskin sanovinaan: "rauhoitu,
+rauhoitu, Lassi", aivan niinkuin Martta olisi sanonut, jos olisi nähnyt
+tilani. Siinä minulle taas selvisi, että Martta oli kuollut ja ettei
+minulla voinut enää ikinä olla mitään kiirettä häntä koskevissa
+asioissa. Panin tyhjän laatikon sijoilleen pöytään ja rupesin
+hiljalleen noukkimaan kirjeitä lattialta, asettaen niitä kauniiseen
+järjestykseen ja tuntikausia niitä lukien.
+
+Mikä naisellinen kokoelma muistoja miltei lapsuudesta asti,
+koulutyttöjen välistä haaveilua, rakkaustarinoita, myöskin vanhempien
+kirjeitä, matkakuvauksia ulkomailta! Martan koko elämä kulki ohitseni,
+milloin ruusunhohteisena, läikkyelevänä, milloin hetkeksi
+pilveentyvänä, murehtien, aivotellen. Ja niin kiihtyneenä kuin olinkin
+löytämään sitä, mitä hain, en voinut olla joskus vajoamatta hänen
+pienen päiväkirjansa muistelmiin ja niihin kokonaan unohtumatta. Erään
+päiväyksen kohdalla oli lyhyesti:
+
+"Tähtitorninvuorella tunnustanut Lassille kaiken."
+
+Minä suutelin tätä kirjeen kohtaa.
+
+Lukemistani luin, ja päivä kului puoleen, ennenkuin kaikki paperit ja
+kirjeet alkoivat olla laatikossa.
+
+Viimeisenä lattialla oli se kirje, joka alkujaan oli kai ollut
+laatikossa päällimmäisenä, sillä olihan sisällys pudonnut ylösalaisin.
+
+Se kirje oli kuoreen suljettu ja Martan käsialalla osoitettu —
+minulle.
+
+Itselleni hokien: ole rauhallinen, ole rauhallinen! minä vapisevin
+käsin avasin kirjeen.
+
+
+
+
+19.
+
+
+Kirje oli näin kuuluva:
+
+Lassi rakas, rakas, rakas! Olen lähdössä surmaamaan sen oikean mustan
+korpin ja toivon, etten ole osuva huonommin kuin takamailla.
+
+Mutta eihän mistään voi olla ehdottoman varma. Ja siltä varalta, etten
+osuisi, tai ase ei tekisi tehtäväänsä, tai että joutuisin kiinni ja
+minut ainiaaksi erotettaisiin sinusta, kirjoitan sinulle tämän
+hyvästelykirjeen.
+
+Oi, ettei sinun silmiesi tarvitsisi ikinä lukea näitä rivejä, vaan minä
+työn tehtyäni saisin palata luoksesi ja hävittää ne! Olen hiuksen
+tarkkaan punninnut kaikki mahdollisuudet ja keinot, joilla peitän
+jälkeni; olenhan jo yli vuoden itsekseni suunnitellut ja valmistanut
+tekoani. Olen nyt kirjoittanut hänelle tämmöisen kirjeen: Anton! ...
+tai ehkä on parempi, että jäljennän sen aivan semmoisena kuin se oli.
+Näin se oli:
+
+  "Anton,
+
+  Kun saat tämän kirjeen, olen minä jo kaupungissa. Uhkaukseesi,
+  että jollen sinun kirjelappuihisi vastaa, niin olen jonakin yönä
+  kuuleva sinun merkkivihellyksesi meidän omasta puistostamme,
+  vastaan, että olen päättänyt antautua. Sinun tulosi näille
+  seuduille on mahdottomuus. Etkö ollenkaan pelkää tulla ammutuksi!
+  Minä tulen itse sinun luoksesi.
+
+  Älä hae minua vanhempieni luota, vaan kohdatkaamme siellä, missä
+  viimeksikin. Jos olet sen paikan unohtanut, niin sanon, että se
+  oli "kallioilla". Tule sinne kello 9 aikaan _illalla_ samana
+  päivänä kuin saat tämän kirjeen.
+
+  Herran nimessä polta tämä kirje, että rikoksemme jäljet
+  häviäisivät maan pinnalta, tai tuo se mukanasi ja palauta
+  minulle.
+
+  M."
+
+Niinkuin tästä näet, uhkasi hän ilmestyä yöllä ikkunani alle. Ja nyt
+tällä mahdollisella eromme hetkellä, Lassi, minun täytyy tehdä sinulle
+kaikkein vaikein tunnustus. Minun sydämessäni ei ollut vain pelkoa ja
+vavistusta sinä kuutamoisena yönä, jona todella pelkäsin kuulevani
+hänen vihellyksensä, vaan minä yht'aikaa myöskin tunsin sitä samaa,
+mistä kerroin sinulle Tähtitorninvuorella, minä melkein odotin häntä.
+Lassi, Lassi, Lassi, anna minulle viimeisen kerran anteeksi! Itse olin
+siitä niin kauhuissani, että silloinhan juuri teinkin peruuttamattoman
+päätökseni, jota nyt vihdoin lähden toteuttamaan.
+
+Ymmärrätkö nyt, mikä kauhea peikko tuo mies on elämässäni ollut, ja
+että minä olen vain hädissäni varjellut itseäni, kun olen hänet
+tappanut.
+
+Jospa vain onnistuisin ja sinun ei ikinä tarvitsisi tätä kirjettä
+nähdä! Sillä tieto, että tuota miestä ei ole enää maan pinnalla ja että
+minä olen hänet pois pyyhkäissyt, on tekevä minut toiseksi ihmiseksi,
+se on antava minulle tunnon, että kelpaan sinun vaimoksesi. Ah, Lassi,
+tuskin voin käsittää niin suuren onnen autuutta. Sinua minä rakastan ja
+olen aina rakastanut, sinua ainoata, iäti, iäti!
+
+_Martta_.
+
+
+
+
+20.
+
+ENSIMMÄINEN UNENI.
+
+
+Martta oli siis minua rakastanut! Martta, jota ei enää ole, oli
+haaveksinut luokseni palaamista! Hän oli tahtonut olla minun vaimoni,
+hän, jota ei enää ole! Hän, jota ei enää ole, oli pitänyt vaimonani
+olemista yli ymmärryksen käyvänä onnen autuutena!
+
+Voi kohtalon halpaa leikkiä!
+
+Veri jyskytti ohimosuonissani.
+
+Eivät ohimoni jyskyneet niin siitä surusta, että olin menettänyt
+suurimman onnen, mitä aivoni ja sydämeni osasivat käsittää, vaan
+uudestaan nousevasta raivosta kohtaloa vastaan, joka oli vaatinut
+uhrikseen Martan hengen.
+
+Siihen määrään tällä hetkellä itsekin pelkäsin tulevani uudestaan
+hulluksi, että nopeasti kätkin poveeni Martan kirjeen, jottei se
+joutuisi ihmisten nähtäväksi.
+
+Minä olisin tahtonut huutaa kiroukseni kaikkea olevaista vastaan, mutta
+henkeäni salpasi niin, että kaikki voimani menivät vain raskaaseen
+huohottamiseen.
+
+Rangaista häntä kuolemalla tämän hänen aikomansa teon johdosta oli
+mielestäni vielä pikkumaisempaa kuin sallia hänen kolahuttaa päänsä,
+ettei hän muka liikaa touhuaisi! Kumpikin oli arvotonta menettelyä,
+edellinen alhaista. Senpä vuoksi mitään ylintä olentoa ei ole olemassa,
+vaan kaikki on jätetty raa'an sattuman varaan! Meitä ihmisiä pilkataan!
+Mutta minun Marttaani ei saa pilkata, ei saa!
+
+— Martta! Martta! — minä huusin niin, että ullakossa ja koko talossa
+kajahti. Kapinoiden kaikkeutta vastaan minä tahdoin huudollani väkisin
+herättää hänet henkiin. Itse vain lyyhistyin läjään tuolille. Sitten
+muistin, miten Delia oli kertonut Martan isän kolhineen päätänsä
+puunrunkoa vastaan tuskistaan päästäkseen, kun luuli tyttönsä
+hukkuneen. Ja kohta minäkin rupesin lyömään päätäni seinään suuren
+tuskani lievikkeeksi tai myöskin päästäkseni erilleni koko elämästä,
+jossa ei Marttaa ollut.
+
+Raivoavista huudoistani ihmiset juoksivat ullakolle ja löysivät minut
+Martan huoneesta puoli kuolleena.
+
+Taas lääkärit, taas sairaanhoitajattaret! Näitä oli aluksi kaksi, jotta
+olisivat tulleet toimeen kohtausten aikana.
+
+Mutta kohtausten väliaikoina minä olin ainakin omasta mielestäni täysin
+selvä, vaikkakin kokonaan haluton elämän jatkamiseen.
+
+Olin valvonut silmiä ummistamatta kaksi viikkoa. Silloin lääkäri
+pudisti päätänsä ja määräsi minulle paljon voimakkaampia unirohtoja
+kuin entiset.
+
+Ehkä nämä unilääkkeet ne auttoivatkin minua tervehtymään, joskin
+kaiketi aivan toisella tavalla kuin lääkärini oli kuvitellut. Aloin
+saada silmiini unenhorrosta, ensin vain lyhyiksi hetkiksi, mutta
+sittemmin pitemmiksikin. Nämä unihetket olivat minulle ääretöntä
+kidutusta, sillä ne olivat mitä hirveimpiä painajaisia.
+
+Unista oli kolme muita merkillisempää.
+
+Ja kun minä ainakin itse pidän niitä tervehtymiseni pääaiheuttajina,
+mutta erittäinkin, koska Martta oli niissä kaikissa mukana, en ehkä
+väsytä muistelmieni lukijaa, jos vielä kerron nuo merkilliset unetkin.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Uneksin, että Martta tuli luokseni. Hän tuli valkoisissaan — ei
+niinkuin vainaja, vaan niinkuin morsian. Eikä tullut niinkuin haamu,
+vaikka tosin seinän estämättä hänen sisäänliitelyänsä, vaan niinkuin
+riemukkaan viestin tuoja, onnen hymy huulilla.
+
+Hän palasi kaupungista.
+
+Hänen kätensä olivat ojennetut minua kohti.
+
+— Nyt se on tehty — sanoi Marttani onnensa säteilyssä — nyt sitä
+miestä ei ole enää maan pinnalla.
+
+Minä kavahdin vuoteeltani. Suunnaton pelko valloitti minut hänen
+tähtensä, mutta ettei hänkin säikähtäisi, sanoin minä miehekkäät sanat:
+
+— Kohtalon arpa on langennut! Olkoon siis niin!
+
+Silloin hän sulki minut syliinsä ja itki onnesta. Mutta kamala aavistus
+ei jättänyt minua.
+
+— Miksi vapiset? — kysyi Martta yhä hymyillen.
+
+Minä sanoin, että pelkään asian tulevan ilmi. Mutta nauraen hän
+peitti minut suudelmilla ja kertoi, mihin kaikkiin mahdollisiin
+salaamiskeinoihin hän oli ryhtynyt. Kertoipa ripotelleensa
+vierasmaalaista rahaakin sinne kallioille, jotta Taulerin luultaisiin
+seurustelleen jonkun ulkomaalaisen naisen kanssa.
+
+Vihdoin hän sai minutkin uskomaan, ettei mitään ilmitulemisen vaaraa
+ollut olemassa, vaan minä todella saisin hänet varjelluksi
+loukkaamattomana, ja suuri, pyörryttävän suuri onni alkoi valua
+minunkin sieluuni.
+
+Erottumatta toisistamme hetkeksikään me olimme aina yhdessä, ja
+kävellessäkin oli meillä poski vasten poskea ja käsi toisen
+vyötäisillä. Me olimme kuin yhteenkasvettuneet, "niinkuin joskus
+kaksoiset", kuten Martta oli kerran tahtonut.
+
+Näin yhdessä me olimme myöskin katselemassa ulkona kaikkia paikkoja.
+Meidän piti saada nähdä uudelleen talomme kolkat, sen polut, sen
+pihlajat, sen nurmet, sen kivet ... sillä uuden onnemme valossa emme
+olleet vielä mitään nähneet, vaan kaikki oli meille uutta kuin
+paratiisissa, sielumme iloitsi ja riemuitsi.
+
+Väkeämme emme nähneet paljon. He supattelivat nurkkien takana. Ja kun
+minä huusin: Heikki hoi! niin hän vetäytyi kiireesti aitan taa ja joku
+toinen näyttäytyi hänen sijaansa. Minä huusin toista. Kävi samalla
+tavalla. Ei kukaan tullut huutoihini. Kaikilla heillä oli puhumista
+vain toisilleen.
+
+Minä kysyin Martalta, ymmärsikö hän, miksi he noin supattelivat. Martta
+oli käynyt totiseksi sinä hetkenä kun minä tätä häneltä kysyin. Mutta
+vastatessaan hän nauroi ja sanoi:
+
+— No, etkö sitä huomaa? He tietysti paheksivat, että me kävelemme näin
+sylityksin, vaikka emme ole vielä julkaisseet kihlaustamme.
+
+Nyt minäkin nauroin ja sanoin: tietysti se tapahtuu siksi! Meidän on
+julkaistava ensi tilassa.
+
+Me kävelimme edemmäksi pihan alueelta. Siellä oli metsiköissä ja
+pensaikoissa toisen kylän ihmisiä, jopa vallan vieraitakin. Ja kaikki
+supattelivat ja välttelivät joutumasta suoraan näkyviimme.
+
+Vaikka me tiesimme syyn heidän naurettavaan käyttäytymiseensä, pidimme
+vihdoin kuitenkin parhaimpana siirtyä sisälle kävelemään.
+
+Ah, kuinka täällä sisällä oli rauhallista ja hyvä kuljeskella
+erottumattomina yhdessä! Ei kukaan katsonut meihin, me olimme
+kotonamme, turvalinnassamme, onnemme autuaassa pesässä. Kaikki oli
+täälläkin yhtä uutta meille. Käydessämme edestakaisin suuressa
+vierashuoneessamme, jota olisi voinut sanoa myöskin saliksi, me taoimme
+innokkaasti tämän rakkaan kotimme tulevaisuutta, päättelimme, miten
+huonekalut olisi siirrettävä vähän toiseen järjestykseen ja mitä uusia
+olisi hankittava... Lopuksi me puhelimme enää vain siksi, että meillä
+olisi aihetta yhä edelleen kävellä näin vieretysten, poski vasten
+poskea. Martta tuntui oikein niinkuin pelkäävän lopettaa puhetta,
+ikäänkuin meidän siinä tapauksessa olisi ollut välttämätön pakko
+hellittää armastava otteemme.
+
+Minä kysyin häneltä, minkä vuoksi hänen ruumiinsa tuntui ikäänkuin
+vavahtavan joka kerta, kun kuljimme keskimmäisen ikkunan ohitse? Mutta
+hän kysyi, mitä miehiä ne olivat, jotka siitä ikkunasta nähden
+seisoivat meidän koivikkotiemme suulla. Ja hänen kasvonsa olivat
+kalpeat kuin valkaistu palttina.
+
+Ja kun me taas edestakaisin käydessämme tulimme sen ikkunan kohdalle,
+näin minä kahden poliisin seisovan meidän koivikkotiemme suulla,
+niinkuin Martta oli sanonut. Kolme muuta miestä oli heidän kanssansa,
+joilla ei ollut hopeanappeja eikä kiiltovyötä, vaan ainoastaan
+virkamerkki lakissa. Ja heidän ympärillensä oli kokoontunut kansaa,
+jolta he kyselivät, ja he merkitsivät kirjoihinsa, mitä heille
+vastattiin. Mutta Martalle minä sanoin:
+
+— Ole turvassa, rakas vaimoni, eivät he tänne tule, sillä ne ovat vain
+kruununmiehiä, jotka ovat tulleet alustalaistemme veromaksuja
+ryöstämään.
+
+Minä johdatin Martan ylisille ja vein hänet huoneeseensa, josta pihaa
+ei näkynyt ikkunoihin, ja me suljimme oven jälkeemme. Kun me kotvan
+aikaa olimme seisoneet sylityksin niinkuin paeten ja piiloutuen
+toisiimme kaikesta, mikä tuleva oli, lähensi Martta jääkylmät huulensa
+minun korvaani ja kuiskasi:
+
+— Jos ne ovat ulosottomiehiä, miksi he koputtavat ovellemme?
+
+— En minä kuule heidän koputtavan.
+
+Vähän ajan perästä sanoi Martta:
+
+— Etkö nytkään kuule?
+
+Nyt minä kuulin, sillä he koputtivat lujasti, niin että ikkunalasit
+hiljaa kilisivät.
+
+Minä käskin Martan jäädä huoneeseensa ja rupesin itse lähtemään alas.
+Mutta Martta sanoi:
+
+— Hyvästi, Lassi!
+
+Minä sanoin: — en minä pois lähde, vaan toimitan asian ja palaan
+jälleen luoksesi. Mutta Martta levitti molemmat kätensä syleilläkseen
+minua hyvästiksi. Ja kun minä puristin hänet vastaani, itki hän aivan
+rajusti kuin minä olisin lähtenyt ainiaaksi hänen luotansa. Silloin
+kuului alhaalta niin kova jyskytys, että ruutu jossakin särkyi ja lasit
+kilahtivat maahan.
+
+Minä irtausin puoliväkisin Martasta ja riensin alas.
+
+Mutta miehet seisoivat jo sisällä. Heistä oli kaksi — nuo
+hopeanappiset ja kiiltovöiset — asettunut virkalakit päässä
+ovensuuhun, mutta muut olivat keskellä huonetta kaiketi minua
+odottamassa. Jo rappusia alas tullessani minä tunsin yhden näistä
+Pelleksi, ja sydämeni riemastui. Nyt ei ole hätääkään, minä ajattelin.
+Sillä tämä Pelle oli vanhempieni kustannuksella käynyt koulun ja
+äskettäin nimitetty nimismiehen virkaajaksi, ja me olimme lapsuuden
+toverukset. Mutta Pelle ei tuntenut minua, vaan kylmästi kädellään
+torjuen minun liikaa lähestymistäni sanoi:
+
+— Ei meillä ole teille asiaa, vaan teidän rouvallenne.
+
+Loukkaantumisen tunne kaapaisi syvältä sydäntäni Pellen tylyyden
+vuoksi, mutta sitä salaten minä sanoin kevyesti: — vai niin, vai niin
+— ja harppasin jo pari askelta ylös rappusia kutsuakseni Martan alas.
+Mutta he käskivät minun pysyä alhaalla, sanoen menevänsä itse, ja
+jättivät minut ovella seisovien konstaapelien huostaan. He viipyivät
+kauan Martan luona, ja minun sydäntäni hierottiin kuin kahden
+myllynkiven välissä. Minä luulin, että Martta on heidän keskellänsä
+hengen hädässä eikä voi käsittää miksi minä en riennä hänen
+turvaksensa. Minä kiemurtelin kuin helvetin liekeissä.
+
+Vähän ajan perästä alkoi ylisiltä kuulua iloisia ääniä ja
+hämmästyksekseni minun Marttani tuli heidän seurassaan alas rappusia
+mitä ystävällisimmin naureskellen ja rupatellen heidän kanssaan.
+
+— Mutta sanokaahan minulle, herra nimismies — liverteli Martta —
+mitä te oikeastaan minun kirjeilläni teette, olenko liian utelias?
+
+— Ah, rouva, se on kokonaan proforma, aivan proforma, me lähetämme ne
+käsialojen tutkijalle — sanoi Pelle liehakoivasti, — toivon, ettei
+rouvalla ole mitään sitä vastaan.
+
+Minun ohitseni kulkiessaan Martta varoittavasti kosketti minua
+vapisevalla kädellään, ja nyt minä ymmärsin kaikki: Martta teeskenteli
+huoletonta. Hänen otsallaan oli hienon hienoja hikihelmiä.
+
+Kun nimismies oli pannut Martan huoneesta tuomansa kirjeet
+nahkakoteloon, kääntyi hän minun puoleeni ja sanoi:
+
+— Ja nyt, herrani, pyytäisin jättämään meille revolverinne...
+
+Martta sekoitti hänet kesken puheen, sanoen veikeän keimailevasti:
+
+— Älkäähän nyt olko noin virkaintoisia, hyvät herrat, vaan sallikaa
+minun toki tarjota teille kahvit — onhan meillä aikaa.
+
+Näin sanoen hän rupesi kilistelemään kokoon kahvikuppeja, tehden sitä
+kovin pauhaavasti. Mutta Pelle oli nyt kuten aina hyvin rakastunut
+Marttaan, ja Martan vuoksi hän todella puheli minun kanssani
+metsästyksestä, niinkauan kuin Martta kävi kellarissa kermojaan
+kuorimassa.
+
+Vasta kahvit juotuamme ja mitä vilkkaimman seurustelun jälkeen, kun
+herrat jo nousivat ikäänkuin hyvästelläkseen, Pelle sanoi minulle taas
+virallisuuden äänilajissa:
+
+— Entä se revolveri —
+
+Minä katsahdin Marttaan. Hänen silmänsä omituisesti erkanivat
+toisistaan. Ja minä ymmärsin hänen käskevän minun sanoa, että revolveri
+oli joutunut hukkaan.
+
+— Vai niin, vai niin — sanoi Pelle pitkään — siinä tapauksessa
+saamme tyytyä vain patruunoihin...
+
+Martta ehätti väliin, sanoen ampuneensa pilalla koko patruunavaraston
+loppuun.
+
+— Ei tee mitään, me olemme koonneet niitä harjoittelupaikaltanne.
+
+Nyt en minä enää voinut kestää Martan helvetillisten tuskien näkemistä,
+niin taidokkaasti kuin hän osasikin niitä peittää vierailta. Kumarsin
+juhlallisesti viranomaisille ja sanoin:
+
+— Minä olen syyllinen.
+
+Martta hypähti luokseni ja tarttui käteeni huutaen:
+
+— Älkää uskoko häntä, hän ei ole viime aikoina ollut täysissä
+järjenvoimissa...
+
+Mutta rauhoittaen Marttaa ja kädellään kohteliaasti erottaen meitä
+Pelle sanoi minun puoleeni kääntyen:
+
+— Herrani, te ette ole syyllinen, sillä teidän oma väkenne on
+todistanut teidän alibinne. (Tämä sana merkitsi unessa, että väkeni
+oli todistanut minun olleen kotona, silloinkuin murha tapahtui
+"kallioilla".)
+
+Nyt Pelle vuorostaan kumarsi syvään meille molemmille ja sanoi,
+että niin tuskallista kuin hänen olikin tällä hetkellä toimia
+virkatehtävissä, ei hän voinut muuta kuin julistaa meidät molemmat
+pidätetyiksi.
+
+Martta näytti ponnistavan viimeisiä voimiansa pysyäkseen siinä
+huolettomuuden lumoavassa sävyssä, jonka hän oli omaksunut.
+
+— Ah, nuori herra nimismies, olen todellakin levoton puolestanne —
+hän sanoi, — oletteko varma, että menettelette, niinkuin virkanne
+vaatii?
+
+— Ennen oikeudenkäynnin ratkaisua ei lainvalvoja saa olla mistään
+varma — sanoi Pelle vakavissaan, niinkuin hän olisi jo neljäkymmentä
+vuotta toimittanut nimismiehen virkaa.
+
+— Ajattelin vain — sanoi Martta — että jos minä olenkin valmis
+antamaan teille kokemattomuutenne anteeksi, minulla on korkeita
+suojelijoita, jotka — pelkään — eivät olisi siihen yhtä valmiit.
+
+Nimismies kumarsi tähän vielä entistäkin syvempään.
+
+Ja nyt tarttui meihin kaikkiin tämä kohtelias kumarteleminen. Toimimme
+kaikki aivan sanattomina, mutta aina vain kumartelimme. Martta
+kumarteli, kun virkamiehet juoksujalkaa toivat hänelle matkakapan ja
+kumarrellen auttoivat sen hänen yllensä. Me kumartelimme ovissa, me
+kumartelimme anteeksipyytäen, jos vähänkin jouduimme matkakiireissä
+toistemme tielle.
+
+Kaksi autoa oli varattu koko seurueelle.
+
+Me Martan kanssa rupesimme menemään ensimmäiseen, sillä olimmehan
+toistaiseksi talon isäntäväkeä. Mutta nimismies taas kumarsi syvään, ja
+minäkin kumarsin. Kohteliaasti päätänsä vinkuroiden hän ilmoitti, että
+Martan ja minun oli ajaminen eri autoissa, avasi Martalle oven
+ensimmäiseen autoon ja pyysi astumaan sisään. Martta kumarsi päätänsä
+syvään ja teki niin. Samaan autoon meni Pelle, toinen etsivistä ja
+toinen konstaapeleista. Etuistuimille istui toinen etsivistä
+kuljettajaksi ja toinen konstaapeleista hänen viereensä. Ja niin läksi
+auto liikkeelle, huristaen näkyvistäni.
+
+Minä odottelin, kuka tulee kuljettajaksi minun autooni, mutta pihalla
+ei ollut ketään, vain oma väkeni kaukaisessa piirissä pihan ympärillä
+tuijotteli vieraana minuun. Huusin Heikkiä, huusin Anttia, ei kukaan
+tullut. Kylmä hiki nousi kasvoihini. Välimatka Martan ja minun välillä
+kasvoi huikeasti joka silmänräpäys, jonka hukkasin. Virkailijat olivat
+ilmeisesti pitäneet minua hupsuna — kaiketi Martan ajattelemattomien
+sanojen johdosta — ja keksineet tämän keinon päästäksensä minusta.
+
+Mutta odottakaapa! — ajattelin minä — älkää luulko, että te noin vain
+erotatte minut Martastani!
+
+Minä hypähdin vikkelästi kuljettajan istuimelle ja läksin takaa-ajoon.
+
+Joka kerta, kun muistin, miten suurissa sisällisissä tuskissa Martan
+täytyi olla, kun oli yksin suuren poliisivoiman keskellä ja minä jäin
+yhä kauemmas hänestä, lisäsin auton vauhtia. Kunpa pääsisin vain
+lähellekin Martan autoa, että voisin hänelle huutaa: täällä ollaan! —
+Ette erota minua tästä jutusta, ette erota! ajattelin, ja päästin
+bentsiinin kaikki voimat valloilleen.
+
+Vihdoinkin! Vihdoinkin näin vilaukselta heidän autonsa kaukaisen mäen
+yli menevällä maantiellä; se laskeutui kohta taas mäen taa.
+
+Maantie kierteli kovasti, ja pahimmissa käänteissä suunnaton vauhti
+heitteli minua istuimellani puolelta toiselle. Mutta kaksi kertaa ja jo
+paljon lähempää näin Martan auton mäkien harjoilla. Rakkaani! Kohta
+näyttäydyn sinulle ja huudollani lohdutan sinua!
+
+Silloin tuli tielleni odottamaton este, lumireki. Mennä nyt oikein
+miesvoimalla ja sadoilla hevosilla vetämään lumirekeä kesän aikaan!
+Mutta tietysti ilmaantui heitä varten kohta lunta tie täyteen ja oli
+keskitalvi, eikä se ollut minusta edes ihmeellistäkään, vaan aivan
+luonnollista. Ihmeellistä sensijaan oli, miten minun oli pääseminen
+heidän ohitsensa autoni takertumatta lumiin, ja miesten täydellinen
+haluttomuus auttaa minua. Minä rukoilin, olin polvillani heidän
+edessään, ei mikään auttanut. Lopulta menin takaisin autoon ajatellen,
+että heidän täytyy nostaa minut autoineni ylitse, sillä muutoinhan he
+itse eivät pääse ohitse. Mutta he kumosivat autoni lumeen tiensyrjään
+ja ajoivat suurin huudoin ohitse, lapioillaan viskellen lunta aivankuin
+haudatakseen autoni. Minä en jaksanut saada kumpaakaan ovista auki,
+minut tapasi taas villi raivo — ja minä heräsin.
+
+Hoitajattareni piteli minusta kaikin voiminsa, sillä minä heittelin
+päätäni ja koetin saada kolhaistuksi sitä seinään niin, että kerrankin
+riittäisi.
+
+He rauhoittelivat minua jääkäärein ja monenmoisilla juomilla, aivan
+liioittelevasti. Sillä täysin valveille päästyäni minä en ainoastaan
+ollut rauhallinen, vaan hyvilläni, kun todellisuudessa ei ollut
+tapahtunut sitä, mikä varmasti olisi tapahtunut, jos Martta oli päässyt
+matkustamaan.
+
+He katselivat minuun ihmeissään. Hoitajatar irroitti jääkääreen
+päälaeltani ja oli hyvin tyytyväinen unijuoman tuloksiin. Hän kirjoitti
+kirjaan kuumeasteeni, näyttääkseen lääkärille ilmeisen edistyksen.
+Sitten hän tarjosi teetä ja minä join lasillisen, puhellen säätilasta.
+
+Samana päivänä minä pyysin päästä vuoteestani. Ja kun hoitajatar siihen
+vihdoin suostui, aloin pyytää päästä edes vähäksi ajaksi ulkoilmaa
+hengittämään. Siihenkin hän, tosin kauan esteltyään, lopulta suostui.
+
+He pukivat ylleni päällystakin ja kummaltakin puolelta tukien veivät
+verannalle, tahtoen istuttaa nojatuoliin ja kääriä jalkani lämpimiin
+peitteisiin.
+
+Mutta minä vaadin välttämättä päästä kävelemään pihalle. Ja
+hermostumistani varoen he vihdoin siihenkin suostuivat, kunhan minä
+sallin heidän tukea kainaloista. Näin me vaelsimme kolmisin, ja minä
+johdatin askeleeni ja heidät koivikkotien suulle. Sinne tultua katselin
+ympärilleni joka suunnalle ja iloitsin mielessäni, ettei siinä mitään
+poliiseja enää ollut, vaan koivut tavallisella tavalla sipisivät
+tuulessa. Sitten kumarruin katsomaan myös maahan ja iloitsin vielä
+enemmän, kun en missään voinut havaita autonpyörien jälkiä, en
+ruohossa, en hiekassa. Ja tuli lisäksi sovittava ajatus, että Pellekään
+ei ole mitään pahaa Martalle tehnyt ja me ehkä voimme vielä joskus
+mennä metsästämään hänen kanssaan.
+
+Lääkäri oli aivan hämmästyksissään unijuomiensa tervehtävästä
+vaikutuksesta. Hän käski antaa ensi yöksi muutamia tippoja enemmän.
+Minä rukoilin häntä, että hän vapauttaisi minut unijuomasta, sillä
+pelkäsin painajaisten uudistuvan. Hän taputti minua muka suostumisen
+merkiksi olkapäälle, mutta ovessa kuulin hänen sanovan ruotsiksi
+sairaanhoitajattarelle: — blanda uti kaffet — jolla hän tietenkin
+tarkoitti, että tipat oli minulle annettava salaa kahviin
+sekoitettuina. — Oi Martta, Martta! Vain sinut vielä kerran
+nähdäkseni, vaikkapa painajaisessakin, nielaisin kaameat rohdot!
+
+
+
+
+21.
+
+TOINEN UNENI.
+
+
+Toinen uneni oli sisältönsä puolesta aivan lyhyt, mutta venyi
+kiduttavan pitkäksi alituisen uusiutumisensa vuoksi.
+
+Edessäni oli olevinaan autio tiiliseinä, ja minun oli kiivettävä sitä
+myöten ylös, päästäkseni siihen ainoaan ikkunaan, mikä koko seinässä
+oli.
+
+Se oli matala, pyöreäpäätyinen rautaristikkoikkuna korkealla, melkein
+räystään alla.
+
+Oli kyllä muitakin tiiliseiniä syrjempänä ja edempänä, joissa oli
+kolmekin riviä samanlaisia matalia ristikkoikkunoita. Mutta edessäni
+olevassa seinässä oli vain tuo yksi, korkealla. Minun oli se hinnalla
+millä hyvänsä saavutettava senvuoksi, että tiesin Martan olevan siellä.
+Olimme molemmat tutkintovankilassa.
+
+Minä seisoin jonkin matalan rakennuksen mustalla peltikatolla, jolla
+oli hyvin vaikea ottaa askeltakaan pellin kumahtamatta. Seisoin
+väijyksissä savupiipun takana, tarkastellen milloin vahti kulkee
+seinänurkan ohitse, kierrollaan vankilan ympäri, ja katoaa muurin
+taakse pysyäkseen tuokion näkymättömissä.
+
+Tälle katolle olin laskeutunut siitä huoneesta, joka oli minulle
+annettu tavallisen kopin sijaan. Olin onnistunut, kaikkia mahdollisia
+verukkeita käyttäen, tekemään itseni tähän murhajuttuun osalliseksi,
+yllyttäjänä tai ainakin auttajana, ja niin olin kuin olinkin päässyt
+vankilamuurien sisäpuolelle. Kuitenkin pidettiin minua vain
+jonkinlaisena marttyyrinä, joka oli saanut kärsiä vaimonsa tihutyön
+tähden, olinpa suorastaan sympatiojenkin esineenä, joten minulle oli
+annettu ristikoista vapaa huone suurine ikkunoineen, josta voin nähdä
+moneen suuntaan ja seurata vankilaelämää sen kaikissa erikoisuuksissa.
+
+Katolle tullakseni oli minun hypättävä huoneeni ikkunasta. Tietysti
+piti valita sopiva hetki, kun vahti oli poissa, mutta vaikeus ei ollut
+siinä, vaikeus oli pudottautua katolle niin, etteivät pellit
+kumahtaneet. Olin sukkasillani. Katolle töksähtäessäni notkistin
+sukkelasti polveni — olin näissä toimissa muuttunut mitä taitavimmaksi
+voimistelijaksi. Sitten oli odotettava savupiipun takana, kunnes vahti
+uudestaan katoo nurkan taa ja, kun tämä oli tapahtunut, nopeasti
+laskeuduttava katolta ja ryhdyttävä kiipeämään tiiliseinää myöten ylös
+Martan ikkunaa kohden.
+
+Alaosassa seinää oli kyllä joitakuita tyhjäksi jätettyjä tiilensijoja,
+joihin sopi sijoittaa jalkansa, mutta keskipaikoilta asti ei ollut
+käsille eikä jaloille mitään muita tarttumismahdollisuuksia kuin
+siellä täällä niitä muuriruukin epäsäännöllisiä ulostumia, jotka olivat
+tähän takaseinään jääneet rakentavan muurarin kiirehtimisen ja
+välinpitämättömyyden vuoksi. Puolivälin kohdalle päästyäni minä putosin
+aina maahan, jolloin oli uudestaan kavuttava peltikatolle ja savupiipun
+takana odotettava vahdin seuraavaa häviämistä. Lopulta tämä tapahtui
+niin monta kertaa, että minä aloin jo suoraan pudota seinältä
+peltikatolle savupiipun taakse. Sormeni olivat veressä muuriin
+raapiutumisesta. Mutta aamu alkoi valeta. Vielä viimeinen yritys,
+ajattelin. Jollen nytkään onnistu, en enää ikinä saa Marttaani tavata
+enkä ehkä nähdäkään, sillä kohta alkaa oikeudenkäynti ja meidät
+erotetaan ainiaaksi.
+
+Noustuani puoliväliin minä tartuin käsilläni ja jaloillani tiilimuuriin
+kuin iilimato. En nostanut kättäni ylempään kohtaan ennenkuin olin
+itseltäni kysynyt ovatko toinen käteni ja molemmat jalkani varmasti
+tukikohdissaan. Vasta tunnettuani, että niin oli, minä litistyin niin
+lähelle muuria kuin mahdollista ja aloin varovasti nostaa toista
+kättäni ylemmäs, uutta tukikohtaa sille tunnustellen. Näin ylenin
+vähitellen, vähitellen... Muuri muuttui ylhäällä yhä sileämmäksi, joten
+sain kauan turhaan harata kädelläni, ennenkuin löysin jonkin
+epätasaisuuden. Aikaa menee. Nyt jo kuulen vahdin tulevan. Minä en voi
+katsahtaa alas, sillä asentoni muuttuisi. Minä jään siihen
+liikkumattomaksi. Keskisormi alkaa vavista. Hädissäni minä rukoilen
+lapsuuteni Jumalaa, ja sormeni vahvistuu. Jumala on onneksi aina
+vankien puolella, ajattelen. Vahti kuuluu menevän taas. Hänellä on
+kolisevat puukengät jalassaan. Jumalan kiitos — ei huomannut.
+
+Nyt minun täytyy kääntää pääni ylöspäin, nähdäkseni, millä kohtaa
+ikkuna on yläpuolellani. Tämä on vaikein tehtävä koko yrityksessä.
+Sillä jos muuriin litistyneestä asemastani alan kääntää päätä, niin
+että voin nähdä yläpuolelleni, kadotan tasapainoni, se on melkein
+varma. Koetan kuitenkin. Se onnistuu sen verran, että näen millä kohtaa
+ikkunan mustuus on, mutta — jumalani! — mitä näenkään vielä!
+Ikkunasta on riipuksissa minua kohden kurottautuva käsi. Sen täytyy
+olla Martan käsi... Ah, hänen kopissaan on ikkuna kai niin korkealla,
+ettei hän ylety kuin vain kätensä esille kurottamaan...
+
+Nyt minä varovasti kierrän pääni vielä ylemmäs, niin että alaleukani
+tulee vasten muuria... On! — On! Se on Martan käsi, tunnen sen
+kalpeudessa jokaisen suonen, se on sama armas käsi, johon hän oli
+toivonut minun käteni kasvettuvan ikuisiksi kiinni!
+
+Jumalan kiitos, ettei hän puhu mitään, sillä jos hän sanoisi sanankaan
+ja minä vastaisin, putoisin heti.
+
+Nyt hellitän vasemman käteni ja koetan nostaa sitä tuuma tuumalta
+kaaressa pitkin muuria. Samassa tunnen alkavani kallistua taaksepäin.
+
+Kaikki on hukassa! ajattelen. Nyt ei auta enää muu kuin nopeasti
+huiskauttaa käsi mahdollisimman korkealle, jotta ennen putoamista
+ennättäisi kunpa sormenpäihinkin koskettaa Martan kättä ja edes sen
+lohdutuksen hänelle jättää. Minä tein niin ja ponnistin vielä
+jaloillanikin, että ylettyisin korkeammalle. Mutta silloin petti
+alimmainen nojakohta, ja minä lensin suinpäin alas.
+
+Heräsin jo, ennenkuin olin kivikatuun kolahtanut.
+
+Ymmärrettäköön minun autuuteni, kun omassa kotivuoteessani maaten näin
+tuulen leppeästi pullistelevan avatun ikkunani uudinta ja tajusin,
+että kaikki oli ollut unta! Unta, joka tosin olisi voinut olla
+todellisuutta, jos...
+
+Hoitajattareni näytti tosin alussa huolestuneelta, pyyhkiessään
+hiostuneita jäseniäni ja muuttaessaan minulle kuivia lakanoita,
+mutta — voisiko uskoa — vielä samana päivänä me ajoimme hänen
+kanssaan kauas kirkkomaalle, Martan hautaa katsomaan ja sinne kukkia
+viemään. Kirkonmäellä tapasin useita tuttaviani kunnanmiehiä.
+Hienotunteisuudesta minua kohtaan pysytteli hoitajattareni loitompana,
+ettei minua luultaisi yhä hoidonalaiseksi mielisairaaksi. Minä
+keskustelin suuren piirin ympäröimänä, vieläpä annoin neuvoja kunnan
+siltarakennus-asioissa.
+
+Tapahtui vielä se ihme, että minä nukuin iltapuolella leposohvalle
+ilman mitään unirohtoja ja mitään unia näkemättä.
+
+Tästä puhelimitse tiedon saatuansa lääkäri innostui niin, että ajoi
+meille ja toi apteekista itse muassaan uudet lääkkeet.
+
+Minä väitin, että olin tällä iltapäiväunellani todistanut voivani saada
+unta jo ilmankin rohtoja, ja pyysin häntä armahtamaan minua; sanoin
+mielelläni valvovani vaikka koko yön, kunhan pääsen kauheista
+unennäöistä, joita pakkonukutus minulle tuottaa.
+
+Silloin lääkäri teki suurenmoisen lupauksen, nimittäin, että jos vielä
+seuraavaksi yöksi nautin näitä uusia lääkkeitä ja tulos osoittautuu
+yhtä suotuisaksi, ei minun enää tarvitse pitemmältä niitä ottaa.
+
+Tämän sopimuksen me vahvistimme kädenpuristuksella.
+
+Sydämeni syvimmässä minun täytyy tunnustaa, että antaessani pakottaa
+itseni seuraavan yön kauheuksiin minun salaisena vaikuttimenani oli
+taaskin toivo saada unessa nähdä Marttaa. Vaikka sen toivon oli käynyt
+niin huonosti viime yön unessa, oli minulla nyt parempia toiveita.
+Sillä poliisikuulustelun, pidätyksen ja tutkintovankilan perästä, jotka
+olivat seuranneet toisiansa edellisissä unissa, olisi kaiken
+todennäköisyyden mukaan nyt tulossa itse oikeudenkäyntikin, jossa
+Martta olisi saanut tuomionsa — ellei hän olisi kuolettavasti
+kolahuttanut päätänsä kellarinoveen...
+
+
+
+
+22.
+
+KOLMAS UNENI.
+
+
+Aivan oikein. Minä sain nähdä Martan. Hän oli vankilassa hyvin
+laihtunut ja myös jollakin tavalla pienentynyt. Tukka ei hänellä ollut
+aivan yhtä hyvässä järjestyksessä kuin aina tavallisesti, ja hänen
+toinen silmänsä näytti enemmän valkuaista kuin toinen.
+
+Emme saaneet vaihtaa sanaakaan, paikkamme olivat eristetyt. Hän istui
+syytettyjen penkillä, kiinteästi katsellen minuun, ikäänkuin olisi
+odottanut, että minä vielä pelastan hänet. Hänen katseensa kuumeisesta
+loisteesta päättäen hän odotti, että kohta alan pitää puolustuspuhetta
+ja silloin kaikki selviää. Ei hän ymmärtänyt, että minä olin itse
+syytettynä, joten en siis voinut olla hänen asianajajansa — eiväthän
+naiset semmoisia ymmärrä, enkä minä päässyt asiaa hänelle selittämään.
+
+Oi Martta, Martta, missä oli sinun äskeinen kauneutesi? Missä sinun
+vapaa, ympäristöä vallitseva ryhtisi? Nyt olit siinä kuin kaikista
+kunniallisista erotettu poloinen, joka ei enää ulkoasuansa ajattele,
+vaan pelastusta hakien katselee ympärillensä ja nielemistään nielee,
+hakien kosteutta kuumeen kuivattamaan suuhunsa... Ristikuulustelut
+olivat jo suoritetut, todistajat kuullut. Me olimme viimeiseen asti
+koettaneet olla tunnustamatta. Me väitimme edelleen, ettei revolveria
+ollut enää talossamme ja että sen kaikki patruunat olivat käytetyt ja
+loppuneet. Mutta he näyttivät meille sen patruunan, joka oli murhattuun
+sattunut, ja ne patruunat, jotka olivat harjoituspaikalta löydetyt, ja
+kaikki olivat samaa mallia. Mutta urheilukauppiaalta he olivat
+kuulleet, että minä olin ostanut erikoismallisen revolverin, jonka
+patruunat eivät sovellu mihinkään muuhun taskuaseeseen. Siinä ne nyt
+olivat pöydällä nuo patruunat tuomarien edessä. Mutta minä iskin silmää
+Martalle ja me kielsimme sittenkin.
+
+Nyt otti tuomari edestään pöydältä rutistuneen paperin ja sanoi, että
+se oli löytynyt murhatun povitaskusta murhapaikalla. Sitten hän sanoi,
+että paperissa oleva käsiala oli etsivän osaston toimesta jätetty
+vannotetulle käsialaintutkijalle, joka on todistanut sen yhtäpitäväksi
+syytetyn takavarikoiduissa kirjeissä olevan käsialan kanssa. — Kuinka
+on tämän asian laita? — Näin kysyen tuomari suoristi paperin pöydällä
+kätensä alla ja ojensi sen nähtäväksemme. Se oli Martan kirje
+Taulerille. Minä ymmärsin, että kohtalomme oli ratkaistu.
+
+Mutta ennenkuin oikeudenpalvelija oli ennättänyt tuoda paperin Martan
+nähtäväksi, oli Martta pyörtynyt ja hänet kannettiin sivuhuoneeseen.
+
+Kaikki sanomalehtimiehet, joiden pöydät olivat oikealla puolella salia,
+mutta kuitenkin tuomioistuimen eikä yleisön alueella, kumartuivat
+kiihkeästi merkitsemään papereihinsa välikohtauksen, jonka saattoi
+ottaa ratkaisevaksi käänteeksi jutussa, melkeinpä tunnustukseksi.
+Tuomari luki kirjeen.
+
+Yleisön kiihtyvää supatusta oli melkein mahdoton hillitä, ja tuomari
+uhkasi tyhjentää salin. Skandaali oli jotakin aivan kuulumatonta.
+Syytetty oli siis ollut rakkaussuhteissa murhattuun, jopa luvannut
+antautua! Mutta miksi hän siis oli ampunut rakastajansa? Jännitys
+yleisössä kasvoi äärimmilleen. Tämähän nyt oli kiinnostavimpia juttuja,
+mitä yleensä voi kuultavaksi tarjoutua.
+
+Tunsin kaikkien säälivät katseet kohdistuneiksi itseeni. Petetty
+aviomies. Tällä hetkellä kaikkien nähden saanut tiedon vaimonsa
+uskottomuudesta. Miltä semmoinen mies näyttää? Älkää olko edessäni,
+enhän voi nähdä selkänne lävitse! — Tuomari koputtaa taas
+varoittavasti yleisölle. Hänkin katsoo säälien minuun. Antaen minulle
+tilaisuuden lieventää tämän tilanteen kaameutta hän ryhtyy
+puhuttelemaan minua melkein kuin yksityisesti, kuitenkin ääntänsä
+alentamatta:
+
+— Mitä arvelette vaimonne luonteesta? — kysyy hän, tahtoen ikäänkuin
+lohduttaen vetää minut pois paljastuneesta likaisuudesta kunniallisten
+ihmisten joukkoon.
+
+Näin minä todellakin sain tilaisuuden puolustuspuheen pitämiseen. Minä
+sanoin painavasti:
+
+— Vaimoni on maailman siveellisin ihminen.
+
+Yleisöstä päin kuului ihmetteleviä oo-oo ... mutta myöskin naurahduksia
+ja hillittyä hihitystä. Tuomari sanoi:
+
+— Täällä on kuitenkin kuultu todistajia, joiden lausuntojen mukaan
+vaimonne maine juuri tarkoittamassanne suhteessa ei ole aina ollut
+ensiluokkainen.
+
+Minä toistin:
+
+— Se nainen, jota te sanotte vaimokseni, on kaikissa suhteissa
+maailman siveellisin ihminen.
+
+_Tuomari_: "Kaikissa suhteissa" — sanotte? Häntä syytetään harkitusta
+murhasta.
+
+_Minä_: Hän teki vain sen, minkä minä olin vannonut tekeväni. Hän
+tahtoi ottaa teon seuraukset kantaaksensa, hän luuli osaavansa salata
+paremmin kuin minä. Minä olen todellinen murhaaja.
+
+_Tuomari_: Miksi tahdoitte tehdä tämän murhan?
+
+_Minä_: Siksi, että intohimoisesti rakastan syytettyä ja hän ei olisi
+ikinä suostunut olemaan vaimoni, niinkauan kuin tuo mies oli maan
+pinnalla.
+
+_Tuomari_: "Suostunut olemaan vaimonne" — sanotte? Mutta olettehan
+vihitty aviopari ja olettehan jo toista vuotta eläneet yhdessä!
+
+Tässä tuomarin täytyi taas vaatia hiljaisuutta, sillä istumapaikkoja
+vaille jäänyt yleisö ovensuussa alkoi uteliaisuudessaan liikkua,
+huudahdella ja taistella oikeudesta tunkeutua toinen toisensa eteen.
+
+_Minä_: Suhteemme ei ole milloinkaan ollut miehen ja vaimon.
+
+Tuomari kumartui nyt supattelemaan muiden punaverkapöydän ääressä
+istuvien oikeudenjäsenten kanssa. Varmaankin he neuvottelivat, olisiko
+meidät pantava tarkastuksenalaisiksi mielisairaalaan. Yleisökin sai
+sillä aikaa tilaisuuden väittelyyn, hihitykseen ja hupaisuutta
+herättäviin huomautuksiin. Minä aloin kiihoittua.
+
+Vihdoin tuomari huomasi epäjärjestyksen, sai aikaan hiljaisuuden ja
+jatkoi kuulusteluani.
+
+_Tuomari_: Teidän mielipiteenne mukaan vaimonne siis omastakin
+puolestaan halusi toimittaa tuon miehen hengiltä?
+
+_Minä_: Hän näki kärsimykseni. Hän tuli huomaamaan, että sitä
+erillisyyttä välillämme, jota hän hyvin kesti, minä en ajanpitkään
+voinut kestää. Mutta antautua minulle ennenkuin Tauler oli hävinnyt
+maan pinnalta, sitä hän ei voinut. Hän teki kaiken minun tähteni.
+
+Istuntosalin kaikki päät jäivät hetkeksi aikaa mietteisiinsä. Ei
+kuulunut hiiskaustakaan. Sitten alkoi kuulua kuiskailevaa väittelyä
+yleisön puolella, sitten sanomalehtimiehet katsahtelivat toisiinsa ja
+yksi alkoi naputtaa pikakirjoituskynällä hampaitansa vastaan
+naurahtamista varoen. Mutta yksi herra tuomarinpöydän ääressä minua
+sapetti enemmän kuin kukaan muu. Hän saattoi olla aivan viaton mies,
+mutta äärimmilleen kiihoittunut mieli kernaasti valitsee itselleen
+suuresta, ihmisiä täynnä olevasta salista jonkin määrätyn kohteen,
+johon se purkautuu niinkuin sähkövirta johdattimeen. Ja niin minuakin
+nyt koko salissa ei ollut harmittavinaan mikään muu kuin tuon ihmisen
+ulkonäkö. Hän oli ilmeisesti aikonut antaa partansa kasvaa, koska se
+ajelemattomana sänkenä kellersi hänen poskillaan. Sänkiset huulet
+muuttuivat hänellä ilman mitään valmistusta suuksi, joka ammotti
+avonaisena kuin veneeseen nostetulla ahvenella. Ja tässä ammotuksessa
+nauruhermot värisivät pidättyvästi, jota hän koetti peittää painamalla
+silmäluomensa viattomasti alas ja nostamalla kulmakarvat korkealle.
+Julki raivostumista välttääkseni minun täytyi katsoa muuanne.
+
+Miellyttävin koko joukosta oli minusta tuomari itse. Hän ainakin oli
+koettanut ymmärtää, vaikka nyt lopulta hänkin pudisti päätänsä.
+
+Sitten he keskustelivat taaskin matalalla äänellä, arvatenkin tuosta
+tarkastuksenalaiseksi asettamisesta.
+
+Mutta tämä kaikki keskeytyi samassa. Kaikki kurottivat päitänsä ja
+uuden jännittymisen kohahdus kuului yleisön puolelta.
+
+Martta johdettiin jälleen istuntosaliin.
+
+Nyt alkoi jälleen todellinen oikeudenkäynti.
+
+Tuomari sanoi Martalle:
+
+— Miehenne on tehnyt täydellisen tunnustuksen. Pysyttekö Te
+kiellossanne?
+
+Martta katsahti minuun ja hänen kätensä ojentuivat hiukan minua kohden.
+Ilmeisesti hän tahtoi kysyä, mitä hänen oli tässä äärimmäisessä hädässä
+tehtävä, tunnustettavako vai edelleen kiellettävä.
+
+Minä nyökkäsin hänelle päätäni. Kuin kuolon verho laskeutui
+toivottomuus hänen kasvoilleen. Hän kääntyi tuomarin puoleen.
+
+— Minä tunnustan — sanoi hän hiljaa.
+
+Hiljaisuus oli oikeussalissakin.
+
+Sitten muuttui kaikki, osat vaihtuivat. Alettiin ikäänkuin alusta
+uudelleen ja uudelta kannalta. Minut jätettiin kokonaan syrjään ja
+huomio kääntyi yksinomaan Marttaan. Tuomari — ainoa ystäväni —
+kadotti kaiken virkaintonsa eikä omasta puolestaan kysellyt enää juuri
+mitään. Sensijaan ottivat johdon käsiinsä kaksi muuta henkilöä,
+syyttäjä ja puolustaja. Ilmeisesti oli nyt kysymys lieventävien
+asianhaarain löytämisestä, ja siinä tarkoituksessa koetettiin päästä
+perille Martan ja Taulerin suhteen laadusta. Minun raivoni kypsyi
+kypsymistään.
+
+En oikeastaan päässyt kotvan aikaan selville, kumpi noista herroista
+oli syyttäjä ja kumpi puolustaja. Sillä se, jonka minä olin otaksunut
+puolustajaksi, veti haikailematta esille kaikkein arkaluontoisimpia
+asioita, väittäen todistetuksi ... kieleni ei käänny sanomaan mitä.
+Toinen taas, jota luulin syyttäjäksi, koetti tehdä tyhjäksi nämä hänen
+todistelunsa.
+
+Lyhyesti mainiten, väittelyn alaisena oli heidän välillänsä kysymys
+"väkisinkö vai ei väkisin".
+
+Yleisen syyttäjän paikalla seisovalla herralla oli kädessään
+kotitarkastuksessa takavarikoitu Martan päiväkirja, ja siitä hän luki
+kohdan toisensa perästä, joilla koetti osoittaa, ettei mitään ollut
+tuossa suhteessa todistettu, jopa koetti viittailla päinvastaiseen
+käsitykseen tämän vihkosen perustuksella.
+
+Kuulin takanani yleisön jännittyneen huohotuksen, näin edessäni
+sanomalehtikertojain pöytiensä yli kumartuneina kirjoittavan mitä
+kaikkea minun Marttani muistikirjassa oli.
+
+Kun Martta ei itse kyennyt vastaamaan hänelle tehtyihin kysymyksiin
+ankaran puistatuksen vuoksi, joka oli hänet vallannut, ja kun oli
+pelättävä hänen pyörtyvän uudelleen, luki tämä herra Martan vihkosesta
+erään minulle tutun kohdan, ja kääntyen minun puoleeni kysyi, mitä
+syytetty oli tunnustanut Tähtitorninvuorella?
+
+Mutta nyt oli mittani täysi.
+
+Minä sieppasin tuolin, joka oli istuttavakseni annettu, ja lennätin sen
+suoraan tuomarinpöydän yli ahvennaamaa kohti, joka oli uteliaana
+kurottautunut vastaustani kuulemaan.
+
+Tuomarit ja muut pöytävirkailijat nousivat yhtenä miehenä ja
+suuntautuivat ovelle. Pakokauhu valtasi yleisön. Minä kuulin
+huudettavan: pidelkää kiinni! pidelkää kiinni! Mutta minä kävin
+sanomalehtikertojain pöydän jalkoihin alhaalta ja nostin sen ilmaan.
+Aioin juuri sinkauttaa pöydän pakenevien perään, kun vahvat kädet
+tarttuivat minuun joka puolelta — ja minä heräsin hoitajattareni
+puristukseen.
+
+— Missä he ovat, päästäkää minut irti! — minä vielä huusin.
+
+Mutta "pidelkää kiinni" huutojen sijaan tunnen jo hoitajattarieni
+ääniä, kun he kehoittavat toisiansa pitelemään minua kiinni. Voimainsa
+takaa pitelevätkin jotkin kädet minun reuhtovia käsiäni vangittuina,
+mutta minä raotan jo silmiäni ja näen, että vanginvartijain
+virkapukuisten käsivarsien asemesta minua pitelevät valkohihaiset
+hellät naisten kädet.
+
+Oi autuutta, autuutta, herätä tämmöisen unen perästä!
+
+Oi autuutta, muistaa, että Martta on kuollut tapaturmaisen kuoleman,
+lyöden päälakensa liian matalan kellarinoven päätyyn!
+
+Oi autuutta, muistaa hänen kuolinkasvojensa tyyntä rauhaa ja hänen
+kiitollista hymyänsä, kaukana, kaukana kaikista tuomioistuimista!
+
+Oi autuutta, saada takaisin lapsuutensa usko, että sattumaa ei ole,
+vaan kaikki on armoa!
+
+Oi elonantavaa autuutta, rakastaa jälleen maailmaa, tietää, ettei
+ihmisistä kukaan ole Marttaa tuominnut, ettei kukaan ole häntä
+kiduttanut, ei paljastanut hänen sydämensä salaisuuksia eikä niitä
+maailmalle julistanut!
+
+Minä kiitän ja ylistän maailman hyvyyttä. Olen jälleen terve.
+
+
+
+
+*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 78782 ***
diff --git a/LICENSE.txt b/LICENSE.txt
new file mode 100644
index 0000000..6c72794
--- /dev/null
+++ b/LICENSE.txt
@@ -0,0 +1,11 @@
+This book, including all associated images, markup, improvements,
+metadata, and any other content or labor, has been confirmed to be
+in the PUBLIC DOMAIN IN THE UNITED STATES.
+
+Procedures for determining public domain status are described in
+the "Copyright How-To" at https://www.gutenberg.org.
+
+No investigation has been made concerning possible copyrights in
+jurisdictions other than the United States. Anyone seeking to utilize
+this eBook outside of the United States should confirm copyright
+status under the laws that apply to them.
diff --git a/README.md b/README.md
new file mode 100644
index 0000000..d80903c
--- /dev/null
+++ b/README.md
@@ -0,0 +1,2 @@
+Project Gutenberg (https://www.gutenberg.org) public repository for eBook #78782
+(https://www.gutenberg.org/ebooks/78782)