diff options
| -rw-r--r-- | .gitattributes | 3 | ||||
| -rw-r--r-- | 78782-0.txt | 4505 | ||||
| -rw-r--r-- | LICENSE.txt | 11 | ||||
| -rw-r--r-- | README.md | 2 |
4 files changed, 4521 insertions, 0 deletions
diff --git a/.gitattributes b/.gitattributes new file mode 100644 index 0000000..6833f05 --- /dev/null +++ b/.gitattributes @@ -0,0 +1,3 @@ +* text=auto +*.txt text +*.md text diff --git a/78782-0.txt b/78782-0.txt new file mode 100644 index 0000000..a637e9e --- /dev/null +++ b/78782-0.txt @@ -0,0 +1,4505 @@ +*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 78782 *** +language: Finnish + + + + +MINUN MARTTANI + +Kertomus + + +Kirj. + +ARVID JÄRNEFELT + + + + + +Porvoossa, +Werner Söderström Osakeyhtiö, +1927. + + + + +1. + + +Olin isän- ja äidinperintönä saanut haltuuni suuren kotitalon ja elin +siinä nuorena miehenä yksikseni, mukavasti, laiskanpulskeasti, +kymmenien käsien minua kilvan hoitaessa ja vaaliessa, syöttäessä, +juottaessa, vaatettaissa, saunoittaissa, teoin palvellessa, sanoin +hyväillessä. + +Erittäinkin vaali minua kuin omaa poikaansa vanha taloudenhoitajatar, +jonka äiti vainajani oli aikoinaan minua varten lapsenhoitajaksi +ottanut. Vanhempieni kuoltua tämä Loviisa jäi emännöitsijäksi taloon, +ja minä antauduin valtoinani hänen hoiviinsa, sallin hänen mielinmäärin +komentaa itseäni, täysikäistä miestä. Niin minun oli mukavinta, ja +tunnustaakseni talouskin tuli loppujen lopuksi siten parhaiten +hoidetuksi. + +Meillä oli talonhallinnon eri aloilla myös muitakin itsevaltiaita, +esimerkiksi meijerska kaikissa maitoasioissa. Karjakko navettoineen ja +karjoineen oli hänen välittömän komentonsa alainen, eikä minulla ollut +siellä jumalankiitos mitään sanomista. Nuori vouti oli vanhan voudin +käskyläinen, kun vanhus ei enää töitä tehnyt, mutta sitä lujemmin vaati +kaikkien neuvojensa tarkkaa seuraamista. Minun olisi kai isäntänä +pitänyt olla ainakin pehtorin asemassa häneen nähden, mutta en ollut +edes isännänkään, sillä vanha vouti itse oli sitäkin. Yleensä meillä +oli tämän suvussamme aina pysyneen ikivanhan talon liepeille +kokoontunut polvi polvelta niin paljon tuiki välttämättömiä +pikkueläjiä, ettei oikein ymmärtänyt, mistä niitä talon tuloja +kaikille riitti, mutta jokainen piti asemaansa talon palveluksessa +juuri siksi niin välttämättömänä, että ilman hänen tottumustaan ja +pitkänäköisyyttään ei olisi mitenkään riittänyt kaikille. Vuosisatoja +kestänyt rauha ja rakkaus vallitsi sentään talossamme yhä edelleen. + +Lapsettomana tai siis nuorenamiehenä eläminen ei ajan pitkään +kuitenkaan sovi vanhan talon tulevaisuudenpiirustuksiin, vaan siinä +täytyy olla jokaiselle eläjälle selvänä, minkä vuoksi ja ketä varten +sitä oikeastaan työtä tehdään, sillä ymmärtäähän naimaton isäntä toki +itsekin, mitä myllerryksiä voisi sattua talon totutuissa tavoissa ja +järjestyksissä, jos hänen kuoltuaan ei oikeata perijää olisikaan, ja +talo joutuisi vieraiden haltuun. Sentähden yhä yltyvästi minua joka +puolelta kehoitettiin naimisiin, kehoitettiin sanoin, kehoitettiin +yskähdyksin, silmäin räpytyksin, viittailtiin kautta rantain, +paukautettiin suoraan, ja lopulta ahtautuivatkin kaikki toiminnan +mahdollisuudet minulle semmoiseen suppoon, ettei todella päässyt +hievahtamaankaan muuanne kuin vain avioliiton portista sisälle. + +Kun väelle kävi selväksi, että minä sinnetänne horjuttuani olin vihdoin +antautunut mitä periaatteeseen tulee, alkoivat — ensin kyllä +nurkantakaiset, mutta sittemmin yhä julkisemmat neuvottelut siitä, +mistäpäin emäntä olisi taloon tuotava. Eivät tahtoneet löytää monen +pitäjänkään takaa sellaista, joka olisi muka minulle kelvannut. +Kuitenkin luulen, että se, joka heidänkin mielestään olisi minulle +kelvannut, ei kelvannut heille itselleen. Pelkäsivät hänen sukunsa +tunnettua vallanhimoisuutta ja häikäilemätöntä uudistamistarmoa. +Mene tiedä, vaikka toisi mukanaan taloon vielä noita uudenaikaisia +työnteho- ja kannattavaisuuslaskelmia! Siinä sitä oltaisiin! + +Sillävälin minä matkustin pääkaupunkiin. Selvisin kotoa kuin +muurahaispesästä. Kiihkeä kuiskutusten supina oli minun saattajani. +Vielä viiden kilometrin päähän se tuntui kähisevän korvissani. + +Tässä täytyy kertoa, että minä olen pääkaupungissa käynyt kouluni, +yhteiskoulun, jopa tullut ylioppilaaksikin, vaikka jo seuraavana +keväänä painuin kotiin maalle muka nuoreksi isännäksi. Olisi ollut +parempi lähteä kotiin kohta samana keväänä, sillä juuri oleskeluni +pääkaupungissa tuona yhtenä ylioppilasvuotena on tehnyt minusta sen, +mitä olen: talonisännäksi kelpaamattoman, kaupunkiin kaihoojan. Minusta +alkoi näyttää, ettei maalainen elämä olekaan sitä oikeata elämää, jona +olin kotona kasvatettu sitä pitämään, vaan että ainoa oikea elämä oli +kaupunkilaista elämää. Maalaiset kuvat, sen peltotyöt, mullanajot, +ojankaivuut, sen lumikentät, yksitoikkoinen, ikuinen rauha lämpimissä +tilkkumattohuoneissa, seinäkellon äänekäs, hidas naksutus — kaikki se +jo vain ajateltunakin herätti painostavan ikäväntunteen, ja vain +kaupungissa oli minusta viileyttä, tulevaisuutta, valoa, elämäniloa. + +Tämä odottamaton, särkevä ristiriita ei suinkaan vähentynyt siitä, että +minä tunsin velvollisuudekseni pysyä maalla ja jätin kaupungin. Ikäväni +kasvoi vuosi vuodelta. Ja minun on tunnustaminen, että kun nyt läksin +kotoa, se ei oikeastaan tarkoittanut muuta kuin kotoa poistumista, +niistä oloista vapautumista, jotka olivat väkisin paneutumassa minun +lopullisiksi kahleikseni. Tuskan hiki nousi otsalleni, kun ajattelin, +että se tai tuo tarmokas talontytär kohta on astuva vallanpitäjänä +talooni ja sitova minut ikipäiväiseksi nollaksi viereensä. + +Mieluummin sitten otan vaikka Delian — luokkatoverini yhteiskoulusta, +joka nyt oli antautunut opettajattareksi ja asui pääkaupungissa. Hän +oli ainoa tovereista, joka minua muisti ja kirjoitteli, tiedoittaen +minulle kulissintakaisia asioita kaupungin elämästä. Mutta tämäkin +suunnitelma oli keksitty noin vaan, ehkä enemmän vain emäntäehdokkaita +torjuakseni. + +Sanalla sanoen, minä karkasin. Tekemättä mitään tiliä itselleni tai +muille — minä karkasin. + + + + +2. + + +Kaupunkiin tultuani sattui niin, että melkein ensimmäiseksi kaikista +tutuista, joita minulla kaupungissa oli, tapasin sen, jota olisin +vähimmin odottanut. Se oli Martta, hänkin entinen luokkatoverini ja +yhteen aikaan vieruskumppalinikin yhteiskoulussa. Se kävi näin: + +Olin katselemassa itselleni jotakin asuntoa ja kuljin kauas Töölön +tietä pitkin, kuitenkin ehkä enemmän vain kävelläkseni kuin asunnon +haussa. Palatessani kaupunkiin, jo Museonkadun kohdalle tullessani, +juohtui mieleeni mennä uudistamaan tuttavuutta Delian kanssa, joka asui +tämän kadun varrella. Samassa hurahti ohitseni auto. Nopeasta vauhdista +huolimatta erotin, että se oli täynnä nuorta väkeä, että sieltä minulle +huiskutettiin ja että joku ikäänkuin rupesi vaatimaan auton +pysäyttämistä. Se todella pysähtyikin, tosin pitkän matkan päähän +lennettyänsä. Ja nyt näin elegantin naisen hyppäävän autosta ja +kiirehtivän minua kohden. + +Mitä lähemmäksi hän ehti, sitä enemmän minun täytyi ihmetellä, +saattoiko todella olla mahdollista, että noin komea, jopa suorastaan +levottomaksi tekevä nainen olisi minun tuttaviani. Hän pysähtyi +parinkymmenen metrin päähän minusta, naurahti iloisen tuttavallisesti +ja kääntyi huiskuttamaan autolle, että saavat jättää hänet ja lähteä +edelleen. Moneen kertaan hän huiskutti, ennenkuin auto todella lähti. + +Vasta hänen käännyttyään jälleen minua kohden minä äkkiä tunsin hänet. + +— Martta! Sinäkö! — huusin ja riensin puristamaan hänen kättään. + +Hänkin riensi nopeasti minua kohden. + +Minä jo kuvittelin kuinka kohta otan häntä kädestä ja puristan ja +pudistan, osoittaakseni, että olen häntä muistanut usein enkä lakannut +pitämästä häntä rakkaana toverinani (vaikka hän niin olisi voinut +otaksua). Mutta jo parin metrin päästä näin, että vastaani oli +tulemassa ihan toinen Martta, peräti entisestään muuttunut, täysikypsä +kaupunkilaisnainen. Pää oli hänellä kallellaan, ja jotenkuten +eurooppalaiseen malliin hän sitä minulle tervehdykseksi nytkytti, +hymyilevää herttaisuutta säteillen ja ikäänkuin sanoen: siinäkö +sinäkin, poikaseni; näetkö kuinka minä muistan vähäpätöisiäkin +olentoja, vaikka koko maailma minua mairittelee! + +Vasta aikojen kuluttua ymmärsin miten perinpohjin väärä tämä ensi +vaikutelma oli. Mutta minun täytyy kertomuksessani seurata +vaikutelmiani semmoisina kuin ne silloin olivat. + +Minä en voinut katsoa häntä silmiin; ne olivat vähän maalatut, +samoinkuin huuletkin ja posket. En voinut katsoa siksi, että hän noin +oli liian kaunis, ja hänen tummien silmäkulmiensa omituinen +rikkoutuminen silmäin sineen, joka jo koulussa oli minua miellyttänyt, +oli maalailun johdosta minulle suorastaan häikäisevä. En ollenkaan +osannut suhtautua häneen niinkuin ihmislapseen, toveriin. Minun piti +kääntää pääni pois, en voinut pitää suutani naurussa, niinkuin tilanne +olisi vaatinut, ja huuleni vinoilivat vasemmalle, minun pystymättä +pitämään niitä kohdallaan. + +— Mitä sinä? Älä pelkää, en minä ole muuttunut — hän sanoi, +ihmeellisesti, niinkuin jo koulussakin, edeltäpäin arvaten toisen +ajatukset ja tunteet mitään sanoja tarvitsematta. Tämä veti minut hänen +luoksensa ja minussa välähti, että hän sentäänkin oli entinen Martta. +Kohta osasin naurahtaa, ja vähän aikaa teki mieli ottaa häntä uudestaan +kädestä. + +Rupesin kulkemaan siihen suuntaan, mihin hänen autonsa oli mennyt. + +— Ei, ei, sanoi Martta pysäyttäen minua käsivarttani painamalla — +olithan menossa kaupunkiin päin, minä tulen sinun kanssasi. + +Minun kysyvään katseeseeni hän vastasi: — Ah, antaa niiden mennä ... +olimme matkalla ulkoravintolaan ... jo toista vuorokautta ... +idiotimaista! + +Käännyimme. + +Taas hän katsahti minuun ja nähtyään yhä kysyvän ilmeeni selitteli +edelleen, nimitellen, keitä oli mukana hurjastelulla. + +— Ja keitä vielä? — minä kysyin. + +— Tietysti Tauler ... sitähän sinä kysyt ... mutta tiedä, että juuri +hänestä päästäkseni minä keskeytin koko lystin. + +— Minut nähtyäsi? — sanoin minä vähän ivallisesti. + +— Sinä ilmestyit kuin tilattuna. Ah rakas, oletko sinä vieläkin yhä +noin loukkaantuvainen? Tietysti sinun tähtesi hyppäsin autosta. + +Näin hän sanoi, mutta kun katsahdin häneen, näin, että hän oli +punastunut. Sen näin poskiväristäkin huolimatta, sillä ohimotkin olivat +punastuneet. + + + + +3. + + +Tuo Tauler se oli minun inhoni, vaikka en ollut milloinkaan puhunut +hänen kanssaan, enkä edes esitettykään. Hän aina vaistomaisesti käänsi +päänsä pois minusta, niinkuin minäkin hänestä, milloin olimme joskus +sattuneet kohdakkain. Tottapa hän sisässään tiesi olevansa aina +hävittämässä sitä, mitä minä tahdoin suojella. + +Hän oli sukupuolisesti perin häikäilemätön ja turmeltunut. + +Kasvoiltaan hän oli — voipi sanoa — finninaama, sinipunervaan +vivahtava. Mutta ollakseni hänelle luontaisen vastenmielisyyteni tähden +vääryyttä tekemättä, täytyy tunnustaa, että noissa kasvoissa oli +jotakin miellyttävän miehekästä, erittäin hänen tavassaan käsitellä +rillejään, joita hän alituiseen asetteli, sikarisavun tunkeutuessa +sekoittamaan näitä puuhia. + +Häntä ajoi aina yksi ainoa mielenkiinto, jokin naistarkoitus +kerrakseen, jolloin hän ei muista naisista välittänyt, ja hän katsoi +yleensä syrjäisiin ihmisiin ylenkatseellisen huolettomasti, kenestäkään +mitään välittämättä, paitsi siitä naisolennosta, jota hänen intohimonsa +kulloinkin koski. + +Kouluaikana monet tytöt olivat hänen pauloissaan. Taulerilla ei tosin +ollut mitään tekemistä meidän koulumme kanssa, mutta tytöt juuri siitä +ylpeilivätkin, että heillä oli ihanteensa ulkopuolella koulun ja +täysi-ikäinen. Ja lisäksi Tauler ei näyttänyt ollenkaan tavalliselta +lyhyttakkiselta koulupojalta, vaan jo siihen aikaan poltteli julkisesti +ja kantoi rillejä, sanalla sanoen oli täysi herra, jonka luomet +rauhallisesti lepäsivät puolella silmää. Ja tytöt kuuluivat sanoneen, +ettei heistä vielä yksikään ollut kestänyt koetusta vastaantullessa +katsoa Tauleria loppuun asti silmiin, vaan väkisin täytyi painaa katse +alas ennen häntä, kun hän tuskin tuntuvasti hymyillen katseli +ohikulkiessaan heitä takaisin. Muistan minä itsekin, kun kulkiessani +Taulerin takana tulin heidän suljettua riviänsä vastaan, kuinka +punehtuneina ja luonnottoman eloisina he suoriutuivat tämmöisestä +kokeestaan, kaikki katsoen maahan ja kauniisti antaen hänelle tietä. + +Yhteen aikaan — olimme silloin jo kahdeksannella luokalla — +kuvittelin olevamme keskinäisissä lemmentunteissa Martan kanssa. En voi +syyttää itseäni turhasta herkkäuskoisuudesta, vaan Martta itse joko +kuvitteli taikka ainakin teki kaikkensa, jotta ystävyytemme +vahvistuisi. Me saatoimme aina toisiamme kotiin, puhelimme paljon +kumpaisenkin kotioloista, haaveilimme mimmoiseksi haluaisimme +tulevaisuutemme, ja tiedän varmaan, että Martta ymmärsi minun +tunteissani olevan jotakin enempää kuin vain sisarrakkautta. Hän +ikäänkuin iloitsi kaikista todistuksista, että näin oli, vaikka +kainoudesta vetäytyikin minun kosketuksistani. Suuri arvoitus hän oli +minulle. + +Kerran me kävelimme yhdessä pitkin jotenkin yksinäistä tietä ja olimme +antautuneet nuorille ihmisille perin harvinaiseen keskusteluaineeseen. +Martan isä oli hänelle kertonut suuresta valtamerilaivasta, +Titanicista, joka oli törmännyt vedenalaiseen jäävuoreen ja hukkunut +tuhansine matkustajineen. Martta oli tuonut tämän esimerkin esille +osoittaakseen mahdottomaksi, mitä minä olin sanonut, että nimittäin +kuolema tulee sinä hetkenä, jona ihmisen täytyy kuolla. Hän ensiksikään +ei voinut ymmärtää mitä merkitsee, että ihmisen "täytyy" kuolla. Minä +sanoin: se merkitsee, että joku meidän yläpuolellamme määrää, elämmekö +vai kuolemme. Silloin hän mainitsi Titanicista, sanoen mahdottomaksi, +että kaikille noille tuhansille olisi ollut määrätty sama kuolinhetki. +Se oli pelkkä sattuma, hän sanoi. + +Minä muistan alkaneeni tähän pitkällisesti selittää erästä teoriaa, +jonka mukaan joukkokuolemakin voidaan johtaa ylimmästä tahdosta +johtuvaksi. + +Mutta kun kauan ja mielestäni hyvin viisaasti puhuttuani rupesin +tarkkailemaan, minkä vaikutuksen minun suuri viisauteni oli tehnyt +vieressäni kulkijaan, huomasin, että hän oli kokonaan lakannut minua +kuuntelemasta. Olisin suuresti loukkaantunut, sillä filosofiset +kysymykset olivat keppihevoseni. Mutta en ehtinyt loukkaantua sen +hämmästyttävän näyn vuoksi, joka oli edessäni. + +Martta ei ollut Martta, vaan oli ihan toiseksi muuttunut. Hän kulki +ojentuneena, hän ikäänkuin yhä suoristihe joistakin vaatteiden +vyötäis-puristuksista, koettaen päästä koko pituuteensa. Hänen +askeleensa olivat sirot ja jännittyneet, koko hänen vartalonsa oli yhtä +jännitystä. Hänen poskilleen oli kohonnut sykkivän veren kellervä puna. +Hänen kulmakarvansa olivat kohonneet ja hänen huulensa jäykistyneet +vähän teeskenneltyyn, mutta sitä hurmaavampaan hymyyn. + +Koetin hänelle jotakin puhua, mutta hän ei huomannut minua, minä olin +muuttunut hänelle kuin olemattomaksi. Hän eli tällä hetkellä +voimakkaasti jossakin muussa, mutta ei minussa. Hän ikäänkuin odotti +jotakin suurta tapahtuvan, joka nyt — nyt oli tulossa hänen ylitsensä. + +Silloin näin Taulerin tulevan kaukaa meitä vastaan. + +Minussa kuohahti: sinäkin Martta! + +Kohdalle tultua Tauler ei pysähtynyt, tietenkin minun tähteni. He vain +tervehtivät toisiansa melkein kylmän kohteliaasti. Mutta minä tunsin +että tuossa tervehdyksessä oli kaikki, että voimakkaat sähkövirrat +vetivät noita kahta vastustamattomasti toistensa luo, ja minä siis olin +vain se fyysillinen vastus, joka esti luonnonvoimien toteutumista. +Olisin toivonut vajoovani maan alle. En aikonut enää milloinkaan uskoa, +että Martan ja minun välilläni olisi vallinnut minkäännäköisiä +lemmentunteita. + +— Mikä sinuun nyt tuli? — kysyi Martta minun murjottamiseeni, +Taulerin mentyä, aivan kuin häneen itseensä ei olisi yhtään mitään +tullut! + +Mutta tapansa mukaan hän ei odottanut, kunnes olisin jotakin +valehdellut, vaan rupesi itse selittämään ja asettamaan paikoilleen +kaiken sen, minkä oli kaatanut. Ikäänkuin minä olisin tunnustanut +olevani mustasukkainen, hän sanoi: + +— On ihan tarpeetonta, että sinä olet mustasukkainen. Minä en voi +sietää tuota miestä. Inhoon häntä koko sielustani. + +Me kuljimme kymmenkunnan metriä. Kun en minä puhunut mitään, sanoi hän +taas: + +— Siinäpä on mies, jonka olisi pitänyt olla ihan yksin Titanicissa. +Mutta eipä ollut lähimaillakaan. Ah, kuinka olisin nauttinut, jos hänen +nimensä olisi ollut hukkuneiden luettelossa! + +Salaten pulppuavaa ilontunnetta ja suurta haluani tuossa tuokiossa +puristaa Martta rintaani vastaan minä sanoin muka huolestuneen +surullisesti: + +— En ymmärrä, mitä syytä sinun on noin vihata Tauleria. + +— Lassi, Lassi, sinä itse vihaat häntä kuin myrkkyä — vastasi Martta +itsekseen hymyillen. + +— Koetan olla vihaamatta — sanoin yhä entisessä opettajasävyssä ja +rintani tutistessa ilosta. + +Martta sanoi tähän hiljaa, melkein kokonaan omissa ajatuksissaan: + +— Ole onnellinen, etten minä koeta (nimittäin olla vihaamatta). + +Tuota en minä ymmärtänyt moneen vuoteen. Mutta jo seuraavana syksynä, +kun olin tullut maalta jatkaaksemme koulunkäyntiä viimeisellä luokalla, +sain kuulla asioita, jotka osoittivat, että Martan puheet Taulerin +vihaamisesta olivat olleet pelkkää lorua. + +Martta ei tullut enää viimeiselle luokalle. Hänet oli otettu pois +koulusta. Martan vanhemmat olivat matkustaneet hänen kanssaan Parisiin. +Pojat olivat ensin alussa aivan ymmällä. Ei kukaan heistä voinut +ymmärtää, miksi tämä oli tapahtunut. Kaikki ikävöitsivät Marttaa, +luokan sielua, elämän virittäjää. + +Mutta tytöt tiesivät jotakin. He kuiskuttelivat, ajoivat poikia pois +keskusteluistaan, ja olivat hyvin tärkeän näköisiä. + +Yksi tytöistä, juuri samainen Delia, oli viettänyt sen kesän Martan +seurana tämän vanhempien luona, kaupungin lähellä olevassa huvilassa +merenlahden rannalla. Tämä tyttö ilmeisesti tiesi kaiken, ja muut +tiesivät vain sen verran kuin tältä vahingossa pirahteli ilmi. Mitä +enemmän muutkin saivat tietää, sitä lujemmin he päättivät, että Martan +tähden asia oli säilytettävä ehdottomana salaisuutena. He vannoskelivat +keskenään pyhiä lupauksia olla mitään koskaan ilmaisematta ja +perustivat tätä varten erikoisen liiton. Liiton jäsenellä oli oikeus +tietää kaikki, mutta velvollisuutena täydellinen vaiteliaisuus. + +Pojat kyllästyivät urkintaan ja alkoivat väliaikoina lyödä palloa. + +Kun tyttöjen liittokunnalta rupesi näin toimiala loppumaan, huomasivat +he minut, joka en ottanut osaa palloiluun, vaan Marttaa ajatellen ja +ikävöiden istuskelin väliajat nurkissa. Tietäen, että minä olin ollut +Marttaan rakastunut, he pitivät suorastaan julmuutena, että minut +jätettiin asiasta epätietoisuuteen. Ja niinpä he antoivat Delialle +luvan kertoa minulle asian kaikkine erikoisuuksineen. Samalla he +vannoivat uuden valan olla ilmaisematta salaisuutta yhdellekään muulle +pojalle. Ja taisivatpa valansa pitääkin. + +Delia tuli minun luokseni. Menimme Seurasaaren tietä ja siellä istuimme +tienohessa olevaan hylättyyn virvokekojuun. Ja syyssateen rapistessa +kattoon hän kertoi minulle kaiken. + +Hän oli mainio kertoja, ja olisin onnellinen, jos voisin saada +paperille edes osan hänen sanojensa sykkivästä elämästä. + +Heidän makuuhuoneensa oli ollut huvilan yläkerrassa. Alhaalla nukkuivat +Martan vanhemmat huoneessa, jonka ovi johti suureen eteiseen ja oli +juuri siinä kohden, missä yläkerran rappuset alkavat. Ukko tahtoi +jostakin syystä pitää huoneensa ovea yöllä raollaan; ehkä hän yölläkin +tahtoi olla tietoinen kaikista mahdollisista liikahduksista talossaan, +jossa ei päivällä saanut tapahtua mitään hänen tahtomattaan ja +tietämättään. Ainakaan ei voinut vanhempien heräämättä edes +ajatellakaan yläkerrasta alakertaan laskeutumista, sillä vanhan huvilan +rappuset narisivat pahasti ... ja erittäin silloin, kun ei pitänyt. + +Monta kertaa, kun kuu paistoi puutarhaan, tempasi tyttöjä vastustamaton +halu hiipiä ulos, haaveilla lehmusten alla tai mennä laiturille, +irroittaa vene ja soudella keinuskellen tyynen meren maininkiaalloilla. +Martta rakasti enimmän tiellä kävelyä, kun kuutamo kirkasti paikan, +jossa oltiin, mutta tie vei salaperäiseen pimeyteen. Hän sanoi: aina +näyttää, että nyt — nyt sieltä tulee joku, joka salaa etsii meitä, ja +sydäntä riipaisee pelko ja hurma... + +He olivat koettaneet laskeutua rappusia. Martta käski toverinsa mennä +kokeeksi edellä, sillä tämä oli pienempi ja siis keveämpi. Hän lupasi +itse tulla vatsallaan kaidetta myöten liukumalla, kunhan toinen oli +ensin onnellisesti alhaalla. + +Äärimmäistä varovaisuutta noudattaen Delia pääsi kolmannelle +astuimelle. Silloin narahti, ja sydän kurkussa he odottivat, oliko ukko +herännyt. Pitkän ajan kuluttua hän taas aleni jonkin askeleen, joten +hän jo lähestyi rappusten puoliväliä. Mutta yksi astuinlauta narahti +nyt niin terävästi, niin pitkään ja moninkertaisesti, että alahuoneesta +alkoi heti kuulua vuoteen rytinää, ja tyttö töytäsi suinpäin takaisin +ylös, pitäen jyskettä, joka olisi voinut koko talon herättää. Hän ei +ajatellut enää muuta kuin pelastumista ukon kynsistä, sillä tämä oli +paitasillaan pulpahtanut huoneestaan ja huusi kähisten: + +— Mitä tämä on? Kuka on rappusilla? Onko se Delia? + +Ketään ei ollut enää rappusilla, mutta Martta vain vastasi ylhäältä +pimeästä: + +— Ah, pappa, minä tulin juuri keittiöstä. Delia nukkuu. + +— Mitä sinä keittiössä? tiukkasi ukko. + +— Huomenna, huomenna, pappa, mene nyt vain nukkumaan. + +Mutta ukko oli äärimmilleen hermostunut ja kähisi alhaalta: + +— Vastaa minulle, mitä sinä keit-ti-ös-säh! + +— No vat-sa ki-pe-ä-ä-h! — matki Martta ja painoi oven kiinni. + +Tyttöjen oli siis aivan mahdotonta päästä yöllisille retkille +tavallisia ihmisteitä. + +Mutta heidän ikkunansa alla oli ruokahuoneen asfalttikatto ja sen +vieressä kasvoi vaahtera... + +Eräänä yönä Martta houkutteli Delian mukaansa katolle. He kiipesivät +ikkunasta. Olivat sukkasillaan ja valkoisissaan. Martta meni ihan +räystään reunalle ja sieltä mitään sanomatta kutsuvasti koukistellen +sormeaan käski tulemaan luokseen. Delia oli mennyt niin pitkälle kuin +oli suinkin uskaltanut ja niin, että juuri saattoi nähdä alas. Martta +osoitti sormellaan hänelle vaahteranoksaa, ja samassa — hupsis! — oli +itse jo oksalla. Oli ilmeistä, ettei Martta ensi kertaa sillä oksalla +kieppunut. + +— Tule! — hän kuiskasi — kiivetään alas, minä autan, ota +kädestäni... + +Mutta Delia ei uskaltanut tulla edes räystäälle asti. + +— Ei, ei, ei, hän huusi ja peräytyi takaisin ikkunalle. + +He olivat sitten nukkuneet rauhassa sisällä. Ennen nukkumista Martta +oli sanonut: + +— Kunpa olisin semmoinen pelkuri kuin sinä, Delia, mutta minä en +pelkää mitään, en isäukkoa, en puissa kiipeemistä, enkä pahankaan +tekemistä. Se on kamalaa. Voi olla, että minä joskus hyppään laiturilta +mereen, tai ammun jonkun ihmisen tai muuta sellaista. Kamalaa! Kamalaa! + +Siihen hän nukkui. + +Kerran Delia oli keskiyöllä herännyt, tuntien ulkoilman viileyttä. Se +oli muutamia viikkoja edellisen tapauksen jälkeen. + +Oli pilkkosen pimeä. Hieno kuuvalon juova vain näkyi uutimen ja +ikkunapielen välisestä raosta. Oliko ikkuna päässyt säpeistään? + +Delia kapasi kädellään Martan vuodetta. + +Ei mitään Marttaa vuoteessa. + +Delia nousi lattialle, meni ikkunalle. + +Ikkuna oli säpitetty auki, mutta uudin oli työnnetty aukon eteen. Delia +siirsi uutimen syrjään. + +Ah, kuinka ihana kuutamo! Vaahtera valaistuine lehvineen oli tullut +ihan lähelle ikkunaa, varjoiset lehvät kummittelivat kaukaa syvästä +hämärästä. Vaahteran ohi näkyi tarkimmilleen runkoineen valaistu koivu, +ja sen takana pimeä koivu, jonka luona tähdet tuikkivat. Mutta Marttaa +ei näkynyt missään. + +Ojentaen yläruumiinsa ulos ikkunasta Delia huusi — tai oikeastaan +kuiskasi niin kovaa kuin mahdollista, ettei alhaalla herätty: + +— Martta! — Martta! + +Odotti tuokion, hengitystä pidättäen, hiljaisuutta syventääkseen. Taas +huusi: + +— Martta! + +Ja taas odotteli edes jotakin risahdusta kuullakseen. + +Ei kuulunut kuin putoovan omenan ruohikkoon kopsahdus. + +Delia ajatteli ihmetellen: + +"Kylläpä se Martta todella on rohkea: menee yksin kävelemään kuutamon +pimeihin varjoihin, missä kaksinkin ollen peloittaa niin, että sydän on +haljeta!" + +Delia heittäytyi vuoteelle odottamaan. — "Kyllä hän kohta palaa +kävelyltään." + +Mutta Martta ei palannut kohta. Tunnin ajan oli Delia jo heittelehtinyt +kyljeltä kyljelle vuoteellaan, eikä Martta vieläkään palannut. — Delia +alkoi käydä levottomaksi. + +Olisikohan Martta voinut joutua rosvojen kynsiin? Tämä oli kauhea +ajatus, mutta niin epätodenmukainen, että Delia itsekin naurahti. Hän +käänsi taas tyynyn ja työntäytyi sen ihanaan viileyteen, nukkuakseen, +niin varma hän oli vielä, että Martta kohta tulee. Ja taisi hän vähän +aikaa uinaillakin. Siitä herättyään hän näki, että aamu oli jo +valkenemassa. Marttaa ei ollut vuoteessa. + +Silloin Delian päähän töytäsivät äkkiä kaikki veret ja hän kavahti +istualleen. + +"Mitä se Martta olikaan maata pannessa puhunut? Että hän voisi joskus +vaikka hypätä laiturilta mereen! Herra Jumala hyvästi varjelkoon! Hän +on ehkä irroittanut veneen, astunut sen laidalle, luiskahtanut, +pudonnut veteen, joutunut veneen alle, siinä oli naula, hame tarttui +naulaan, Martta ei saa itseänsä irti, tukehtuu ... ja nyt kelluu hänen +ruumiinsa vedessä eikä kukaan tule häntä nostamaan!" + +Delia pukeutui kiireesti. Kunhan sai hätimiten jotakin yllensä. + +Kiireissään hän tempasi uutimen ikkunan edestä semmoisella voimalla, +että uudinpuu tuli kolisten alas. Mutta nyt ei ollut aikaa sitä sinne +takaisin sovitella. Hän hyppäsi ikkunasta katolle ja eteni nopeasti +räystään äärimmäiselle reunalle. Sydän paukkui. + +Jalat notkistuivat kolme kertaa hyppäysasentoon, mutta hyppäämisestä ei +vain tullut mitään. + +"Olenko minä niin kurja, etten uskalla, vaikka Martta on vedessä!" + +Hän notkisteli polviansa toiset kolme kertaa. Ei tullut mitään. + +Epätoivoissaan hän purskahti hermostuneeseen itkuun, takoen käsin +päähänsä. Mutta yht'äkkiä hän tiesi, mitä on tehtävä. + +Hän riensi takaisin huoneeseen, paiskasi oven auki ja viskautui +juoksemaan alas rappusia. + +Eivätpäs nyt heränneet, vaan hän sai tulla kolisten alas asti, lyödä +nyrkillään heidän huoneensa ovelle ja päästää haikeita hätähuutoja +Martan katoamisen johdosta, ennenkuin asessori kuului heräävän. + +Asessori tuntui rupeavan nopeasti pukeutumaan. Hän teki oven takaa vain +lyhyitä, asiallisia kysymyksiä, niinkuin tehnee palomestari suuren +tulipalon syttyessä, kun ei ole aikaa laverteluihin. Tämä oli kovin +tavatonta, sillä ukko tavallisesti kähisi vain kaikista pikku asioista, +suuria huomaamatta. + +Hänen tultuaan huoneestaan esille kuului sieltä asessorskan ääni +sanovan, että kysyisi ennenkaikkea, mistä kautta Martta oli lähtenyt. + +— Oven kautta tietenkin — vastasi Delia suoraan rouvalle. + +Ja taas rouvan ääni: + +— Mene, Rickard, katsomaan, mitä ovea on avattu. + +Asessori tutki ovet. Kaikki olivat sisältäpäin lukossa. + +— Delia — kysyi asessori hiljaa — ikkunastako? + +— Ikkunasta — sanoi Delia ja rupesi nyyhkyttämään. + +Asessorin hartiat laskeutuivat siitä tarmokkaan kohotetusta asennosta, +jossa hän oli ilmestynyt eteiseen. Pää painui. + +Samassa jo asessorskakin tuli makuuhuoneesta. + +— Ikkunasta! — sanoi asessori masentuneena hänelle. + +— Siinä nyt näet, enkö ole sanonut, mihin liika ankaruutesi on +johtanut. Ikkunasta! Meidän lapsemme — ikkunasta! + +Vähän ajan perästä olivat kaikki palvelijat herätetyt ja lähetetyt +etsiskelyyn teille ja puiston metsikköihin. Asessori itse ja asessorska +kiiruhtivat Delian jäljessä laiturille. Delia ennätti jo takaisin ja +tuli heitä vastaan, painaen kädellä sydäntänsä. + +— Venettä ei ole rannassa ... sai hän vaivoin sanotuksi ja vaipui +käytäväpenkille. + +Kaikki menivät rannalle. Siinä oltiin ensin ihan hiljaa, asessori +hermostui, kielsi supattamasta, ei saanut edes jalkaansa siirtää, +kuunneltiin, kuuluisiko airojen loisketta. + +Ei mitään kuulunut. Kaislikko vain kahisi ja pari kertaa kumartui +sarastavan aamun tuulessa. + +Oi, miksi kaikki, mikä äsken vielä oli niin rakasta, kaislikon +nuokkuminen, niemet ja ulapat, pikku laineiden lipinä ja +loksahteleminen laiturin alla, nyt oli synkkää, vihollismielistä +ihmisille ilkkumista! Surua, surua, hautaa, lohduttomuutta. + +— Marttaa-aa! — huusi äkkiä asessori, mutta vanhuksen ääni katkesi +kesken liikutuksen korahdukseen. + +— Ei, ei, enhän minä voi — sanoi hän kuivaten silmiänsä. — Meidän +täytyy huutaa jokaisen yht'aikaa. + +Hän asetti naiset rinnakkain ulapallepäin kääntyneinä ja kävi itse +riviin heidän viereensä. Ojentaen kätensä kuin tahdinlyöntiin hän +sanoi: + +— Nyt, kun lasken kolmeen, silloin huutakaa. Yks ... kaks ... kolme... + +— Marttaa! — huusivat kaikki kolme yht'aikaa. Kuuntelivat kauan. +Asessori ojensi taas kätensä. + +— Vielä: yks, kaks, kolme... + +— Marttaa! + +Aa-aa ... vastailivat kalliosaaret, ja virit kävivät jo aamunsinisinä +ulapalla. Kaikki valkeni. Sekin oli vain hautaa ja kuolemaa. + +Delia näki ensi kertaa, kuinka vanhukset surevat lapsiaan. + +Kauan rannalla huudeltua ja oltua, kun oli jo luovuttu kaikesta +toivosta, eivätkä palvelijat metsästäkään eikä teiltä olleet Marttaa +löytäneet, alkoivat vanhukset hoiperrella rannasta takaisin huvilaan +päin. + +Asessori voivotteli ääneensä. Hän ei olisi millään tahtonut rannasta +lähteä, ja kun läksi, istui kymmenen askeleen päässä penkille jotakin +vielä odottamaan. Mitä kauemmas he saivat hänet rannalta, sitä +surkeammaksi hänen tilansa kävi. Viimeiselle penkille hän heittäysi +kuin ainiaaksi siihen jäädäkseen. Istuessaan hän ääneensä valittaen +nuokutteli ruumistaan ja rupesi vihdoin joka nuokahduksella kolhasemaan +päätänsä vieressä kasvavan lehmuksen runkoon, pään ruhjomisella +ikäänkuin tuskansa tappaakseen. + +Nyt ryhtyi asessorska vihdoin toimintaan. Hän oli Deliasta koko ajan +tuntunut jonkin verran leväperäiseltä, jo viivytellessään huoneesta +esille tulemista, ja myös äsken, kun Delia oli ehdottanut, että +soitettaisiin poliisiasemalle. Ikäänkuin hän olisi muistellut jotakin +tapausta omasta elämästään ja tietänyt, millaiset kaikki naiset ovat. +Mutta nyt, kun hän näki Rickardin lyövän vanhaa pää-raukkaansa kaikkine +tuttuine ryppyineen vasten puuta, vyöttäysi hän toimintaan. + +— Delia, hoida sinä häntä niinkauan. Minä menen soittamaan. Tätä en +minä voi nähdä. Ja tulkoon sille tytölle mitä tahansa, jos hän on +elossa ... kyllä minä sille näytän ... tappaa isänsä hävytön... + +Enempää ei voinut kuulla, sillä hän oli jo kaukana menossa. + +Delia jäi tyynnyttämään asessoria. Sen hän oli tehnyt niin, että itse +rupesi itkemään ja ääneensä valittamaan, jolloin asessori kävi +lohduttamaan ja unohti oman surunsa, kehoittaen miehuullisesti +kestämään kohtalon koettelemukset. + +Kauan ei heidän siinä tarvinnut toisiansa lohduttaa, sillä jo puolen +tunnin kuluttua alkoi kuulua poliisilaitoksen moottoriveneen sätkätys, +ja kaksi konstaapelia ajoi polkupyörällä pitkin metsäteitä ristiin +rastiin. + +— Martta löydettiin saaresta — sanoi Delia, lopettaen kertomuksensa. +— Sinun olisi pitänyt nähdä vanhempien, erittäinkin asessorin iloa, +kun hän sai poliiseilta tietää tyttärensä olevan elossa ja voivan +hyvin! Vanhemmille on aina pääasia, että vain elää ja hengittää. Ukko +itki ilosta ja näytti onnelliselta kuin lapsi. + +— No onko siinä mitään ihmeellistä, minä kysyin. + +Delia sanoi: + +— Arvaapa, kenen kanssa Martta oli soudellut saareen? Sen insinööri +Taulerin kanssa! + +Minun nousi kuuma veri päähän, enkä minä voinut hetken aikaan tajuta +mitään. Sitten aloin tuntea ankarasti hiestyväni, en ainoastaan +otsassa, vaan koko ruumiissa. + +Delia raaputteli virvokekupin kulunutta tarjoilulautaa ja sanoi kauan +vaiti oltuaan, kyynelten tippuessa hänen silmistään: + +— Olisi ollut melkein helpompi ajatella Marttaa makaavana selällään +meren pohjassa, kuin että tämä skandaali on tapahtunut ja hän elää. + +Minussa alkoi kiertää Martan lauseet: ... "en voi sietää tuota miestä" +... "inhoon koko sielustani" ... "pitänyt olla ainoa Titanicissa" ... +"nauttinut, jos hänen nimensä olisi ollut hukkuneiden luettelossa". + +Valhettako? Ilveilyä? Rakkauteni julmaa ivaamista? + + + + +4. + + +Kun siis tapasin Martan kaukana Töölön tiellä ja hän vakuutti +hypänneensä autosta muka minun tähteni ja päästäksensä Taulerista, +tympäsi hänen puheensa minua nytkin, vuosien kuluttua. + +En ollut Tauleria muistanutkaan, vaan olin vilpittömästi ilostunut +tavatessani Martan jälleen lähes kuusi vuotta viime näkemisen jälkeen. +Nyt muistui mieleeni Delian kertomus ja harmitti erittäinkin se, että +Martta yhä luuli voivansa jatkaa vanhaa leikkiänsä ja vakuuttaa +halveksivansa tuota miestä — muka minua siten hyvitellen. + +Kuljimme siis kaupunkiin päin, minun käsittämättä, miksi Martta oli +seuraani hakenut ja omansa jättänyt. Ajattelin, kuinkahan paljon rahaa +minulla saattoi olla taskussa siltä varalta, että Martta ehdottaisi +jonnekin menemistä. Ja tuon tuostakin huomasin vaikenemisemme ajan niin +pitkäksi, että oli keksittävä hätäkeskustelua. + +Rupesin vihdoin kyselemään, miten häntä Pariisi oli miellyttänyt. + +Martta kertoi auliisti ja vastasi nöyrästi kaikkiin kysymyksiini. Hän +kohteli minua jonkinlaisella oudolla kunnioituksella, josta en ollut +varmasti selvillä, olisiko silläkin tarkoitus ollut vain ivata minua. + +Vihdoin, kun ymmärtämättä mitä olisin vielä Parisista kysynyt taas +vaikenin, hän kysyi minulta, arasti kuin koulutyttö, mitä minä pidin +maalla elämisestä. + +"Annas kun minäkin valehtelen" — ajattelin. + +Aloin kovasti moittia kaupunkilaiselämää. En sanonut voivani ymmärtää, +kuinka elämisen maku voi ihmisessä niin peräti turmeltua, että tyytyy +kuolleisiin kivikatuihin, nukke-ihmisiin ja maalattuihin naamoihin +(minun ääneni vavahti ilkeydestä), kun on olemassa vapaa, suuri luonto. +Ihmisistä on katoamassa kaikki henkinen ylimyksellisyys, porvariutta, +porvariutta vain joka paikassa... + +Katsahdin Marttaan nähdäkseni, kuinka kipeästi tarkoitusperäiset sanani +olivat häntä loukanneet, sillä hänen kasvojensa ilmeissä näkyi aina +kaikki, mitä hän tunsi. + +Mutta hämmästykseni oli suuri. Hän oli tullut tuttavallisen lähelle +minua ja katseli suoraan silmiini sellaisella vilpittömällä +lapsenilolla, että minä kohta häpesin kieräilemistäni hänen edessään. + +Hän sanoi: + +— Todellako sinä, todellako sinä? Kas sitä Deliaa, hän kertoi minulle +ihan päinvastoin, että sinä olet kovasti ikävystynyt maallaoloon. Johan +minä ajattelinkin... Lassi rakas, älä ole minulle suutuksissasi, minä +en todellakaan ole ollenkaan muuttunut entisestä, ja kaikki tuo +Pariisista ja tämä kasvojen maali ... ah, jos sinä vain uskoisit! + +Hänen äänessään, hänen lähestymisessään oli jotakin sisaren tosi +rakkautta, jota oli mahdoton epäillä ja mahdotonta myöskin kohdella +muuten kuin toden puhumisella. + +— Martta — minä sanoin hänelle — äsken en puhunut totta, kun kysyit, +mitä pidän maalla olostani. En ollenkaan pidä, ja aion muuttaa +kaupunkiin — sitä varten olen tullutkin. + +— Vai niin — sanoi hän aivan kuin olisi jossakin asiassa syvästi +pettynyt — vain niin, että Delia sittenkin oli oikeassa... Saanko siis +sovittaa äskeiset sanasi porvarillisuudesta omaan itseesi? + +— Mutta rakas Martta, ethän ole milloinkaan elänyt maalla, et tiedä, +mitä se on. + +— En. Mutta olen lukenut kuvauksia ja kuullut kerrottavan, ja minusta +sen pitäisi olla kylläkin hauskaa... Vuoria ... saa käydä metsässä, +missä vain tahtoo... Mutta olkoon... Olkoon siis niin. + +Martan mielipaha näytti yhtä vilpittömältä kuin hänen äskeinen +ilostumisensakin. Hän hidastutti askeliaan, ja kaikki kävelemisen halu +tuntui laimenevan. Hän jopa pysähtyi ja kääntyi katsomaan äskeisen +auton suuntaan, ikäänkuin olisi katunut sen jättäneensä. + +Mutta näin en minä toki voinut päästää sitä olentoa menemään, johon +olin ollut niin kiintynyt vain muutamia vuosia sitten ja joka nyt oli +edessäni häikäisevän kauniina maailmannaisena. + +Tahdoin ainakin puhdistautua siitä kevytmielisestä ristiriitaisuudesta, +jossa olin itseni hänelle esittänyt. Rupesin totuudenmukaisesti +selittelemään, miksi maalaisolot eivät minua miellyttäneet, puhuin +siitä henkisestä pysähtymisestä, jonka olin itsessäni huomannut, +haluttomuudesta toimintaan, jopa laiskuudestani. + +Hän kuunteli minua aivan välinpitämättömänä, sillä aikaa kuin +kaupunkilaisnaisen tyyli, eleet, osanottoa teeskentelevät hymähdykset +pääsivät jälleen valloilleen äskeisen sisar-antaumuksen sijaan. + +Minä jo pelkäsin hänen menevän minulta kokonaan hukkaan ja koetin +tavoitella puheissani milloin iloista leikkisyyttä milloin +äärimmäisintä todenmukaisuutta, jonka tiesin Marttaa ennen aina +miellyttäneen minussa. Myöskin tiesin hänen pitävän avomielisyydestä, +enkä siis ollut myöhäinen siinäkään suhteessa. + +Aloin leikkipuheilla höystäen kuvailla hänelle maalaisia +naimiskauppojani. Kerroin miten akat suunnittelevat tulevaisuuttani, +kuinka tarkkaan he tutkivat jokaisen talontyttären mahdollisuuksia, ja +kuinka lähellä minä kerran olin langeta viekkaasti viritettyyn ansaan, +jolloin kohtaloni olisi ollut ratkaistu ja talooni olisi vaeltanut +rikas, lihava leski. + +Martta jo naurahteli ja jää alkoi jälleen sulaa. + +Nyt minä siirryin taas asian totiselle puolelle. + +— Pane käsi sydämelle, Martta, ja sano, luuletko, että minä tämän +lesken miehenä milloinkaan voisin sopeutua oloihin ja ikuisiksi +hautautua maalle? + +Ja nyt seurasi minun elämäni suurin yllätys. Kuin viaton lapsi lähestyi +Martta taas minua ja sanoi vilpittömimmällä lapsen sävyllä: + +— No, mutta ottaisit sitten minut sinne maalle luoksesi! + +Minä käännyin kokonaan häneen päin ja pysähdyin. Varmaankin oli suuni +auki tai ilmaisivat kasvoni muuten suurta ällistystä, sillä Martta +katsoi tarpeelliseksi ryhtyä selityksiin. + +— Olihan aika — sanoi hän seisten edessäni — jolloin sinä ... +jolloin me pidimme toisistamme, ja äskenkin, kun tapasimme, näin +selvästi, että tunteesi ovat ennallaan. Ovathan, rakas Lassi? + +— Siitä ajasta on kuitenkin ehtinyt sulaa monen talven lumet — sanoin +minä, tuntien, etten oikeastaan sanonut mitään. + +— Olisinko siis erehtynyt. Ovatko tunteesi todella muuttuneet? + +Nyt minä aloin vähän kiihoittua ja todella ryhdyin keskusteluun, +melkeinpä liiankin tarmokkaasti. Minä sanoin: + +— Minun mielestäni tässä olisi etupäässä päästävä selville sinun +tunteistasi. + +Martta katsahti pelokkaasti minuun ja kohta painoi silmänsä maahan. + +— Vakuutan, että ne eivät ole muuttuneet — hän sanoi yhä katsoen +alas. + +Aivan kuin asianajaja, joka hakee solmiakseen uhrinsa tämän omiin +sanoihin, minä, heitellen kädessäni avainta ikäänkuin sen painoa +punnitakseni, sanoin hyvin uskovani, etteivät hänen tunteensa +todellakaan olleet missään suhteessa muuttuneet entisestä. Mutta — ja +minä venyttelin ja viivyttelin tahallani — pitäisi ensin tietää +mimmoiset sinun "entiset" tunteesi olivat. + +Martta katsoi nyt ylös, ja kyynel särmöitti hänen silmänsä loisteen. + +— Lassi, sinä tiedät hyvin, että minä koulunpenkiltä asti olen pitänyt +sinusta enemmän kuin kenestäkään. Tarvitsiko minun sitä sanoa! + +Minun huuleni vavahtelivat, ja luultavasti olin aivan kalpea, kun +vastasin: + +— "Enemmän kuin kenestäkään" paitsi siitä, jonka kanssa seurustelit ja +soutelit... + +— Ketä tarkoitat? + +— Sitä, jonka kanssa yhä vieläkin näyt voivan "toista vuorokautta" +remuta. + +Tämän minä sanoin vaivoin hillityssä kiihtymyksessä ja voimatta katsoa +häneen. Kun sitten katsahdin sanojeni tekemään vaikutukseen, näin +Martan kasvoissa katkeran toivottomuuden värähtelyn. + +— Vai niin, vai niin — sanoi hän pitkään. — Vai on Delia jo +sinullekin kertonut... + +— On. + +Martan kasvot saivat vieläkin masentuneemman sävyn. + +Hän sanoi kolean hitaasti: + +— Siinä tapauksessa voit saada lisäksi tietää, mitä Delia ei tiedä. +Sinä samana yönä Tauler otti minut... + +Minä seisoin vähän aikaa kuin halvauksen lyömänä. Pääni tyhjeni, ja +minä olin kaatua. + +— Väkisinkö? — kysyin vasta pitkän ajan perästä, kun jälleen osasin +puhua. + +— Ah, Lassi — sanoi Martta kysymystäni poistyöntävällä +kädenliikkeellä — ilman fyysillistä väkivaltaa voi ottaa toisen +vastoin hänen tahtoansa, ja paljon täydellisemmin kuin "väkisin". Sen +yön jälkeen en ole ikinä päässyt hänen kynsistänsä. + +Tätä sanoessaan Martta kääntyi ja rupesi hitaasti kulkemaan kaupungille +päin, jättäen minut seisomaan. + +Kuljettuaan parikymmentä metriä minusta oli hän jo taas se Martta, joka +äsken pää pystyssä oli rientänyt minua tervehtimään. + +Omituista, että häntä katsellessani — ja näin perin järkyttävällä +hetkellä — en voinut olla ajattelematta: "Kas kuinka minulla +vähäpätöisellä voi sentään olla komeita naistuttavuuksia! Ei kukaan voi +aavistaa, kuinka syvältä olen kouraissut tuon komean olennon elämään." + +Puolustuksekseni sanon kuitenkin, että tämä matala ajatus vain hetkeksi +vilahti minussa. + +Minä rupesin nopeasti kulkemaan hänen jäljessään, saavuttaakseni hänet. +Mutta hän pysäytti vuokra-auton ja nousi siihen ennenkuin sain itseni +huomatuksi. + +Hän ajoi — omituista kyllä — ei pikkutulliin päin Tauleriansa +tavoittamaan, vaan kaupunkiin. + + + + +5. + + +Minä menin Delian luo, joka toimi opettajattarena erään tyttökoulun +aliluokilla, ja kerroin hänelle koko kohtauksen, kysyen, mitä hän +arveli Martan tarjoutumisesta maalle vaimokseni. + +Meidän täytyi molempien nauraa tätä kummallista "maalle vaimokseni", +kun ajattelimme sen yhteydessä Marttaa talonemäntänä. Mutta sisässäni +tunsin kesken nauruamme, että minun tuli Marttaa sääli ja että olin +pilkannut jotakin pyhää hänessä. + +Delia mietti asiaa kauan. Hän ei osannut mitään varmaa yhtä sanoa, vaan +toi esiin oletuksia, jotka olivat peräti vastakohtaisia toisilleen, ja +kuitenkin kaikki hyvinkin perusteltuja. + +Ihan ensimmäiseksi hän sanoi: + +— Tiedätkö mitä? — Minä luulen, että hän hakee omaa pelastustansa. + +Minä otin asian syvän veden asiaksi. Ja ehkä Deliakin niin oli ensin +tietämättään tehnyt. Sanoin: + +— Hänen parempi minänsä, tarkoitat? + +Silloin Delia tuli syvistä vesistä ihan pinnalle. Varmaan olivat +pohjaväylät hänelle liian tuntemattomat ja pimeät. Opettajan kärkkäällä +valmiudella, joka on tottunut esittämään oppilaille vain selviä, +kypsiksi märehdittyjä asioita, hän sanoi oikaisevasti: + +— Ei, ei, minä tarkoitan, että hän tahtoo pelastaa maineensa rippeet. + +Ja jonkin ajan kuluttua: + +— Sillä täytyyhän sanoa, ettei hänen maineensa ole viime aikoina ollut +ensiluokkainen. + +Ja vielä jonkin ajan kuluttua: + +— Hänestä on ruvettu paljon puhumaan seuroissa. + +Minä en vain yhtynyt enkä kysellyt. Delia jatkoi: + +— Toiset sanovat — tosin vain herrat — että hän on maailman +siveellisin nainen. Mutta on niitäkin, jotka pudistavat päätänsä ja +merkitsevästi vaikenevat. Tietävät ehkä enemmän kuin muut. Ehkäpä +omasta kokemuksestaan. Tai joltakulta toveriltaan, Taulerilta itseltään +... mistä minä tiedän... + +Hän alkoi porista kuin aukipäästetty pato. Omituista, kuinka naiset, +niin miellyttävät kuin Deliakin, muuttuvat vastenmielisen säpiseviksi +ja kähiseviksi, kun vain on puhe herrain ihailemasta naisesta, jolla on +huono maine. Häneltä oikein sylkipisaroita lenteli suusta, ja minä +huomasin ensi kerran hänen sammaltavan nopeasti puhuessaan. Tai ehkä +sekin oli seurauksia hänen opettajakiihkostaan saada mielipiteensä +upotetuksi minuun juuri semmoisena, kuin se oli hänessä, ja niin +lyhyessä ajassa kuin suinkin. + +Minä sanoin, että jos tässä todella oli kysymys vain maineen +parantamisesta, niin on käsittämätöntä, miksi Martta, joka välittää +maineestaan niin vähän, että julkisesti keskellä päivää ja "toista +vuorokautta" remuavien seurassa ajelee ravintoloihin — yht'äkkiä minut +huomattuaan jättää seuransa ja juoksee minun luokseni — mainettansa +parantamaan. + +Delian ylähuuli kohosi vähän pilkalliseen hymyyn. + +— No kai hän sitten tahtoi saada sinut mukaan viftille. + +Minä vakuutin, että Martta oli itse toimittanut auton tiehensä. + +— Ehkä hän — sanoi Delia — piti parempana vietellä sinua kahden +kesken. Et kai sinä tosissasi voi luulla, että Martan laatuinen nainen +voisi haluta maatalon emännäksi. + +Sitä minä en todellakaan voinut luulla, ja Delian näin sanottua en +luullut enää ollenkaan. + +Mieleni kävi kovin apeaksi. Kaikki tuo, minkä olin ehtinyt jo rakentaa +kuvitellessani jotakin syvempää Martan käytöksen vaikuttimeksi, oli +mennyt sekaisin. + +Ja vasta Delian luota tultuani, kadulla, minut valtasi uudelleen sama +syvä myötätunto, sääli, rakkaus, jota olin tuntenut Marttaa kohtaan +hänen lausuessaan nuo armottomat, suurimman ihmiselle mahdollisen +tunnustuksen sanat: "Sen jälkeen en ole ikinä päässyt hänen +kynsistänsä." + +Koska hän näin oli sanonut, merkitsihän se juuri, että hän halusi +päästä Taulerista. Sittenkin siis "parempi minä"! Ja minä raukkamainen +olento, kun olin antanut Martan mennä luotani! Kaunis rakastaja, joka +sysää rakastetun luotansa juuri silloin, kun tämä tulee hänen luoksensa +sielu avonaisena, sydän hakien sydäntä! + +Kun minä nyt muistin katsoneeni hänen jälkeensä ja vain ylpeilleeni, +että olin nähnyt noin kauniin kaupunkilaisnaisen edessäni tunnustuksiin +nöyrtyneenä, löi minut sellainen häpeä, että olisin vaikka purrut +sormeni poikki tai lyönyt itseäni ohimoihin ja silmiin, kunnes olisin +kaatunut. + +Minun täytyi tavata Martta uudelleen hinnalla millä hyvänsä, ja heti, +heti! + +En tiennyt hänen asuntoansa. Hän varmaan asui vanhempiensa luona, mutta +nämä olivat tietenkin muuttaneet, sillä he muuttivat joka vuosi, sen +tiesin jo kouluajoilta. — Delian luo kysymään en tahtonut palata, +sillä hän oli käynyt minulle sietämättömän vastenmieliseksi näppärine +suukopuineen ja opettajatar-eleineen. + +Joten kävi niin, että minä en kokonaiseen viikkoon tavannut Marttaa, +vaikka muutaman päivän perästä olinkin saanut hänen osoitteestansa +selvän. + +Tämä selvänsaaminen tapahtui näin: + +Kuljin Pohjois-Esplanaadilla, nähdäkseni yhäkö Helsinki oli entisensä, +jolloin kolmen aikaan päivällä paitsi virkamiehistö kaikki muutkin +keikarit tahtoivat näyttäytyä muodin ja ajan tasolla olevaksi +hienostoksi. + +Minua vastaan tuli silloin kaksi herraa, joista toinen oli Tauler, ja +minä päätin mennä ohitse häntä huomaamatta, johon minulla oli oikeus, +koska emme olleet toisillemme muodollisesti esiteltyjä. + +Lähestyessämme näin Taulerin eroavan kumppanistaan ja niska jäykkänä +harkitun kohteliaasti nostavan minulle hattuansa sanoen: anteeksi! +Pitäen hattua vähän matkaa päästä hän hiukan kumartuneena seisahtui +eteeni. + +Minä kohautin velttoa maalaista lakkiani ja pysähdyin. + +Tauler kysyi, oliko hänellä kunnia puhutella herra sitä ja sitä. +Saatuaan vastauksen, yhä panematta hattua päähänsä ja saman jäykän +puolikumarruksen säilyttäen hän ilmoitti rohkenevansa tiedustaa +osoitettani. Kun minä hämmästyneenä peräännyin puoli askelta, lisäsi +hän selityksen, jonka mukaan Martta oli antanut tämän hänen +tehtäväkseen, jos hän suinkin sattumalta näkisi minut. + +Minussakin oli kopeutta. + +Minä pyysin puolestani Martan osoitetta, jotta itse voisin toimittaa +halutun ilmoituksen. + +Tauler täytti pyyntöni. + +Sen tehtyään hän hattu yhä koholla ja asentoaan muuttamatta vain +nytkäytyi tuuman verran syvempään kumarrukseen ja näin kulki jäykkänä +ohitseni, huulillaan tuskin tuntuva ivan hymy. + +Yht'äkkiä minä käsitin, miksi tuo mies oli ja saattoi todella tuntea +olevansa naisen valtias. + +Vaikka eläisin tuhat vuotta, en unohtaisi tätä tervehdystä. En myös +unohtaisi tätä oman leppymättömän vihani syntymähetkeä. + +Martan elämän raiskaaja! Minun morsiameni häpäisijä! + +Jäytävä viha alkoi nostattaa mielessäni kuvia, miten parhaiten +tuhoaisin tuon miehen. Minä olin jonakin pimeänä iltana vahdittuani +nurkan takana pistävinäni puukon syvälle hänen rintaansa. Mies kaatuu +ja jää makaamaan. Minä hiivin asuntooni ja tunnen sanomatonta autuutta +koston suoritettuani. Seuraavana päivänä on lehdissä tiedotus kaameasta +salamurhasta. — Minun täytyy syvimmässäni myöntää, että teossani on +jotakin alhaista. Näin en saa menetellä. + +Oikeuteenko minä hänet siis haastan? Sitä en voi tehdä, koska en ole +laillinen kantaja, ja antaa ilmi en voi, koska silloin häpäisisin sen, +jota aion puolustaa. + +Ei, puukko on sittenkin ainoa keino tämänluontoisessa asiassa. Mutta +vain vähän toisella tavalla on meneteltävä. On katsottava, että +hänelläkin on puukko kädessään, jottei iske aseetonta. Sadat ja +tuhannet kansanpojat ratkaisevat näin puukoilla tyttöasiansa, joita ei +sovi tuomioistuimen julkisuuteen saattaa. Heitä sanotaan +puukkojunkkareiksi ja huligaaneiksi, ja niin minuakin sanottaisiin. +Mutta eikö ymmärretä, että on asioita tämän taivaan alla, joita ei voi +jättää sikseen eikä myöskään jättää oikeuden käsiin! + +Tässä minun erikoisasiassani oli paha vain se, että Tauler, hieno herra +kun oli, tuskin on koskaan puukkoa kädessään pidellyt, ja olisi siis +epäkunniallista pistää hänet kuoliaaksi aseella, jolla hän ei osaisi +itseänsä puolustaa, vaikka se olisikin hänen kädessään. Minun on +annettava hänelle semmoinen ase, jota hänkin on tottunut käyttämään, +tai valitkoon itse, mitä asetta tahtoo käyttää. Kaikki tapahtukoon +päivän kirkkaudessa, ja tuokoon hän ystävänsä ja minä ystäväni +katsomaan, että kaikki on reilua peliä. + +Näin pitkälle ajateltuani tätä asiaa huomasin hämmästyen, että tuohan +ei ollut mitään muuta kuin tavallista romaaneissa kerrottua +kaksintaistelua, ja minä ensin kilpistyin pois ajatuksesta kuin +jostakin täysin mahdottomasta. Suomessa kaksintaistelua! Voiko ajatella +mitään tavattomampaa! + +Ah, miksi ihmiset ovat kieltäneet kaksintaistelun! Luulevatko he +todellakin voivansa tuomioistuimen kautta jakaa oikeutta näin +arkaluontoisissa asioissa, punnita vaikuttimia, joita asianomaiset +itsekään eivät voi sanoihin pukea, vaan ainoastaan vaistoin tuntea. Ja +voivatko he ratkaista häväistysasiassa, vetämättä ensin kaikki +julkisuuteen, sanomalehtien palstoille, yleisön hampaisiin, siis ensin +itse häpäisemällä. Vai voiko kukaan sanoa, että minä voin saada +oikeutta raiskaajaa vastaan, kymmenkertaisesti häpäisemättä raiskattua! + +Oikeastaan on kaksintaistelun mahdottomuus sivistyneiden kesken vain +siinä, että se on Suomessa jotakin kuulumatonta, tavatonta. Siihen ei +saisi vastustajaansa suostumaan. + +Hyvä on, ajattelin, ellei suostu, silloinhan voin hyvällä +omallatunnolla tehdä omankäden oikeutta ja vaikkapa ampua hänet. + +Tämän asian aioin ottaa vastaisuudessa tarkemmin miettiäkseni. Nyt oli +edessäni muuta tehtävää. Minun piti löytää Martta ja saada välini hänen +kanssaan selviksi. + +Vierailulle menoa asessorin luo en pitänyt soveliaana. + +Vaanin useana päivänä heidän katuovensa seutuvilla, toivoen näkeväni +Martan lähtevän tai tulevan. Mutta ovet pysyivät aina yhtä kolkosti +suljettuina. Niissä ei kulkenut ketään. Ne olivat kuin hyljätyn talon +ovet. + +Vihdoin päätin kirjeellisesti ilmaista Martalle osoitteeni. + +Asuin silloin vielä hotellissa, laiskasti haeskellen itselleni +vakinaista kortteeria. + + + + +6. + + +Kirjeeseeni tahdoin samalla panna muutakin kuin vain osoitteeni +ilmoituksen, toisin sanoen en pannut mitään ilmoitusta. Tahdoin +vapauttaa Martan siitä tunnosta, että hän oli ensimmäisenä minua +hakenut enkä minä häntä. Kirjoitin ikäänkuin omasta aloitteestani. + +Koska tämä kirjeeni sittemmin löytyi Martan paperien joukosta, voin sen +tähän jäljentää semmoisenaan. + + +Martta, + +minun on näinä päivinä ollut kovin vaikea olla, en voi unohtaa, että +hyvästelemättä ja saattamatta annoin sinun yksin jatkaa matkaa +kaupunkiin. Luotan sinuun, että luet tämän käytökseni tavalliseksi +kömpelyydeksi, joka on aina ollut suuri vikani kaikissa +kohteliaisuusasioissa. Itse olen saanut siitä kärsiä tällä kertaa +enemmän kuin sinä, sillä minulta jäi sanomatta sinulle pääasia, +nimittäin että tunteeni eivät ole ainoastaan entisellään, vaan +palavammat kuin koskaan. Ja nyt sanon vielä enemmän, että rakkauteni on +viime viikon ajalla, jolloin sain turhaan hakea sinua tätä sanoakseni, +kasvanut sietämättömäksi tuskaksi sen epävarmuuden vuoksi, joka minussa +on syntynyt epäillessäni sinun tunteittesi kestävyyttä. + +Sinä käännyit ja läksit minun luotani niinkuin olisit ikuisiksi minut +jättänyt. Näytti kuin minä olisin äkkiä tullut sinulle tarpeettomaksi, +kun salaisuus oli kerran tullut ilmi. Pitääkö minun siis ajatella, että +sinä pidät mahdollisena yhtyä minun kanssani vain salaamalla suhdettasi +T:iin? Tai, niinkuin Delia luulee, että sinä vain tahdot "pelastaa +maineesi"? Sydäntäni kirvelee, kun minun täytyy mainita tämmöisiä +olettamuksia, mutta selväksi tahtoisin saada kaiken. Sillä jos niin on, +kuin Delia sanoo, niin sehän osoittaisi sinun tunteesi minua kohtaan +hyvin heikoiksi, jos niitä ollenkaan on. Jos taas ajattelen sinun +jättäneen minut sen vuoksi, ettet luullut minun voivan rakastaa sinua +tunnustuksesi jälkeen, niin pidät minun tunteitani arvottoman +heikkoina. + +Kuinka saatatkaan ajatella, että se, joka sinua rakastaa, voisi hylätä +sinut semmoisena hetkenä, jona sinä avaat hänelle sydämesi ja teet +kaikkein vaikeimman tunnustuksen, mitä elämässä suinkin voi tehdä, +sanomalla "en ikinä voi päästä hänen kynsistänsä"! Ei, Martta. Vain +avautunut sydän voi koskettaa toiseen sydämeen. Juuri tuon +tunnustuksesi jälkeen on minun rakkaudessani sinua kohtaan jotakin +ikuisiksi yhteenkasvettunutta, jota ei mikään, ei mikään voi tehdä +olemattomaksi, et edes sinä itse. + +Vanhempieni ja erittäinkin äitini syvästä uskonnollisuudesta on minuun +periytynyt pieni pohjasakka, joka ei anna minun ajatella elämässä +mitään sattumaksi. Olen tavallisesti aivan tiedoton tästä omasta +uskostani, se on ikäänkuin luuta minun luustani ja verta minun +verestäni. Ainoastaan milloin ihmiset — niinkuin sinäkin, Martta, +kerran Titanicista puhuessamme, jos muistat — väittävät jotakin +tapausta sattumaksi, huomaan minä puolestani, kuinka lujasti uskon +siihen, että kaikki tapahtuu korkeammasta johdosta. Yhtä lujasti uskon +myöskin siihen, että meidän kohtaamisemme Töölön tiellä ei ollut mikään +sattuma, vaan ihme, jommoisia elämä on täynnä: korkeamman johdon tuote. +Se on kyllä käsittämätöntä, mutta pitääkin olla, sillä muutoin menisi +usko sirpaleiksi, sen juuri on tunnossa. Minun suuri rakkauteni sinuun +on myöskin tunnossa, eikä kaipaa ollakseen tai ei-ollakseen mitään +järkeilyjä. + +Nyt sinä varmaan taas pahoittelet, että minä tapani mukaan olen +langennut filosofoimaan. Mutta minun olisi suullisesti neuvoteltava +sinun kanssasi aivan käytännöllisistä asioista, joita en voi uskoa +kirjeeseen. + +Rakas Martta, jos sinulla on vielä vähänkin tunteita minua kohtaan, älä +kiellä minulta tapaamista, vaan tule Tähtitornin vuorelle ylihuomenna +hämärtäessä; minä pidän sinua silmällä Kasarmin- ja Bernhardinkatujen +kulmassa. Ellei tämä voi käydä päinsä, kirjoita minulle siitä +Karelia-hotelliin. + + + + +7. + + +Määräpäivänä, torstaina iltapuolella, ennenkuin aurinko oli vielä +laskenutkaan, minä jo kiertelin Tähtitorninvuorta, malttamattomana +odotellen päivän hämärtymistä. + +Helsinki eli jokapäiväistä elämäänsä. Satamarannasta päin kuului +raitiovaunujen jyryä ja soitteluja, autojen kiljahduksia, laivojen +vihellyksiä, kasarmista päin torvisoittimien harjoittelua, aivankuin ei +mitään sen ihmeellisempää olisi tapahtumassa kuin tavallinen päivän +iltaankallistuminen. Nousin myös katsomaan suurta merenulappaa: +kaikkialla samaa leppoisaa tavallisuutta; tuolla valkoinen höyrylaiva +tupruttelee mustaa savuansa ja kultaiset auringot kimmeltävät sen +vaahdoissa. Jokunen vuorella aikaansa viettänyt, ehkä vastakihlautunut +pariskunta, tekee jo lähtöä alas. He rupattelevat, nauravat ja +kuhertavat, kaukana, kaukana elämän tragedioista, iloista, onnellista +tulevaisuuttansa haaveillen... + +Vihdoin punainen kuukin oli kohonnut Katajanokan takaa itäiselle +taivaalle, kumottaen omalla puolellaan punaisena mastojen takaa, vaikka +aurinko vielä hallitsi Suomenlinnaa ja lännen saaria. + +Niin kauan minä kiertelin sinne tänne, että kun tunnelmistani havahduin +oli aurinko todella laskenut ja ilta alkanut hämärtyä. + +Kiirehdin niin nopeasti kuin voin kävellä rannan puolelta vuorta +kaupungin puolelle. Pelko, että Martta jo odottaisi määräpaikassa, sai +minut kuumaksi. + +Kun tulin Tähtitornin kivikadulle, josta näkyy pitkin pituuttaan koko +Kasarminkatu, näin kaukaa auton pysähtyvän Kasarmintorin kulmaan. +Autosta nousi herra ja nainen. He kattelivat toisiansa. Sitten herra +meni takaisin autoon ja ajoi pois. Mutta nainen alkoi nopein askelin +tulla Bernhardinkadulle päin. + +Se oli Martta. + +Kun hän näki minut, huomasin selvästi ilahtumisen hänen kasvoissaan. + +— Oletko jo kauan odottanut? — hän kysyi ojentaen iloisesti kätensä +minulle. + +— Juuri tulin tähän. + +— Ja minä kun pelkäsin, että sinä jo odotat, otin auton ja melkein +juoksin... + +— Minäkin pelkäsin ja olen kävellyt itseni kuumaksi. + +Varmasti meillä oli kummallakin suuri halu käydä käsi kädessä, hän kun +oli niin hengästynyt ja minä kun olisin niin mielelläni tukenut häntä +alkaessamme nousta ylämäkeen. + +Me puhelimme kauan vilkkaasti ja iloisesti kaikenlaisista +pikkuseikoista, hetkeksikään keskeyttämättä. Varmaan tunsimme molemmat, +että pieninkin keskeytys pakottaisi meidät siirtymään niihin synkkiin +asioihin, joita varten olimme tänne tulleet. Molemmat nautimme, +leikimme onnellisia. Ja minun ehdottomasti muistui mieleeni äskeinen +pariskunta, joka oli pysähtynyt keskustelemaan, mitä he illallisekseen +paistaisivat, tuoreita silakoitako vai mustaa leipää löysien munien +kera. Ah, miksi ei onneamme voi jatkaa näin, päivä päivältä vain +pikkuasioista puhellen. Menisimme valkoiseen laivaan, jonka kupeissa +auringot kimmeltävät, häviäisimme vieraille maille, rinnassa aina vain +sama unohtamisen onni, Martta ja minä, Martta ja minä... + +Lähestyessämme erästä käytäväpenkkiä, joka oli ylhäällä vuorella, sanoi +Martta odottamatta ja ollenkaan vastaamatta minun puheisiini: + +— On todellakin vähän ihmeellistä siinä tapauksessa, josta sinä puhut +kirj... Ah, enhän ole vielä kiittänytkään sinua... + +Nyt meni väliverho onnemme ylitse. Me kai molemmat tunsimme +väsähtymystä, koska istuuduimme kuin sopimuksesta penkille. + +Se penkki oli vierasmaalaisen lehtipuun tuuheassa varjossa. + +Se on se penkki ylhäällä, josta näkyy "Haaksirikkoiset". + +Martta jatkoi: + +— Jospa aavistaisit, kuinka paljon rakas kirjeesi on minua +lohduttanut! + +_Minä_: Mutta mitä sanoitkaan siitä tapauksesta... + +_Martta_: Niin, Lassi, eikö olekin ihmeellistä! Olimme viettäneet +hurjan yön, ajoimme jatkamaan. En tahdo pitemmälti kertoa omasta +mielentilastani, sen vain sanon... + +Tässä Martta pysähtyi, tietämättä kuinka jatkaa. + +_Minä_: Mitä "vain sanot" —? + +_Martta_: Sitä vain sanon, että se yö oli kuin elämäni viimeinen. + +_Minä_: Miten viimeinen? Aijoitko lopettaa itsesi? + +_Martta_: Ei, ihan toisessa merkityksessä. Viimeinen ponnistuksissani +päästä hänestä irti. Olin päästänyt kaikki valloillensa, tahdoin olla +juovuksissa koko loppuikäni. + +_Minä_: Onhan sekin itsemurhaa. + +_Martta_: On. Todella se on varmin ja kamalin itsemurha, minkä ihminen +voi tehdä. Mutta se oli minulla päätetty asia. Kaikki ... melu autossa, +hurraamisemme ... vaatteitteni ja liinojeni liehuminen hurjassa +vastatuulessa ... kaikki oli kuin viimeistä ajoa helvettiin. Silloin +näen sinut ... Sano, eikö se ole ihmeellistä! + +_Minä_: On vielä ihmeellisempää, että sinä tulit luokseni. + +_Martta_: Ja olisin heittäytynyt autosta, elleivät he olisi +pysäyttäneet sitä... Mutta sano, eikö se ole ihme, että minä juuri ... +juuri sillä hetkellä näin sinut?... + +Minä mumisin jotakin epämääräistä myönnytykseksi. + +_Martta_: Ah, sinä et ehkä itsekään voi sitä niin ymmärtää, ja +kuitenkin minä vasta sinun kirjeestäsi tulin ajatelleeksi että se +todella oli ihme. + +_Minä_: Kirjeessäni tarkoitin vain sitä ihmettä, joka oli minulle +tapahtunut. + +_Martta_ (silmät suurina): Mikä se oli? + +_Minä_: Se oli, että olin juuri kääntymäisilläni sille kadulle, jossa +Delia asuu, mennäkseni hänen luokseen. Silloin sinä pysäytit auton ja +tulit minun luokseni. + +_Martta_ (vielä enemmän kummastuneena): Mikä siinä on ihmettä? + +_Minä_: Olin menossa Delian luo kysymään, tahtoisiko hän tulla +vaimokseni ja muuttaa maalle. + +Martta kävi tuskaisesti molemmin käsin kiinni sydänalaansa, eikä saanut +sanotuksi muuta kuin kaksi kertaa: + +— Lassi! — Lassi! + +_Minä_: Kerroinhan sinulle, kuinka ne ahdistelevat minua siellä maalla. +Delia näytti minusta ainoalta mahdolliselta. Sinusta, jota rakastin, +olin jo maalle kuullut. + +_Martta_: Mitä kuullut? + +_Minä_: Tiedustelin sinusta Delialta. Hän kirjoitti, että sinä elät +toisen kanssa. Ihme on siinä, että sinä tulit ennenkuin olin kääntynyt +Museonkadulle, ja pelastit minut. + +_Martta_: Minä tarkoitin vain, että sinä, jos vielä voit olla entisessä +ystävyydessä, ottaisit minut luoksesi maalle — emännöitsijäksi tai +jotenkin sillä tavalla. Mutta sekin taisi olla kovin lapsellista +puhetta, sillä enhän minä ymmärrä mitään talousasioista, en yhtään +mitään. Sanoin vain, kun tahdoin pysyä sinussa kiinni enkä tiennyt +mitään muuta sanoa. + +Martta taisteli kyyneliänsä vastaan. Sitten sanoi: + +— Mutta Delian tavalla tulla sinun vaimoksesi — se ei voi koskaan +tapahtua meidän välillämme. Ja kuitenkin: olla aina sinun kanssasi on +minun ainoa pelastukseni. + +_Minä_: Miksi ei voi, Martta? Sitä, vain sitä ainoata minä puolestani +toivon. Ja se on tapahtuva! + +_Martta_: Nyt minä paljastan sinulle koko elämäni. + +_Minä_: Sano mitä tahansa, minä rakastan sinua sitä enemmän. Se on +tapahtuva! + +_Martta_: Älä vanno valaa, jonka kumminkin tulet rikkomaan. + +_Minä_: Oletko ehkä jo naimisissa hänen kanssaan, tai oletko luvannut +mennä? + +_Martta_: En. Minä vihaan häntä. Sitäpaitsi hän itse taitaa olla +naimisissa. + +_Minä_: Kenen kanssa? + +_Martta_: Ah, se on hämärä juttu. En tiedä, kenen kanssa. Tytön isä +taisi nostaa oikeusjutun. Tauler oli vietellyt lupauksilla. Oikeus +tuomitsi hänet aviomieheksi, ja tyttö on tyytynyt eikä tahdo erota. — +Mutta tämä ei kuulu ollenkaan siihen, mitä aion kertoa. Minä en ole +mikään pappilan neiti, joka pitäisin itseäni häväistynä elinajaksi +sellaisen yöllisen tapauksen jälkeen, josta Delia on sinulle +kertonut... Ei, Lassi, ei Lassi, ei Lassi... + +Näin toistellen nimeäni Martta vaipui ajatuksiinsa, enkä minä hennonut +häntä kysymyksillä häiritä. + +Ajatuksistaan herättyään hän katseli ympärilleen, niinkuin ei olisi +kotvaan tiennyt, missä oli. Sitten hän näki minut, nykyisti itselleen +ajan ja paikan, ja kysyi, mitä hän olikaan viimeksi sanonut. + +_Minä_: Ettet sinä ole mikään pappilan neiti... + +_Martta_: Niin, niin, en olekaan... Kunpa ei omallatunnollani olisikaan +muuta kuin se yksi yöllinen tapaus! Ah, Lassi, minä olen päättänyt +sanoa sinulle kaiken, silläkin uhalla, että inhoten käännyt minusta... + +_Minä_: Sano. + +_Martta_: Sen ensimmäisen yön jälkeen, jona hän väkisin otti minut, +syntyi minussa ennen olematon hirveä intohimo... Niin syvästi kuin minä +häntä halveksinkin tuon tekonsa jälkeen, huomasin kauhukseni, että minä +odotin häntä ja tahdoin hänen uudistavan saman tekonsa. Ei tarvinnut +kuin tulla yö, etenkin kuutamo, niin minut valtasi yht'aikaa sekä +hirmuinen kauhu että vielä hirmuisempi intohimo. Semmoisina hetkinä, +pieni kirjelappu häneltä, vähinkin risahdus puutarhasta, tuskin kuuluva +merkkivihellys pimeästä — ja minä olin hänen luonansa. Oi noita +raatelevia hurman ja häpeän vuorotteluja! — Lassi, oletko vielä siinä? +Missä on kätesi? Kas, kuinka on tullut pimeä... + +Minä löysin hänen kätensä ja pitelin siitä. + +_Martta_: Näin on hyvä olla, kiitos, kiitos, Lassi! Ah, jospa minun ei +koskaan tarvitsisi hellittää sinun kättäsi, jospa ne olisivat kasvaneet +yhteen, niinkuin välistä kaksoisilla... + +_Minä_: Ne ovat kasvaneet, Martta. + +_Martta_: Kohta hellität. — Sinä luulet nyt, että tämä kaikki vain +oli. Ei, Lassi, se on yhä. Olen hänen vallassaan. + +Minä yhä vain pitelin hänen kädestään. + +Minuutit kuluivat. Minusta näytti, että Martta itki. Hän ei kertaakaan +koettanut vetää kättään pois minun kädestäni. Minä sanoin: + +— Martta, niinkuin äsken jo sanoin sinulle, mitä enemmän sinä avaat +itsesi minulle, sitä enemmän minä rakastan sinua. + +Nyt hän ikäänkuin vähän säikähtäneenä veti kätensä pois. Ehkä hän +tunsi, että minun palava tunnustukseni ei ollut puhdasta +sisarusrakkautta. Hän sanoi hiljaa ja arasti: + +— Näethän nyt itsekin, että se ei voi koskaan tapahtua meidän +välillämme. + +_Minä_: Mutta sinähän vihaat häntä! + +_Martta_: Vihaan. Mutta minussa on kaksi ihmistä — suuremmassa +määrässä kuin teissä muissa, päivän ihminen ja kuutamoihminen. Ja +hän tietää sen. Talvisena pakkasyönäkin hän tietää, milloin minä +huoneessani, uudinten takana odotan kuulevani hänen lyhyen +merkkivihellyksensä alhaalta kadulta. Semmoisena hetkenä minä olen +valmis mihin kataluuteen tahansa, niin, olisin valmis vaikka sinutkin +pettämään... Ymmärräthän, ymmärrä toki minua! Oh! kuinka minä vihaan +häntä! Koko sielustani, koko olemuksestani vihaan! Ja jos hänelle jokin +tapaturma sattuisi, niin ettei häntä senjälkeen enää olisi, — sen +suurempaa onnea en minä itselleni voi ajatella. Se olisi minulle +sellainen rauha, sellainen vapautuksen autuus, ettei itse taivaskaan +voisi minulle suurempaa autuutta antaa, ei tässä eikä tuossa elämässä. +Olisin vapaa ... tuskin voin sellaista tilaa enää järjelläni +käsittääkään. Vapaa ... olisi oikeus elää, hengittää ... olisi +oikeus — vastata sinun kädenpuristukseesi, ah Lassi, Lassi... + +Näin sanoen Martta heltyi hermolliseen itkunnyyhkytykseen, äänekkääseen +kuin nauru. + +Minä nousin seisaalleni ja otin häntä kädestä auttaakseni häntäkin +nousemaan. + +Yliluonnollinen rauha oli tullut minuun. + +— Ole huoletta, Martta — sanoin hänelle — olen päättänyt vaatia +hänet kaksintaisteluun. Ja jos hän kieltäytyy, ammun hänet kuin koiran. + +Martta ponnahti seisaalleen ja kiihkeästi kuiskasi minulle, etten +puhuisi niin kovaa. Samalla hän nosti minun vasemman käteni molempien +kylmien käsiensä väliin ja suudellen minun sormieni päitä jatkoi +kuiskutteluaan: + +— Poikani, poikani, mitä sinä sanotkaan! Hän voi olla täällä pimeässä +aivan lähellämme ja kuulla kaikki, mitä sinä sanot. Hän on semmoinen, +hän näkee pimeässäkin ... ja kuulee kaikki. + +Näin sanoen Martta alkoi työnnellä ja vetää minua pois, kiihkeästi kuin +olisi kiiruhtanut ryövärin käsistä pelastamaan suuren aarteen. + +Menimme nopeasti alas vuorelta. Mutta koko tästä paluumatkastamme en +muista muuta kuin että me riensimme kiireesti ja olimme lähekkäin +toisiamme, jotenkin niin kuin olisimme kouluaikana rientäneet, jos +olisimme yhdessä olleet jotakin pakenemassa. Puhelimmeko me vielä +äskeisestä asiasta, en ollenkaan muista. Kaikki ajatukseni olivat +suunnatut yhteen ainoaan kysymykseen: miten ja milloin minä tuhoan +Taulerin. + + + + +8. + + +Seuraavana päivänä, ennenkuin vielä olin Marttaa tavannut, menin kolmen +aikaan jälleen esplanaadille. Olin ostanut itselleni pyöreän kovan +hatun maalaislakkini sijaan ja olin minä ainakin hattukaupan peilissä +näyttänyt mielestäni aika mahdolliselta esplanaadiritarilta. + +Kohta näinkin Taulerin. + +Hän oli saman herran seurassa kuin joitakuita päiviä sitten. + +Hänen omaa tervehdystänsä matkien minä kohautin jäykällä +kädenliikkeellä hattuni ja pysäytin hänet samalla "anteeksi" sanalla +kuin hänkin oli tehnyt. + +— Minulla olisi vähän kahdenkeskistä — sanoin. + +Vieras herra kumarsi kohteliaasti ja jatkoi kävelyään, jättäen meidät +seisomaan vastakkain. + +— Miten voin olla hyödyksenne? — kysyi Tauler hattu koholla. + +Minä sanoin: + +— Valitsemalla aseet siihen kaksintaisteluun, johon teidät vaadin. + +Hän ymmärsi asian kohta. + +Niinkuin kaksi koiraa, jotka joutuen vastakkain ja tuntien toisensa +veriviholliseksi ensin vain pysähtyvät liikkumattomiksi ja niskakarvat +koholla hampaat irvessä varovasti kiertävät toisiansa iskeytyäkseen +vastustajan heikoimpaan kohtaan, niin me seisoimme silmänräpäyksen +vastakkain. + +Tauler painoi hattunsa röyhkeästi päähän. Hänen kasvonsa katosivat +hetkeksi sakeaan sikarinsavuun. Syljeskellen terävästi suustansa +tupakinmuruja ja painellen rillejä paikoilleen hän ilmeisesti tahtoi +voittaa aikaa miettiäkseen vastaustansa. Sitten hän sanoi: + +— Roistoja olen kyllä ennenkin kaadellut revolverillani, ja pidän siis +tätä asetta sopivimpana teihinkin nähden. + +Minun täytyi itsekseni pakostakin myöntää, että hänen vastauksensa oli +kadehdittavan naseva. Mutta vähääkään hätkähtämättä minä jatkoin: + +— Suvaitkaa siis ehdottaa, milloin ja missä voidaan asiasta lähemmin +sopia. + +Iva väreili Taulerin huulilla. + +— Minun täytyy — sanoi hän — saada mietintäaikaa ratkaistakseni, +kumpi olisi tarkoituksenmukaisempaa, ilmaistako teidät poliisille vai +tilaisuuden tullen nostaa teidät polvilleni ja persoonallisesti +pamputella teitä. + +— Milloin saan odottaa ratkaisuanne? + +— Sopivana hetkenä minä itse ilmoittaudun — sanoi Tauler. Me nostimme +kumpikin hattumme. Minä sanoin: + +— Toivoakseni teillä on silloin ratkaistuna myöskin kysymys, kumpi on +tarkoituksenmukaisempaa, taistellako kanssani vai tulla ammutuksi +niinkuin koira. Odotan kolme päivää. + +Nyt Taulerin suupielet vähän jäykkenivät ja kalpenivat. + +Pelästyikö hän vai raivostui, en voinut päättää. Me erosimme. + +Olin lukenut kyllä hyviäkin kaksintaisteluromaaneja, ja mieltäni oli +aina kiinnittänyt — enemmän kuin itse taistelu — se kaamea +mielentila, jossa asianomaisen täytyi olla, kun kaksintaistelu oli jo +peruuttamattomasti päätetty, sekundantit määrätyt, mutta itse +tilaisuutta vielä odotettiin. Täytyi olla kaameata nähdä +auringonpaistetta, tai kuulla linnunlaulua, tai vastailla ihmisten +huolettomiin kysymyksiin, kun oli sydänalassa tieto, että silloin ja +silloin me ammumme toisiimme täydellä aikomuksella tappaa. + +Mutta omituista, että nyt en tuntenutkaan mitään kaameutta, vaikka +sydämessäni tiesin kaiken peruuttamattomasti päätetyksi. Päinvastoin +tunsin ihanaa rauhoittumista. Nautin auringonpaisteesta ja varpusten +vikinästä esplanaadin ruohikossa. + +Tuntui kuin olisin odottamatta ja vaivattomasti päässyt suureen +vapautukseen mahdottomasta, tuskastuttavasta umpikujasta, löytänyt +ratkaisun ratkaisemattomalle, astunut pimeästä jälleen valoisaan +elämään. + +Vielä merkillisempää, että olin suorastaan jonkinlaisessa onnellisuuden +tilassa, ja onnellinen erittäinkin Martan tähden. + +Minä menin suoraa päätä tuttuun urheilukauppaan ostamaan revolveria, en +siksi, että olisin aikonut kohta ampua Taulerin, vaan koska en ollut +tottunut käyttämään revolveria ja minun siis oli sen käyttämiseen +harjoittauduttava. + +Urheilukaupan isäntä, vanha koulutoverini, ensin pani jyrkästi vastaan +tätä kauppaa, sillä hänellä ei ollut oikeutta myydä aseita ilman +asianomaista lupaa. Mutta kuinka siinä tarinoitiin, hän lopuksi keksi +keinon millä täyttää pyyntöni. + +Hänellä oli hallussaan vanhakuosinen, jossakin historiallisessa +tapauksessa käytetty revolveri, jonka hän sanoi voivansa minulle myydä +historiallisena arvoesineenä. Sellaisia revolvereja ei enää Englannissa +valmisteta eikä myöskään niihin soveltuvia patruunia, joten hänellä +olevan patruunavaraston loputtua oli revolverikin melkein arvoton. + +Minä sanoin tahtovani ostaa koko patruunavaraston, ja sain häneltä +kauppamme päätyttyä niin paljon laatikoita, että vaivalla kannoin. +Kyllä nyt oli harjoittamisen varaa! + +Sitten hain koko iltapäivän asuntoa itselleni, ja vihdoin löysinkin +sopivan. Ainoa vika oli huoneen pimeys, joka minua vielä epäilytti. +Minä kielsin vuokraamasta toisille huomenaamuun asti. + +Vasta hämärissä pääsin menemään Mariankadulle, missä Martan vanhemmat +asuivat. + +Lieneekö hän odottanut minua ja ikkunasta nähnyt minun tulevan, +porrasovesta hän ainakin oli ulos kadulle tulossa, kun minä siihen +saavuin. Hän ei salannut suurta iloaan minut nähdessään. + +Menemättä sisälle me jäimme siihen juttelemaan. + +Hän sanoi odottaneensa minua koko päivän ja nyt illalla istuneensa +ikkunan ääressä jo valmiiksi ulosmenoon pukeutuneena, niin varma hän +oli tulostani ollut. + +Lähtiessämme kävelemään sanoin vihdoinkin löytäneeni huoneen. + +— Mutta kuulepa, rakas — ehätti hän siihen — minäkin olen juuri +löytänyt sinulle huoneen. + +— Kuinka niin? + +— Katsopa, vanhempani ovat juuri aikeessa vuokrata luotansa yhden +liian huoneen; se on suuri ja rauhallinen — etkö sinä aiokin lueskella +— se olisi juuri sopiva siihen, ja hyvät huonekalut ... ehkä voisit +saada ruoankin meillä ... mitä? Sano! + +Minä hain ympäri päätäni, mikä se saattoi tämän odottamattoman +ehdotuksen tuntumaan ikäänkuin sopimattomalta, mutta en voinut löytää. +Vihdoinkin ymmärsin, että sen täytyi tuntua semmoiselta vain +"ihmisistä". + +— Ovatko vanhempasi lehdissä ilmoittaneet? — minä kysyin. Silloin +minusta olisi tuntunut sopivammalta. + +— Onneksi eivät ole vielä ehtineet, sinä saat sen varmaan — vakuutti +Martta ilmeisesti ilahtuen, etten minä sanonut vastaankaan. + +Minä kysyin nyt, luuliko hän, että hänen vanhempansa tuntisivat minut, +jos ilmaantuisin huonetta tiedustamaan sittenkun ilmoitus on ollut +lehdissä. Sillä olinhan minä kouluaikana parikin kertaa ollut heidän +luonaan Martan toverikutsuissa. + +Martta sanoi tähän: + +— Mutta rakas, minä olen heille jo puhunut asiasta, ja he tietävät, +että sinä olet suuren maatilan omistaja ja nyt tahdot lukea +yliopistossa. He muistivat sinut ja he odottavat sinua huomenna. +Tulethan? + +Minä lupasin puolinaisesti, ja tultuamme eteläsataman aukealle rupesin +puhelemaan muusta. En kajonnut mihinkään niistä asioista, jotka olivat +meidän kummankin sydämellä, vaan koetin ylläpitää hauskuutta +antautumalla päivän yleisiin puheaineisiin, joista lehdet tiesivät. +Mutta Martta palasi aina vain siihen huoneasiaan. Me kävelimme kauan ja +kiertelimme kaikki Kaivopuiston rannat, istuimmepa alkavassa kuutamossa +valleillakin. Martta vastaili lyhyesti ja kuunteli aina vain puolella +korvalla, ja pakottaessani hänet sanomaan mielipiteensä jostakin +asiasta hän puhui nopeasti, katsellen haikailevasti ympärilleen, ja +pienenkin loman syntyessä keskustelumme jo taas oli huoneasiassa. + +Saatettuani hänet takaisin heidän asunnolleen ja jo hyvästellessämme +hän tuli totiseksi ja sanoi: + +— Lassi rakas, ymmärräthän miksi minun täytyy pyytää sinulta tämmöistä +uhrausta, näin mahdotonta palvelusta ... ettei se ole suinkaan ihmisten +tähden, vaan ainoastaan oman itseni... + +— Martta! — sanoin minä ja tartuin kiihkeästi hänen käteensä — +oletko voinut hetkeäkään epäillä, ettei saman katon alla asuminen olisi +suurinta onnea minulle! + +Martta veti kätensä pois ja sanoi hiljaa: + +— Älä sano noin, Lassi; rupean pelkäämään, että teen jotakin +ajattelematonta. + +Niinkuin olisin hänelle pyhän valan vannonut minä sanoin totuudessa: + +— Luota minuun, Martta! + +— Lassi, Lassi — huudahti hän ja tarttuen minun käteeni aikoi taas +suudella sormiani, niinkuin oli tehnyt Tähtitornin vuorella. + +Siihen en minä enää voinut suostua, vaikka silloin ensi +hämmästyksissäni en ollutkaan malttanut estää. Siinä tuntui melkein +maassa ryömivän kiitollisuuden ja nöyrtymyksen ilmausta, jota en ollut +kelvollinen vastaanottamaan. + +— Tulen huomenna — sanoin iloisesti, ja me kohosimme syvyyksistä +pinnalle. + +Pää samalla tavalla kallellaan kuin ensinäkemällämme Töölön tiellä hän +hymyillen nyykäytteli minulle hyvästiä. Sitten hän meni sisälle +katuovesta. + + + + +10. + + +Martan vanhempien asumus ei ainoastaan kadunpuolelta tehnyt jollakin +tavoin hylätyn tai kuolleen vaikutusta, vaan myöskin sisästäpäin +nähtynä. Erittäinkin sali teki minuun tällaisen vaikutuksen. Siinä +vallitsi tähän vuoden aikaan katsoen aivan oudon kolea ilma, siinä oli +jotakin seisahtunutta, tuulettamatonta, ja luullakseni kattoi vanhaa +kiiltopintaista mahonkipöytää hieno tomukerrostuma, vaikka sitä en voi +varmasti sanoa, sillä huoneessa oli liikojen ikkunaverhojen vuoksi +hämärää. Kaikki oli kuin jätettyä, hylättyä, ei missään kuulunut ääniä, +ei edes seinäkellon tikutusta. + +Minun muuttoni tähän asuntoon näytti kuitenkin tekevän vanhuksiin +sangen elvyttävän vaikutuksen. + +Kun ensimmäisen vierailuni jälkeen saavuin matkalaukkuineni ja +kirjoineni vuokraamaani huoneeseen ja menin saliin isäntäväkeäni +hakien, räiskyi salin uunissa valkea ja avatussa ruutuikkunassa tuuli +heilutteli uudinta. Minä pyyhkäisin sormellani mahonkipöytään, mitään +tomua ei sormeen jäänyt. + +Vanhukset tulivat saliin iloisen puheliaina ja kohta asettuivat +kodikkaan tutunomaiselle kannalle minun suhteeni. Asessori ilmestyi +pitkässä, tummanharmaassa, sinireunaisessa yönutussa, tosin pyydellen +anteeksi, mutta oikeastaan heti alusta asettaakseen suhteet +semmoisiksi, kuin minä olisin tullut taloon en ainoastaan asukkaana ja +pöytävieraana, vaan kodin jäsenenä. Asessorska korosti tätä puolta +asiassa melkein liiankin räikeästi, ei kuitenkaan vaatetuksella eikä +tutunomaisuudella, vaan melkein hullaantuneella iloisuudellaan ja +alinomaisella Martan kehumisella. Katsokaa tätä pöytäkudetta! Sen on +Martta sommitellut ja omin käsin kutonut! Hän on aivan ensiluokkainen +ompelija, hän osaa myös mainiosti keittää ja paistaa ja erittäinkin +keksiä uusia ruokia. Mutta Martta hoi, soittaisit meille jotakin. +Pidättekö soitannosta? Hauska, että pidätte. Martta soittaa meille +pitkinä talvi-iltoina ja tekee elämän meille suloiseksi. Tiedättekö, me +emme käy missään eikä meilläkään käy ketään, mutta soitanto korvaa +kaiken, hän on etevä, hän olisi saanut antaa konsertinkin... + +Tässä ukko ehätti väliin. — No, ei tosin mitään konserttia, mutta ... +alkoi hän sanoa. + +— Kuinka ei konserttia! Etkö sinä muista, mitä Siloti sanoi, kun +olimme Kajanuksen puheilla? + +— Voi teitä kunnon ihmisiä! — ajattelin itsekseni — jospa +aavistaisitte, miten perinpohjin minä näen läpitsenne! Jospa +aavistaisitte, miten kaikki sananne kääntyvät minun mielessäni +oikeinpäin ja järjestyvät lauseiksi, jotka ilmaisevat pohjimmaisen +ajatuksenne kaiken peitteen alta! Voisittekohan itsekään kuulla, mitä +te minulle rupatatte? Näin te sanotte: "Meidän talossamme ei käy enää +ketään, vain te, nuori herra, olette tietämättömyydessänne tänne +eksynyt. Katsokaa siis meidän tytärtämme, eikö hän ole ilmeinen +loistokappale aikamme naisten joukossa; rakastukaa häneen, kosikaa +häntä ja viekää luoksenne sinne maalle; hän ompelee mainiosti, katsokaa +itse, hän keittää ja paistaa, hän keksii teille uusia ruokalajeja, +joiden vertaisia ette ole vielä koskaan maistanut. Tehkää se niin pian +kuin mahdollista, ennenkuin joku ehtii kuiskata korvaanne niitä +juoruja, jotka ovat turmelleet tyttäremme maineen ja tuhonneet meidän +kotimme!" + +Martan huone oli eteisestä oikealle. Minun huoneeni ovi oli hänen +oveansa vastapäätä, eteisestä vasemmalle. + +Tunnustaakseni olin onnellinen, että näin aivan odottamattani olin +joutunut saman katon alle Martan kanssa. Nukkua illalla tietäen, että +hän nukkuu ihan tuossa vastapäätä, oli suloista. Olin kuin johonkin +satamaan päässyt, sanomaton rauha tuli minun osakseni. Tunsin, että +meidän yhdessäolomme oli alkanut, eikä tämä olo enää milloinkaan voi +eroon viedä, se ei voi tästä enää muuttua. + +Ja luullakseni Martta tunsi juuri samaa. Ainakin hän sanoi aamulla, +ensimmäisen yön jälkeen: Lassi, tästä lähin sinä asut aina meillä, +niinhän? + +— Tietysti asun. + +Suuresti iloitsin, että hän oli näin ilmaissut tunteneensa juuri samaa +kuin minäkin. + +Mitä useampia päiviä kului, sitä enemmän me olimme toisistamme +erkanemattomia. Martta oli todellakin kuin kiinnikasvanut minuun, +niinkuin hän oli Tähtitornin vuorella itse tahtonutkin. Hän sanoi +iloitsevansa, etten minä milloinkaan kyllästynyt hänen seuraansa. + +Minä olin onnellinen. Luennoilla en käynyt. Tuskin saatoin pakottautua +istumaan huoneessani ne muutamat tunnit, joina tutkin kurssiin kuuluvia +kemian oppikirjoja. Niinä tunteina Martta tavallisesti soitteli, +ollenkaan pelkäämättä häiritsevänsä, sillä olin hänelle sanonut, että +minun oli päinvastoin erikoisen hyvä olla hänen soittaessaan, koska +siten tunsin hänen olevan kotona ja lähettyvillä. Ja Martta tunsi +kaiketi aivan samalla tavalla koko hyväntuulisuutensa riippuvan siitä, +että tiesi minun olevan lähettyvillä. Jos olisin vaikka kuinka hiljaa +ja ketään häiritsemättä koettanut tulla huoneestani eteiseen +lähteäkseni kaupungille, kyllä hän sen kuuli ja tuli salin ovensuulle +kysymään: minne? ja miksi et sanonut? + +— En tahtonut häiritä sinun soittoasi. + +Martta kiitti arkatuntoisuudestani, mutta sanoi: + +— Tiedätkö Lassi, minä voin soittaa vain sinun ollessa huoneessasi, +mutta yksikseni en ole vuosiin voinut soittaa; tuntuu niin +järjettömältä, niin kuin minun ei oikein sopisikaan... Mutta minne sinä +menet? + +Sanoin matkustavani pohjoista rataa lähiasemalle ja varmasti palaavani +iltapäivällä. + +Martta tuli levottomaksi. + +— Se on kai sitten jotakin semmoista, jossa minä en voi olla mukana — +hän kysyi painellen sormellaan sitä pakettia, jonka olin laittanut +matkalle ja asettanut väliaikaisesti eteisen peilipöydälle. + +— Mielelläni muuten, Martta, mutta näethän, että olen pitkävartisissa, +ja minun on asemalta kulkeminen metsäistä louhikkotietä. + +— Mitä tässä paketissa on? — kysyi Martta nopeasti, ja huomasin hänen +kalpenevan. + +Nyt vasta älysin, että hän tunnusteli revolveriani ja luuli minun +varustautuneen kaksintaisteluun, ja sanoin: + +— Älä ole levoton, Martta, olen hänen vastaustansa odottanut kohta +kaksi viikkoa, mutta hän on kai poistunut koko paikkakunnalta, häntä ei +näy missään, ei esplanaadilla, ei kahviloissa, ei missään. + +Hiukan rauhoittuneena, mutta yhä kopeloiden pakettiani, Martta sanoi: + +— Lupasimmehan toisillemme olla mitään salaamatta. Tässä on sinulla +revolveri ja patruunat. Lassi, miksi minun tietämättäni? + +Minä sanoin: + +— Siinä on sekä revolveri että patruunat, mutta enhän minä voi mennä +häntä ampumaan, kun en tiedä, missä hän on. + +— Hän on aina siellä, missä vähimmin häntä odotat. + +— Joutavia, Martta, hän on yksinkertaisesti vain paennut, ja niin +minulla on aikaa harjoitella, sillä totta puhuakseni en ole +revolverilla vielä milloinkaan ampunut. Olin lähdössä harjoittelemaan. + +Martta tuli aivan minun viereeni. + +— Miksi en minä saisi olla mukana? — hän kysyi kuiskaten. + +— Yksinkertaisesti vain matkan epämukavuuden vuoksi. Mutta odota: +osaatko ratsastaa? + +Martta sanoi ottaneensa hurjisteluaikoinaan ratsastustunteja ja +kuuluneensa ratsastusseuraan. Hänellä oli vielä ratsastuspukukin +jäljellä, hän ratsasti herrain tavalla ja käytti kannuksia. + +Meidän matkasuunnitelmamme vaati huomiseksi lykkäytymistä. + +Varhaiseksi aamuksi minä kävin tilaamassa ratsut maneesista. + +Ja niin me kuulakkana syysaamuna ratsastimme kaupungista, molemmat +suuresti nauttien kylmenneestä säästä, mielen raikkaudesta ja toistemme +läheisyydestä. + +"Toistemme läheisyydestä" puhuessani minun on tässä kenties sopivin +tilaisuus kerta kaikkiaan mainita, että suhteemme oli ja ankarasti +pysyi pelkästään sisarussuhteena. Ehkäpä vielä ankarampana, sillä +todellisten sisaruksien ei tarvitse mitään varoa, mutta meidän — +ainakin minun — oli alussa joka hetki varominen. Tästä +sisarussuhteesta poikkeaminen kävi itsestään päivä päivältä yhä +mahdottomammaksi, siihen tottui ja eläytyi. Niinpä olisi minun ollut jo +näin kahden viikon kuluttua heille muutostani aivan mahdotonta ajatella +Martan käden puristamista niinkin kiihkeästi kuin olin sen tehnyt tuona +iltana hänen katuovensa ääressä. Yksin ollessani, mielikuvituksessa +saatoin tietenkin uneksia olevani suurissakin hellyyksissä, mutta +kaikki tämä oli kuin poispuhallettuna heti, kun todella tulin hänen +läheisyyteensä. Ja kuitenkin — samassa mitassa kuin hellyydet +etenivät, kasvoi ystävyytemme päivä päivältä. + +Hauska oli nähdä Martan ampuvan ensimmäisiä laukauksiaan. + +Kiinnitettyäni männynrunkoon noin rinnan korkeudelle valkoisen pilkan +ja osoitettuani Martalle, miten revolveria on pideltävä, annoin sen +hänen käsiinsä, jotka näyttivät vapisevan jännityksestä. Sitä minä +vähän ihmettelin, kun tiesin hänet niin rohkeaksi. Vielä huvittavampaa +oli minusta, että hän, tähdättyänsä pilkkaan, laukausta peläten käänsi +päänsä pois ja ummisti silmänsä. Minä rupesin hahattamaan vatsaani +pidellen. Monesti piti tämä tähtäys uudistaa, ennenkuin Martta todella +osasi katsoa sinne, mihin ampui. + +Myöhemmin olen tämänkin muistelmani selittänyt itselleni peräti +toisella tavalla. + +Kaikissa tapauksissa, ennenkuin me tämän ensimmäisen harjoitusammunnan +lopetimme, oli männynrunko melkein säpäleinä ja Martalla kaksi sattumaa +enemmän kuin minulla. + +Näistä harjoitteluistako meille tuli koko talvinen huvittelu! Vähintään +kahdesti viikossa me teimme ratsastusretkiämme. Ja kaikenlaiset pikku +kauppiaat kauempana maantien varsilla muuttuivat tutuiksemme. Toiset +heistä kai pitivät meitä nuorena pariskuntana, mutta toiset varmasti +vain rakastavaisina, koska he merkitsevästi hymähtelivät tai viekkaasti +ja kehoittavasti iskivät silmää, siten ikäänkuin ottaen osaa meidän +onneemme. + +Porhaltaen heidän ohitsensa me ilmaisimme heille myötäymmärrystä +päännyökkäyksillä ja muka tunnustavilla silmäniskuilla, antaen heidän +luulla mitä luulivat, ja minä puolestani nauttien edes siitä, mikä +olisi voinut olla totta, vaikka ei ollut... + + + + +11. + + +Mutta ei ainoastaan näin maantien varsilla, vaan aikaa myöten kaupungin +kaduilla me aloimme olla kaikille tuttu pariskunta, aivan ihanteellisen +erottamaton ja siis hymyilyillä suosittu. Sillä me kävelimme paljon +kaupunginkin paikoissa ja monessa elokuvateatterissa olimme +säännöllisiä ensi-illan kävijöitä, me urheilimme potkureinemme +kaupungin kaduilla kuin kotonamme, ja suksemme tunsivat Kaisaniemen ja +Töölön mäet ominansa. + +Harras urheilu oli saanut Martan kasvot ja koko olennon täyteen +kukoistukseen. Hän ei enää käyttänyt mitään ihovärejä, hänen poskensa +loistivat kellanpunervina ruusuina, hänen katseensa uhkui terveyttä ja +ulkoilman karaistusta. Hän herätti kaikkialla suurta huomiota +ulkonäkönsä vuoksi, ehkä suurempaa kuin milloinkaan ennen. + +Minä olin kaiken katuyleisön silmissä tietenkin mitä kadehdittavin +onnenpoika. Useimmat katututtavamme kaiketi kaupungissakin pitivät +meitä onnellisina vastanaineina. + +Jos joku olisi meidän suosijoillemme sanonut: nuo kaksi eivät ole edes +kihloissakaan — niin hän olisi saanut vastaukseksi hämmästyksestä +äimistyneen katseen ja ankarat sanat: mahdotonta! Kenenkä tyttö se +sellainen olisi! Vai eikö hänellä vanhempia olekaan, jotka hänen +käytöstänsä valvoisivat! + +Ikävintä oli, että tämä arvostelu ei rajoittunut kaduille, vaan oli +täydessä hapatuksen käynnissä seurapiireissä, jotka nauroivat Martan +yrityksille muka laasta entiset jälkensä umpeen. Minä olin hänen +lyhytnäköinen "uhrinsa", jonka hän muka oli paremman puutteessa +löytänyt maalta ja tuonut kotiinsa ja jota hän nyt kaikin keinoin +varjeli saamasta tietää, mitä kaupungissa kaikki tiesivät. + +Tähän tuli lisäksi hämärät huhut siitä, että minä olin muka +viattomuudessani noussut haarniskaan Martan kunnian tahrattomuuden +puolesta ja vaatinut Taulerin kaksintaisteluun. + +Sanoin, että tämä oli ikävintä, mutta vielä sitäkin ikävämpää oli, että +tyytymättömyys meidän kihlautumisemme viipymisen johdosta näyttäytyi jo +omassa asunnossammekin, asessorin harvasanaisuudessa aterioilla +ollessamme, silmäluomien pysymisessä painuksissa, asessorskan +pisteliäisyydessä ja lautasten kiivaanlaisessa jakelemisessa, ynnä +monessa muussa aivan vähäpätöisessäkin seikassa. + +Tämä alkava tyytymättömyys oli minulle erikoisen kiusallista sen +vuoksi, että minun täytyi ehdottomastikin pukea asessorskan salattu +ajatus seuraaviin sanoihin: + +"Vai niin, miekkoinen, sinä asetut asumaan tähän kotiin, sinua +kohdellaan täällä kuin kodin luonnollista jäsentä, sinä osoitat meille +rakastavasi tytärtämme, sinä annat meidän luulla aikovasi kosia häntä +... mutta vielä mitä! Vietettyäsi täällä makean leivän päiviä, +vetelehtien laiskana koko talven, syötyäsi, juotuasi, sinä jätät koko +asian, ja vielä enemmän: sinä teet tämän, hyvin tietäen, että +auttamatta meitä rahtuakaan olet päinvastoin käytökselläsi auttanut +tyttäremme maineen pilaantumista yhä entistäkin enemmän. Hitto sinun +eteesi lautasia asetelkoon!" + +Tästä asiasta meillä oli totinen keskustelu Martan kanssa, nimittäin +minun puoleltani totinen, sillä ihmetellä täytyy, miten kevyesti Martta +otti saman asian. Hän purskahti nauramaan. + +— Mutta sanotaan heille, että me olemmekin kihloissa! — sanoi hän +aivan kuin kysymys olisi ollut maailman yksinkertaisimmasta asiasta. + +Tuhannet vastasyyt töytäsivät parvena eteeni, ja luulin olevani vaiti +vain siksi, etten voinut heti löytää niistä tärkeintä. Mutta Martta +selitti vaikenemiseni omalla tavallaan. + +— No näetkö nyt — sanoi hän — et siihen voi mitään vastata; sehän on +luonnollisinta kaikesta, olen jo kauan asiaa ajatellut. + +Varmaan minä tosiaankin hain vastasyitä vain senvuoksi, etten ollut +aavistanut näin helppoa pääsyä yhä kasvaneista vaikeuksista. Itse +ehdotusta vastaan en voinut keksiä vähintäkään väitettä. Ja lopulta +minusta alkoi tuntua, että oikeastaan minä se olinkin koko ehdotuksen +keksinyt. Sillä miten olisi ollenkaan mahdollista, että minä en olisi +sitä keksinyt! Voiko minulle mieluisempaa ehdotusta edes ajatellakaan? +Kiinnittää Martta itseeni julkisen kihlauksen siteillä! Ja mikä selvä +todistus siihen, että Martta todella on ajatellut yhteytemme yhä +edelleen jatkuvan! Mikä pässi minä olin, kun en itse ensimmäisenä tätä +ehdottanut! + +Jos täytyikin myöntää, että ehdotus oli lähtöisin Martasta eikä +minusta, niin minun olivat ainakin sen käytännöllisen toteuttamisen +suunnitelmat. Asiasta oli minun mielestäni vanhuksien vuoksi tehtävä +niin suuri numero kuin mahdollista. Oli otettava huomioon, että he +elivät vielä vanhojen aikain traditioissa, ja heihin nähden oli siis +kihlaus tapahtuva, niinkuin se "silloin" olisi tapahtunut. + +Martta hyväksyi kaikki suunnitelmani, ja nyt saattoi huoletta esittää +asian kenelle tahansa, niinkuin se olisi ollut minun aloitettani alusta +loppuun, toisin sanoen, niinkuin minä tosiaan olisin kosinut Marttaa ja +kysynyt: rakastatko sinä minua, ja Martta olisi vastannut: rakastan, ja +me olisimme menneet käsi kädessä hakemaan vanhempien siunausta +liitollemme. + +Sovittuna päivänä oli Martan muka tunnustaminen äidilleen, että me +olemme jo kauan olleet salakihloissa ja että minun oli aikomus +seuraavana päivänä muodollisesti pyytää Martan kättä hänen isältään. + +Niin tehtiinkin. + +Martan ilmoitus oli käynyt muuten kaikitta kommelluksitta, paitsi että +hän isälle ilmoittaessaan oli taaskin purskahtanut nauruun, ja vain +selittäen sen tapahtuneen sulasta onnesta hän oli saanut annetuksi +asialle jälleen totisuuden leiman. + +Määräpäivänä minä pukeuduin juhla-asuun, kaikkein parhaimpaani. Martta +kielsi minua panemasta valkoista kaulahuivia, sanoi, ettei se sovellu +tähän tilaisuuteen. Mutta ilman sitäkin antoi pukuni tarpeellisen +muodollisuuden ja vanhanaikaisuuden tunnelman. + +Minä astuin juhlallisesti saliin ja jäin odottamaan. Jumalankiitos +Martta ei ollut mukana, sillä hän olisi naurullaan tehnyt pannukakun +koko juhlallisuudesta, joka kuitenkin liikutti minua kyyneliin asti. + +Nyt kuulen supatusta salin sisäoven takaa, vähän hätäistä, mutta +tärkeää. Arvaan, että siellä keskustellaan, miten on meneteltävä, +astuako molempien yhdessä saliin, vai aluksi vain asessorin. + +Ovi avautuu. + +Asessori astuu yksin sisään — ei sinisenharmaassa yönutussa, vaan +pitkässä, mustassa verkatakissa, siis parhaissa juhlatamineissaan +hänkin. + +Me tervehdimme toisiamme, kättelemme. Asessori, kohteliaasti, aivan +kuin ensikerran näkisimme toisemme, viittaa minut istahtamaan +nojatuoliin vastapäätä häntä itseänsä. + +Mutta minä jään seisaalleni, kumarran syvään ja lausun, samassa kuin +liikutus kouraisee kurkkuani ja ääneni on katketa, seuraavan edeltäpäin +valmistetun tiradin: + +— Herra Asessori, kiittäessäni siitä ansaitsemattomasta, rajattomasta +suosiosta ja ystävyydestä, jota olen saanut tässä kodissa alati +nauttia, uskallan — tähän suosiollisuuteen luottaen — jännittää +joustani äärimmilleen ja pyytää Teiltä tyttärenne Martan kättä... + +Tosin oli minulla mielessä liittää tähän vielä koko joukko lauselmia, +mutta liikutuksen vuoksi sain vaivoin sanotuksi nekin sanat, jotka nyt +olivat sanotut. + +Asessori nousi ja tahtoi hänkin kai lausua jotakin edeltäpäin +valmistettua, mutta ei saanut sanotuksi muuta kuin: + +— Poikani... + +Liikutus otti hänestä vallan. Liikutuksesta velttona hän vain avasi +minulle sylinsä ja puristi minua molemmin käsin, samalla takoen minua +selkään vilpittömyytensä merkiksi. + +— Minä tiesin, että sinä olet jaloluontoinen mies — sai hän sanotuksi +korvaani aivan kuin salaisuutena. + +Asessorska astui nyt vuorostaan sisälle. Varmaan hän ei liene ollut +aivan tyytyväinen siihen, että päänäytös oli jo suoritettu ja me +asessorin kanssa kaulatuksin. Hän teki lievän hämmästyksen ilmeen +kasvoihinsa. Asessori ojentui ja sanoi juhlallisesti: + +— Tämä nuori mies, jota meidän on onni niin edullisesti tuntea, pyytää +tyttäremme kättä ja odottaa vastaustamme. + +— Ah, todellakin? — sanoi asessorska kohauttaen silmäkulmiaan — +minun osani rajoittunee enää vain onnittelemiseen. + +Ja hän tarjosi minulle kreivillisesti kätensä, jota minä syvään +kumartaen suutelin. Hän tuskin osasi salata riemuansa. + +Nyt ilmestyi myös Martta saliin. + +Asessori otti häntä kädestä, johdatti luokseni ja juhlallisesti yhdisti +kätemme. + +Minä olin kuin hehkuvilla hiilillä pelosta, että Martta purskahtaa +nauruun. Mutta kaikki kävi hyvin. + +Meitä Martan kanssa vaadittiin istuutumaan sohvaan vieri viereen ja +ihailtiin erinomaisen onnistuneena morsiusparina. Asessorska vaati +istumaan käsi kädessä. Hän tuli hyvin puheliaaksi, tahtoessaan antaa +meille heti alussa kihlautumisen oikeat periaatteet. — Ei mikään ole +ikävämpää — sanoi hän — kuin pitkät kihlausajat, ja hän nimitteli +suuren joukon esimerkkejä semmoisista, sanoen: — suudellaan ja +suudellaan loppumattomasti, kunnes vihdoin puretaan koko kihlaus ja +siinä sitä ollaan. Ei, vaan jos naimisiin, niin naimisiin! + +Martan posket alkoivat punoittaa, emmekä me uskaltaneet katsahtaakaan +toisiimme. + +Asessori toimitti samppanjaa pöytään, ja kun lasit olivat täytetyt +nousimme kaikki seisaalle. Hän pyysi meitä ottamaan lasit käsiimme ja +ryähdellen valmistui puhetta pitämään. + +Silloin tapahtui se, mitä nähtävästi ei mikään voima maailmassa olisi +voinut tapahtumasta estää. + +Martta asetti nopeasti lasinsa takaisin pöydälle ja peittäen kasvonsa +käsiin, omituisesti, aivan kuin nikotuksessa äännähdellen juoksi ulos +salista. + +Minä tajusin kohta, että tuo oli itkua eikä naurua. Hänen oli käynyt +niinkuin joskus katsojan naurattavassa komediassa, kun sen traagillinen +pohjasävel paljastuu. Nauru muuttuu itkuksi. + +Mutta asessori ja asessorska rupesivat kilvan selittämään sitä +nauruksi. Asessorska väitti Martalla olevan oikein naurutaudin ja hänen +puolustuksekseen vilkkaasti kuvasi monta tapausta, joissa Martta oli +samalla tavalla nauranut sopimattomalla hetkellä. + +Puhe jäi tietenkin pitämättä. Mutta me maistelimme kolmisin sittenkin +samppanjaa poskiemme punoitukseen asti, ja vanhukset näyttivät vain +vilkastuvan Martan lähdettyä. Todellako he luulivat hänen nauraneen +eikä itkeneen, vai tahtoivatko vain minun luulevan, sitä en mene +päättämään. + +Martta ei tullut enää esille. + +Kun pikku juhlajuominkimme oli päättynyt ja me olimme vielä kerran +katelleet toisiamme ja eronneet kukin puolellemme, koputin minä +eteisessä Martan huoneen ovelle ja astuin sisälle. Ensimmäisen kerran +tämä tapahtui. En ollut vielä hänen huonettaan nähnytkään. Semmoisia +armaita etuoikeuksia antaa kihlautuminen! + +Martta oli itkenyt silmänsä turvoksiin, ja vaikka hän ojentaessaan +minulle tuoliltaan kätensä paheksivasti pudisti itselleen päätänsä, ei +hän voinut vieläkään olla itkunsa jäljiltä lyhyissä hengenvedoissa +nytkähtelemättä. + +— Mikä sinuun tuli? — minä kysyin ja panin käteni hänen pehmeiden +hiustensa päälle. Mutta kohta huomattuani, ettei minun ole hyvä edes +säälistä koskettaa Marttaa, vedin käteni pois ja istuin ikkunan ääreen +parin metrin päähän hänestä, katsellen ulos. + +Martta ei vastannut mitään ja minä päätin säästää enemmät kyselyni, +kunnes hän rauhoittuu. + +Tämän toiskerros-huoneen ikkunasta näkyi monien uudinten välitse alas +kadulle. "Talvisena pakkasyönäkin hän tietää, milloin minä uudinten +takana odotan..." — kulki minussa sana sanalta kerran kuultu +unohtumaton lause. Tuolla, tuolla alhaalla siis se mies on itseänsä +piilotellen vaaninut uhriansa, ja tuon kulman takaa viheltänyt! Voi +sinua katalaa onnemme hävittäjää! Jokohan sinä nyt pysyt ainiaaksi +piilossa ja viet minulta nautinnon tehdä sinut olemattomaksi! + +Näin minä kiihoittuneena ajattelin, mutta Martalle en sanonut mitään, +sillä rauhallisina hetkinäni olin ruvennut ajattelemaan, että Marttaa +ehkä vaivaa ja rasittaa tämä ratkaisun lykkäytyminen yhä pitemmälle, +tämä Damokleen miekan alituinen riippuminen päittemme ylitse. Välistä +ajattelin niinkin pitkälle, että Marttaan nähden saattaisi olla +onnellisinta, jos minä en milloinkaan enää löytäisi Tauleria enkä +koskaan tulisi tuottaneeksi Martalle sellaista mielenjärkytystä. Mutta +toiselta puolen tiesin aivan hyvin, että jos minä nyt ilmaisen hänelle +sen vihan ja tappamisen valmiuden, jonka äsken tunsin, niin Martan suru +heti vaihtuu iloksi. Se oli ainainen kokemukseni, ja sillä keinoinhan +minä melkein hallitsin hänen mielialojansa. Olin kahden vaiheilla, +käyttäisinkö sitä nytkin. Mutta ennen sitä Martta itse alkoi puhua. + +— Välistä aivan kauhistun, kuinka itsekäs minä olen — sanoi hän — +kuinka minä käsittelen muita niinkuin he olisivat vain välineitä minua +varten, niin nyt sinuakin, Lassi. + +— Minua?! — huudahdin hämmästyneenä. + +— Sinua, sinua, Lassi. Olenhan sitonut sinut tähänkin kihlaukseen. +Välistä en itse ymmärrä kuinka minä voin... + +Minä sanoin: + +— Tähän kihlaukseen olen kai minä itse itseni sitonut. Tuuma oli +alusta loppuun minun. + +— Paitsi että minä annoin sinulle ajatuksen. Minullehan se oli +välttämätön, eikä sinulle. Minä hukun ilman sinua. Ei, älä puolusta +minua. Olen käyttänyt sinun elämääsi välineenä omille tarkoituksilleni, +olen omavaltaisesti sitonut sinut itseeni... + +Minä nostin tuolini lähemmäksi ja, ikäänkuin laskun alkamiseksi painaen +oikean käden etusormella vasemman pikkusormen alas, sanoin: + +— Ensiksikin: sen sinä olet voinut tehdä vain siksi, että olet +syvimmässä itsessäsi luottanut minun tunteisiini. Tietämättäsi tiedät, +että minä rakastan sinua enkä toivo muuta kuin asua sinun kanssasi +saman katon alla. + +— Lassi, Lassi — äänteli Martta tuskaisesti ja hiljaa valitellen — +minä olen turmellut rauhasi murha-ajatuksilla ... mitään kokonaista ei +sinun elämästäsi voi enää milloinkaan tulla... + +— Suo anteeksi — minä sanoin — jo ennen, kuin puhuimme Tähtitornin +vuorella, olin päättänyt hänet tuhota, se asia on ainakin kokonaan +minun aloitettani. + +Ja nyt minä käytin tuota pettämätöntä keinoani saada Martta elpymään +synkistä ja toivottomista ajatuksista. Minä sanoin: + +— Äskenkin, kun katselin tuosta ikkunasta, olisin toivonut, ettei hän +enää olisi piilossa, vaan jossakin tuossa ja minä saisin tuhota hänet +siihen paikkaan... + +Aivan oikein, Martan kasvot kirkastuivat, Hän katsahti minuun +kiitollisena ja entisessä luottamuksessa. + +Nyt käytin tilannetta hyväkseni ja johdin puheen leikkisämmille +aloille. + +— Mutta onhan tästä kihlauksestamme toki suuret etunsakin — sanoin, +— etkö huomaa, että olen huoneessasi? + +Martta rupesi nauramaan, entiset kyyneleet vielä silmissään. + +— Ajattelepa — jatkoin minä — melkeinpä voisin istahtaa tuohon +vuoteellesi, eikä se olisi edes mikään skandaali! Voimme lukea +toisillemme iltaisin sinun tai minun huoneessani. Huomaatko, minkä +voiton olemme voittaneet! + +Martta kuivatti lopullisesti kaikki kyyneleensä. Minä jatkoin täydellä +höyryllä: + +— Tulepa nyt minun huonettani katsomaan. + +Ja minä johdin hänet sinne kädestä vetäen, johdin ja istutin omaan +pyörivään ja vähän keinuvaan pöytätuoliini. + +— Ajattelepa vielä yhtä asiaa — sanoin minä — kihlattuina voimme +elää näin mukavasti yhdessä kuin veli ja sisar vaikka kymmenen vuotta, +ellen sitä miestä ennen löydä. Tapahtuuhan usein, että ollaan kihloissa +kymmenen vuotta ja vielä enemmänkin, eikö tapahdukin? + +Martta sanoi, että Delian vanhempi veli oli ollut kihloissa kaksitoista +vuotta, ennenkuin menivät naimisiin. + +— No näetkös nyt — sanoin minä — kaksitoista vuotta elää sinun +veljenäsi saman katon alla, onko se mikään halveksittava onni! Mutta +asia täytyy järjestää ja laajentaa. Meidän täytyy voida olla ja liikkua +vapaasti kuin veli ja sisar myös ulkopuolellakin tätä kotia, joka +paikassa. Sanalla sanoen, meidän täytyy julkaista kihlauksemme. + +Martta ensin hämmästyi, mutta sitten sanoi epäävästi: + +— Kahlitsisit vapautesi vielä lujemmilla siteillä. + +— Mutta etkö ymmärrä, Martta, että minä en ollenkaan tahdo olla +sinusta vapaa? Jos — niinkuin sinä aina sanot — meidän on mahdoton +tulla mieheksi ja vaimoksi niinkauan, kuin tuo mies elää, niin +tulkaamme veljeksi ja sisareksi, sehän ei ole mahdotonta. + +— Ja sinä lupaat?! + +Tämän huudahti Martta kavahtaen seisaalleen. Hänen silmänsä säkenöivät +suurta tarmoa, hänen hengityksensä oli syvää, hänen katseensa +haltioitunut. Hän oli kuin jonkin pyhän päätöksen tehnyt. + +Mikä se oli aiheuttanut tämän valtavan mielenliikutuksen hänessä, ja +minkä päätöksen hän oli tehnyt, sen ymmärsin vasta pitkien aikojen +kuluttua. + +Kaikissa tapauksissa meidän ei ollenkaan tarvinnut ryhtyä itsemme +järjestämään ja laajentamaan tätä kihlausasiaamme. + +Sillä jo muutaman päivän kuluttua näin asessorskan ruokasalin suuren +pöydän ääressä kirjoittelevan osoitteita kymmeniin kirjekuoriin, +sulkeakseen niihin kihlauskortit, jotka hän oli painattanut. Ja +asessori oli vienyt ilmoituksen kihlauksestamme kaikkiin pääkaupungin +lehtiin. + + + + +12. + + +Kihlauksemme julkaisemisen seurauksena oli tietysti onnittelut. + +Kun se samalla tarjosi talon entisille tuttaville tilaisuuden +vihdoinkin solmia uuden kanssakäymisen mahdollisuuksia tuon jo +kyllin kauan rangaistuksenalaisena olleen perheparan kanssa, tuli +oikein muotiin käydä vieraisilla "hos asessorns". Ja niin alkoivat +vaatteiden kahinat eteisessä, saliin astumiset, juhlalliset +eteenpäin-kumartelemiset onnen siirtämiseksi tulokkaiden sulavista +silmistä vastaanottajien sulaviin silmiin. + +Ehkä tähän onnittelu-innostukseen vaikutti osaltaan myöskin halu saada +omin silmin nähdä sitä naiivin tietämätöntä maatilanomistajaa, joka +ylpeänä komean kaupunkilaisnaisen suosiosta oli niin koreasti antanut +johtaa itsensä satimeen. + +Mutta me Martan kanssa pysyttelimme poissa. Me olimme keväthangilla +kaukana kaupungin ympäristöissä, ja onnittelujen tulvat saivat virrata +vain asessorin ja asessorskan helmaan, niinkuin oikeus ja kohtuus tosin +vaatikin. + +Emmepä mekään sentään kokonaan onnitteluista päässeet. Niitä tuli +nimittäin myöskin kirjeellisiä onnitteluja, osoitettuina suoraan meille +tai jommallekummalle meistä. + +Niinpä me saimme yhteisen onnittelukirjeen Delialta. Miksi hän +kirjoitti eikä tullut tapaamaan, en tiedä. Kirje oli täynnä +anteeksiantamuksen henkeä Marttaa kohtaan, ja vain minulle oli +tarkoitettu se pieni pistos, jommoisia kirjoittaja oli nähtävästi +päättänyt ylevämielisesti välttää kirjettä alkaessaan ja vain +loppupisteeksi ei ollut malttanut olla tipauttamatta. + +Vielä minä sain erikseen kirjeitä parilta miestoveriltani ja +"tyttöroikalta", joka näin nimitti itseänsä sen johdosta, että +kirjoitti ravintolassa lystiä pitäessään. Nuo olivat kaikki kevyttä, +harmitonta pilaa. + +Martta ei saanut erikseen kuin yhden ainoan onnittelukirjeen. Hän oli +kai peruuttamattomasti kadottanut muut ystävänsä. + +Kirje oli Taulerilta. + +Tämä kirje kädessään tuli Martta eräänä aamuna huoneeseeni, sanoen: + +— En olisi ikinä tästä puhunut sinulle, ellen tahtoisi rehellisesti +olla sinun edessäsi vapaa salaisuuksista. Lue! + +Minä luin kirjeen. + +Valituin ruotsalaisin lausein Tauler siinä onnitteli Marttaa. +"Kihlautumisesi" — oli kirjeessä edelleen — "on viisainta, mitä voit +tehdä, ja yksi ainoa asia olisi vielä viisaampaa, mennä myös heti +naimisiin — syistä, joista olen ennenkin puhunut." + +Allekirjoituksen edellä oli sanat: "Häitäsi kärsimättömästi odottava ja +viisauttasi ihaileva..." + +Lukiessani minä istuin rottinkituolilla toisin päin, sen selusta +sylissäni. Minä heilutin kirjettä vähän aikaa kädessäni ja jonkin aikaa +mietittyäni sanoin: + +— Kai on sentään pelännyt saavansa lyijyä rintaansa. + +Martta sanoi: + +— Kuinka niin? — ja otti minulta kirjeen takaisin. + +Minä selitin: + +— No näyttäähän tuo tehneen jonkinlaisen parannuksen. + +— Niinkö luulet? — sanoi Martta vähän katkerasti naurahtaen. + +— Iloitseehan hän meidän kihlauksestamme, jopa naimisiinmenostammekin. + +— Iloitsee, mutta mistä syystä? — kysyi Martta, ja vastasi itse: — +siitä syystä, että se olisi hänelle kaikkein mukavinta. + +_Minä_: Mitähän sinä oikein tarkoitat, Martta? + +_Martta_: Kaikkein kauheinta mitä voit ajatella. + +Kylmät väreet karmivat selkääni. Nousin vapisten seisaalleni. + +— Mikä hänen osoitteensa on? — kysyin, tahtoen kirjettä jälleen +nähdäkseni. + +_Martta_: Siinä ei ole osoitetta. + +_Minä_: Mikä leima on kuoressa? + +_Martta_: Postivaunun leima. + +_Minä_ (raivoisena): Minun täytyy heti saada selvä hänen osoitteestaan, +minun täytyy! Minun täytyy! + +Näin huutaen rupesin hakemaan revolveriani, ymmärtämättä itsekään, mitä +tein. Saatuani sen käsiini tahdoin mennä eteiseen päällystakkia +ottamaan, mutta Martta esti minut. Hän asettui oven eteen ja tarttuen +käsiini rupesi rukoilemaan minua, etten menisi ja että panisin +revolverin pois. + +Tämä Martan hätääntyminen oudostutti minua siihen määrään, että raivoni +heti asettui. Olihan tuo vastoin kaikkia kokemuksiani. Hän oli ennen +aina innostunut, kun vain otin puheeksi aikeeni toteuttamisen, mutta +nyt, kun ei ollut enää kysymys puheista vaan toiminnasta, nyt hän +hätääntyi. Kenen puolesta hän siis hätääntyi, minunko vai Taulerin? +Sellainen hullunkurinen ajatus tuli järkytettyyn mieleeni. + +— Niinkuin tahdot — sanoin synkästi, ja panin revolverin kädestäni. +En olisi toki ikinä uskonut, että mustasukkaisuuden varjo voisi kulkea +sieluni ylitse. Minä kauhistuin itseäni, sillä olisinko pahemmin voinut +loukata Marttaani kuin sellaisilla epäluuloilla! + +Tämäkin kysymys, miksi Martta hätääntyi, kun näki minut tosi +toiminnassa, selkeni minulle vasta pitkän ajan kuluttua, ja on +lukijallekin kohta selviävä. + +Monet yöt se minua vaivasi ja karkoitti kaiken unen silmistäni. Juuri +kun olin ajatellut loppuun ja asiaa kaikilta puolin punnittuani päässyt +vakaumukseen, että Martta todella tahtoo Taulerin häviämistä, alkoi +kaukainen epäluulo taas työnsä ensimmäisestä alusta asti, jäytäen, +kaivaen, repien sisuksiani. + +Rauhan sain tavallisesti vasta aamulla, kun ikkunan ääriviivat jo +alkoivat erottua pimeästä ja minä olin lopen väsynyt sekä näihin että +noihin ajatuksiin. Silloin oli jäljellä vain sydäntä vihlova +säälintunne Marttaa kohtaan. Sillä olivatpa hänen asiansa kuinka +tahansa, hirveä oli hänen tilansa kaikissa tapauksissa, ja hirvein +kaikesta, jos hän todella oli Taulerin suhteen yhä edelleen saman +intohimonsa alainen. + +Tämän säälin voimasta olisin ollut valmis tekemään Martan edestä mitä +tahansa, antamaan henkenikin. Mutta miksi ei tälle voimakkaalle +tunteelle milloinkaan suoda sen rakkauden arvoa, jonka nimessä romaanit +kirjoitetaan ja runot sepitetään? Se on jotakin vähäpätöisempää ja +alempiarvoista, kun on puhe tuosta oikeasta rakkaudesta, tuosta muka +suuremmasta. + +Samoina öinä minussa heräsi myös omituinen halu palata jälleen +maalaiseen elämään, jättää koko tuo ontuva tuumani kemianopettajan +paikan hakemisesta ja pysyä lestissäni, se on, maanviljelijänä. Nyt +siellä parhaillaan kylvetään kauraa, aamuisin ovat kynnökset täynnänsä +pientä valkeaa hämähäkin verkkoa, maat ovat himosillaan kylväjää +odotellen ja västäräkit hyppelevät äkeen vakosissa. + +Ja myös suunnaton rakennusten ja uudistusten innostus minut tempasi. +Tuvat minä kirvestytän valkeiksi, makasiinit ja aitat panen punaisina +heloittamaan, salit ja muut huoneet minä verhoan uusiin +seinäpapereihin, huonekalut korjautan, ostan uuden flyygelipianon +vanhan klinkuttajan sijaan. Mutta erittäinkin sen yhden huoneen +ylisillä minä viritän aivan ihanteelliseen sointuun: seinät harmahtavan +siniset ja kaikki muu valkeata, hienoa, sirotekoista, ikkunaristikot +valkeita, vuode valkea, pöytä valkea, tuolit valkeita, verhot vaikeita, +pöytäesineetkin valkeita, valokuvakehykset — kaikki yhtä valkeata. + +Ja vasta kun olin ajatuksissani viimeistellyt tämän ihannehuoneen sen +pienimpiin erikoisuuksiin asti, ymmärsin, että kaikki nuo tupain +kirvestämiset, uudisrakennukset, aittain punaamiset eivät tarkoittaneet +mitään muuta kuin Martan vastaanottamista talooni. Niin toimii +alitajunta ylitajunnalle kaiken valmiiksi! + +Nyt oli tie valmis ajatella, miksi maallemuuttaminen oli Martalle +tarpeellinen, jopa välttämätön. Ja eikö se muka ollut! Mitä hän enemmän +tarvitsi kuin irtautumista kaupungista ja tuosta alituisesta +mahdollisuudesta joutua kosketuksiin Taulerin kanssa? Eikö hän itse, +kohta ensi tapaamallamme ilmaissut palavaa haluansa irtautumiseen? + +Mutta riippumattakin hänen omasta halustaan elää maalla, täytyi +syrjäisen olla sokea ollakseen näkemättä, että Martta tarvitsi ennen +kaikkea lepoa ja rauhaa raadellulle sielullensa. Hänen oli +välttämätöntä olla alituisesti minun seurassani, sen hän oli +lukemattomia kertoja itse sanonut ja sen olin yhtä usein itse +huomannut, ja hänen oli välttämätöntä myöskin muuttaa maalle — mikä +oli siis luonnollisempaa kuin että me asuisimme minun talossani ja minä +ryhtyisin jälleen maatöihin! + +Käytännöllinen vaikeus oli vain siinä, että meidän ei sopinut asua +talossani olematta vihityt. Mutta jos me nyt olimme kerran kihloissakin +"ihmisten tähden", niin olikohan ihmeellisempää olla vihittykään? Minun +käsittääkseni siinä ei ollut mitään sen ihmeellisempää, ja ainoa +epäilys, joka minussa liikahti, johtui siitä huomiosta, että tämän +ajatuksen herätessä sydän sykähti onnesta. Mutta kysymyshän riippui +viime käänteessä kuitenkin Martasta, mitä hänkin asiaan sanoo. + +Pitkiä aikoja minä mietin, miten voisin saada esitetyksi tämän asian +hänelle niin, että meidän tosin oli "ihmisten" ja erittäinkin +maalaisten ihmisten tähden kirkollisesti vihkiydyttävä, jotta voisimme +elää häiriöittä minun talossani, mutta että tämä uusi muodollisuus ei +tulisi vähimmässäkään määrässä vaikuttamaan sen "lupauksen" +heikentymiseen, jota hän oli minulta vaatinut keskustellessamme hänen +huoneessaan. + +Nämä asian esittämisen vaikeudet haihtuivat kuitenkin heti, kun otin +asian puheeksi Martan kanssa. + +Minusta tuntui kohta ilmeiseltä, että hän oli jo itsekin ajatellut tätä +asiaa. Jokin onnellisuuden väre liikahti hänen kasvoillaan, joka ei +antanut hymyn kadota hänen suunsa ympäriltä, vaikka hän lausui +mielestään hyvinkin vakavia vastasyitä. Ja nämäkin näyttivät olleen +hänellä jo valmiiksi mietittyinä. Hän sanoi: + +— Mutta rakas, sinähän et ollenkaan _pidä_ maalla elämisestä! + +Minä vakuutin, että tuo puheeni oli tarkoittanut vain "yksinäni" maalla +olemista, mutta hänen seurassaan oli kotona-olo muuttuva minulle +paratiisiksi. Minä himoitsin päästä jälleen auran kurkeen. + +Martta koetti tuoda esiin vielä muitakin verukkeita, mutta ne hukkuivat +hänellä niin kokonaan hymyn ja tyytyväisyyden ilmeihin, että kadottivat +kaiken merkityksensä ja voivat siis jäädä tässäkin mainitsematta. + +Itsestään selvää on, että heti kun asessorin ja asessorskan +läsnäollessa ensikerran ja ei kuin pikkusormella kosketimme tähän +mahdollisuuteen, olimme avanneet korkeaksi kohonneen padon. Vesi teki +aukon semmoiseksi kuin tarvitsi, se viskausi padon syrjitse, padon +ylitse, ja meidän oli vain tieltä väistyminen. Enää ajatella sen +sulkemista! — Imatra olisi ollut helpompi pysäyttää! + +Siitä hetkestä kaikki toiminta tuuman toteuttamiseksi siirtyi +asessorskan käsiin. Kolmet kuulutukset olivat kädenkäänteessä +suoritetut, häävalmistukset alkaneet, hääpäivä määrätty. + +Ikävä oli, että minä en ehtinyt saada teetetyksi puoliakaan niistä +korjauksista ja uudistuksista, joita olin Martan vastaanottamiseksi +suunnitellut, aitat jäivät punaamatta, tuvat valkaisematta. Hyvä, kun +sain sen ylishuoneenkin täyteen kuntoon, jonka olin ajatellut Martan +valitsevan asuakseen. Ihan viime tingassa sain sentään tuotetuksi uuden +huonekaluston saliin ja sijoitetuksi kauniin flyygelipianon +vierashuoneeseen palmujen keskelle. + +Sillä häät olivat korkeimmassa paikassa määrätyt vietettäväksi heti +juhannuksen jälkeen, ja silloinhan ne vietettiinkin. + + + + +13. + + +Taloni kaikki emännöitsijät, meijerskat, karjakot, torppain emännät +olivat mustissaan pihalla, valkoiset esiliinat vyötäisillä ja +kukkakimput käsissä, kun minä toin nuorikkoni komeaan kotiin. Nurkissa +seisoskelivat parvittain piiat, ja miehet väijyivät aittain takaa, +hekin paremmissaan. + +Kaupungista minä hänet toin maalaiseen töhryyn, valkean hienohipiän, +joka lieneekö milloinkaan maaseudulla ennen käynytkään, niin oli +kaikkien mielestä sivistynyt, niin nätti, niin kirjoissa ja kuvissa +eläjä, niin seuroissa sievä ja viihtyväinen se keimaileva naurusuu. + +Sydänkesällä minä hänet toin, kun puutarhassani ruusut kukkivat, kun +sudenkorennot jo surisivat kaprifolioseinän tuoksuvassa hekumassa. + +Kun näitä muistelmia kirjoitan, on siitä ajasta kulunut jo monen monet +vuodet, mutta minä muistan hänet silloisena, aivan kuin näkisin +tänäpäivänä edessäni. Näen, kuinka hän paahteisena poutapäivänä +sipsuttelee puutarhan hiekkakäytävillä ja hiekan kuuma hehku viskautuu +häntä loistollaan syleilemään. Hän on valkeissa vaatteissa. Hatunlieri, +alta punainen, heittää punervan heijastuksen kasvoille, ruusut ja +pionit punertavat valkeilla sukilla ja käsillä ja käsivarsilla, jotka +kukkaterttuja liikuttelevat... + +Vain kukkiinhan Martta alussa olikin innostunut. + +Tämä miellytti kaikkia. Vanha emännöitsijäni hymyili, meijerskat +hymyilivät, palvelijattaret hymyilivät, koko talo hymyili hänelle, +kaupungin ihanalle keijukaiselle, kukkaperhoselle, visertelijälle, joka +oli kuin häkistä vapauteen päästetty lintu ja aina sitä tyyntä, vähän +raskasmielistä isäntää ilahuttelemassa. + +Että tämä nuori emäntä ei tiennyt eikä ymmärtänyt mitään talon tosi +askareista, se vika teki hänet heille sitäkin mieluisammaksi. Jos hän +näyttäytyi opinhaluiseksi jossakin asiassa, opettivat he häntä puoli +leikillään, se oli heille suurta huvia. + +— Kunhan se pojan saapi — kuiskuttelivat he keskenään — kyllä siitä +tarpeeksi huolta tulee ja hän oppii, minkä tarvitsee. + +Etten minä olisi tähän taloon sopivampaa emäntää voinut löytää, vaikka +olisin kaikki maailman ääret kolunnut, siitä olivat pian kaikki +yksimieliset. + +Olisiko luullut! Ja olisiko yksikään taloni toimeliaista eläjistä +aavistanut! Ei ole kulunut aikaa kuinkaan paljon, ja Martta jo seisoo +maitohuoneessa. Seisoo ja tuoppi kädessä mittailee koelypsyn maitoja +meijerskan kanssa. Tai panee toimeen uusia järjestyksiä kanalassa ja +merkitsee numeroita muniin. Ja jo on laskemassa pyykkiä. Ja jo +toimittaa lampaat kerittäviksi. Ja nyt jo kangastuolilla istuen kutoa +helskyttelee. + +Minä katselen ihmeekseni. + +Silloin vielä en voinut lähimaillekaan selittää itselleni hänen +sielullista tilaansa täällä maalla. + +Koetan sekaantua hänen puuhiinsa. Menen keittiöön, jossa par'aikaa +touhutaan uudenlaisessa kaljanpanossa. + +— Menepä täältä, Lassi — hän sanoo — olet vain tiellä, tulen +mainiosti toimeen. Odota minua, kohta tulen luoksesi. + +Mutta touhussaan hän unohtaa lupauksen. Tapaan hänet vasta +ehtoollisella, jolloin hän kertomistaan kertoo, mitä kaikkea oli päivän +kuluessa tehty ja mitä seuraavana päivänä oli aikomus saada aikaan. Ja +vuoteeseen tultuani minä vain kuulen, kuinka hän yliskamarissaan +laittautuu makuulle, tietysti viimeisilleen väsyneenä, heti nukkuakseen +ja alkaakseen huomenna uudelleen varhaisesta aamusta. + +Totisesti en ole vielä nähnyt yhtäkään maalaisemäntää, joka +toimeliaisuudessa, huolellisuudessa, kaikkinäkeväisyydessä olisi minun +kaupunkilaiseni veroinen. Tämä on hyvä. Mutta minä olen mustasukkainen. +Hän rakastuu yhä enemmän tehtäviinsä, hän nauttii niistä, hän elää +niissä, mutta minua hän ei koko päivänä ajattele, ei ehdi ajatella, ja +illalla ei jaksa eikä huoli ajatella. Minä olen mustasukkainen +kaikelle, mikä askarruttaa hänen ajatuksiansa, kun näen selvästi, että +hän elää kiihkeästi jossakin ulkopuolella minua. Vieläpä pakenee tai +ainakin välttää joutumasta kahdenkesken kanssani, ikäänkuin minä +laverruksillani sekoittaisin ja keskeyttäisin hänen yhtäjaksoisen +toimeliaisuutensa. + +Nukuimmehan me erillämme, hän ylhäällä — ah, kuinka minä rakastin +hänen huonettansa ja sen esineitä! — minä alhaalla. Olisi luullut sen +jo riittävän erillisyytemme ylläpitämiseksi. Mutta hän vältti +hyväilyjäni siinä määrin, että väkenikin jo rupesi sen huomaamaan. +Usein näin heidän kysyvästi katsahtavan toisiinsa, kun Martta nosti +takaisin käteni, jonka olin jostakin innostuneena kiertänyt hänen +kaulansa ympäri. + +Hänen toimeliaisuutensa ei väkeäni ollenkaan miellyttänyt. + +Tyytyväisyyden hymy oli heidän huuliltaan kokonaan kadonnut, Martan +heitä lähestyessä. Hermostuneina ja vähän ärtyisinäkin he koettivat +ennättää hänen edellensä, toimittaen valmiiksi sen työn, johon tiesivät +hänen aikovan ryhtyä. Niinpä hänen tarvitsi vain hetkeksikin jättää +kangaspuut, jo oli kankuri siinä hänen tilallansa. Martta näkyi +nöyrästi luovuttavan toisille häneltä anastetut työt. Meni vain +löytämään itsellensä uutta. + +Kerran hän puhui minulle tästä asiasta. Jotakin oli kai tapahtunut, +koska Martta oli kiihtyneen ja nolon näköinen. + +— Eikö ole merkillistä, Lassi, mitä enemmän koetan kohdella heitä kuin +sisariani ja auttaa heitä työssä, sitä ynseämmiksi he käyvät minulle. +Voitko sinä tämän selittää? + +Minä sanoin aivan hyvin voivani selittää asian. He pelkäävät joutuvansa +tarpeettomiksi. Emännöitsijä oli tullut sanomaan: "Mitä minä tässä +talossa teen, kun rouva tekee kaiken" ja oli vihapäissään pyytänyt +lähtötodistusta. + +Martta nauroi. Tämä selitys oli hänelle suuri huojennus. + +Mutta hän ei sittenkään malttanut jättää talousaskareita. Hän koetti +soittaa pianoa kaksi tuntia päivässä, ja siinäkin hän tapansa mukaan +sai jonkinlaisen liikainnostuksen, me sanoimme sitä "dillaksi". Välistä +häntä ei saanut pianon äärestä koko päivään: jokin oli siinä ensin +saavutettava, jota hän ei vielä ollut saavuttanut. Ja skaaloja +harjoitellessaan hän ei nähnyt ketään, ei kuunnellut mitään, mitä +hänelle puhuttiin. "Odota, odota" — sai hän vain sanotuksi kesken +juoksutuksiansa — "minun täytyy vain saada tämä kohta selväksi, sitten +tulen". Mutta tietenkään ei tullut. + +Näitä dilloja hänellä oli aika ajoin monia muitakin. Semmoiseksi +muuttui kerran keittiöpuutarhan hoito, se on, rikkaruohojen kitkentä. +Tämä työ jää taloudessa usein vähän takapajulle muiden kesäkiireiden +takia, ja kun siihen käytetään vain loisia ja muuta pikkuväkeä, +joka nyt oli kaikki heinäniityillä, löysi Martta puutarhasta +häiritsemättömän työalan itselleen. Hän paneutui siihen kuin myyrä. Hän +nyppi ja raaputti koko päivän, polvillaan maassa, sormet mullassa. Sen +kuin juuri ehti syödä. Vielä ehtoollisenkin jälkeen hän teki lähtöä +ryytimaahansa. Minä koetin parhaani mukaan saada hänet heittämään. +"Rakas" — hän vastasi — "minulla on enää yksi kulma kitkemättä, +sitten tulen." Ja sinne hän meni. Usein hän siellä viipyi yhteentoista +yöllä eli niinkauan kuin suinkin saattoi rikkaruohoja oikeista taimista +erottaa. + +Hiljaa mennessään huoneeni oven ohitse hän tavallisesti kuului +pysähtyvän, ikäänkuin tietääkseen, valvoinko minä vielä. Minä kolisutin +jotakin esinettä, toivoen hänen ehkä kurkistavan sisälle. + +— Hyvää yötä, kulta — kuului silloin hänen soinnukas äänensä sanovan, +ei aivan ilman jotakin hätääntymisen sävähdystä, ja sitten kuuluivat +hänen askeleensa ullakkohuoneiden rappusissa. + +Monina öinä minä näin jäin valvomaan ja miettimään oikeata syytä näihin +ilmiöihin. + +Olihan ylimalkaan kylläkin ilmeistä, miksi Martta koetti talossani niin +kaikin voimin ahkeroida. Hän tahtoi olla talolle hyödyllinen, +välttämätön. Ensin hän kokemattomuudessaan antautui talon kaikkein +vaikeimpiin ja tärkeimpiin naistöihin. Mutta toimeliaisuudestaan ja +taidostaankin huolimatta tultuaan pahasti nolatuksi, hän jätti nämä +työt emännöitsijöille, nöyrästi väistyen. Pianonsoitostakin luulen, +että hän monen vuoden laiminlyönnin jälkeen siellä kaupungissa nyt sitä +harjoitteli todenteolla, voidakseen sillä joskus ilahduttaa minua, +jonka hän tiesi kovasti rakastavan soitantoa. Mutta sitten luulen hänen +alkaneen pelätä, että harjoitukset minua ehkä kiusaavat, eikä soittanut +enää kotona ollessani. Nyt viimeksi hän oli ruvennut taas hakeutumaan +töihin, mutta ei enää hakenut tärkeimpiä ja hänelle hauskimpia, vaan +päinvastoin yksinomaan sellaisia, joita muut eivät mielellään tehneet +ja laiminlöivät. Väki katseli häntä suuresti ihmetellen. Kuitenkin +kaikitenkin, en voinut itseltäni salata, että tuossa väsymättömyydessä, +tuossa melkein hermostuneen alituisessa touhuamisessa, ilman hetkenkään +hengähdystä, tuntui ikäänkuin jotakin itsensähuumaamisen tarvetta. +Niinkuin hän olisi suorastaan pelännyt levähtämistä, niinkuin olisi +pelännyt sellaista herpautumisen hetkeä, jolloin ei hän enää ole +käskemässä itseänsä ja ajatuksiansa, vaan ajatukset valtoinaan, omin +päin valloittavat hänet. + +Välistä olin myöskin huomaavinani hänessä sitä samaa levotonta ja +aiheetonta pelkoa, oikeammin säikkyväisyyttä, jota hän oli osoittanut +Tähtitornin vuorella, vetäessään minua pois pimeästä. Hän valittikin +minulle, että häneen oli tulemassa jonkinlainen yksinäisyydenkammo, +joka ilmaantui siinä, että hän esimerkiksi ei voinut kulkea yksin +teillä tuntematta aivan aiheetonta sydämentuskaa — pelosta, että +sattuisi tapaamaan ihmisiä! Minä huomautin, kuinka epäjohdonmukaista +tuo oli. Mutta hän ei osannut paremmin selittää. + +Tuskallisin kaikesta oli hänestä kuitenkin yön yksinäisyys. Joskus +näin, hänen vilahtaessaan ohitseni, että hän oli kuin poissa kaikesta +olevaisesta. Hänen silmänsä liikkuivat niinkuin pelästyneen kauriin ja +hän pakeni jotakin. Tämä tapahtui usein iltaisin, kun hänen oli +vihdoinkin noustava ylös huoneeseensa ja oleminen yksin. Ihmisraukka, +kuinka hän mahtoikaan kärsiä meidän pakollisesta erillisyydestämme! + +Ja yksin maatessani alhaalla minä ajattelin: Kunpa ei se poloinen yhä +vielä taistellekin Tauler-ajatuksia vastaan! + +Tämä ajatus sai vahviketta omituisesta tapauksesta, joka sattui eräänä +kuutamoisena yönä. Kuulin myöhään yöhön ylishuoneesta Martan +liikahduksia ja hiljaista kävelyä, ikkunan sulkemisia ja taas +avaamisia, enkä tavallisilta omilta ajatuksiltanikaan oikein tahtonut +saada unta. Kun silmäni vihdoin ummistuivat, heräsin äkkiä kolinaan, +niinkuin joku olisi nopeasti juossut ullakon rappusia alas. Tai minä +oikeastaan heräsin siihen, että tämä kolina oli juuri loppunut ja sen +sijaan vallitsi mitä syvin hiljaisuus. Laskujeni mukaan sen henkilön, +joka oli juossut alas, olisi pitänyt olla juuri oveni takana. + +— Martta? — minä huusin koetteeksi. + +Martta vastasi ihan oveni takaa: + +— Ah, sinä heräsit, voitko tulla pian ulos, pian, pian? + +— Mikä on? — minä kysyin ja rupesin nopeasti vetämään vaatteita +ylleni. + +Martan vapiseva ääni sanoi: + +— Puistikossa on joku, näin selvästi, tule pian. + +Minä avasin oveni ja aioin rientää ylös hakemaan revolveria, mutta se +olikin Martalla kädessä. Otin sen häneltä, ja me menimme yhdessä +puistikkoon, joka paistoi kirkkaassa kuutamossa. Haimme perimmäisetkin +sopet, emme ketään löytäneet. Ja Martta lopulta myönsi, että +kysymyksessä on täytynyt olla jokin harhanäky. + +En ollut vielä milloinkaan tuntenut niin repivää sääliä rinnassani, +kuin nähdessäni Martan nousevan ylös rappusia takaisin kuutamoiseen +yksinäisyyteensä. + +Jälleen vuoteeseen päästyäni ajattelin: Eikö ole sentään kirottua, että +ihmisten täytyy olla mies ja nainen, etten minä voi ottaa sitä raukkaa +kainalooni peitteen alle, rauhoittaa kuin säikkynyttä lasta ja nukuttaa +vahvan turvan tuntoon! + +Valvotun yön kiihtyvissä mielikuvissa minä aloin syyttää itseäni, etten +ollut toimittanut tuota miestä maan pinnalta, enkä siis ollut täyttänyt +sitä, mitä Martta olisi pitänyt elämänsä suurimpana onnena ja +autuutena, sitä, minkä toivossa hän oli suudellut ja kyynelillään +peittänyt minun arvottomia sormiani... + +Mutta omituinen on ihminen. Päivällä, auringon helkkävässä paisteessa, +Martan äänen kuuluessa jälleen nauravana ja minulle kaikkea mahdollista +ilonaihetta löytävänä, minusta alkoi tuntua, että noita yöllisiä +itsesyytöksiä saattoi sentään pitää koko lailla liioiteltuina. Asia ei +ehkä ollutkaan niin vaarallinen kuin se öisessä kuvittelussa oli +tuntunut. + + + + +14. + + +Mutta olipa sentään onnenhetkeni minullakin, suuren mittaamattoman +onnen! + +Se tosin alkoi pienoisella onnettomuudella, joka sekin on tässä +kerrottava. + +Niiden tointen joukossa, joita Martta oli pidättänyt itselleen, oli +poikkeuksena yksi, jota emännöitsijänikin oli ennen pitänyt +erikoistehtävänään. Se oli kahvin valmistaminen minulle, kun aamupäivin +töistä poikkesin sillä asialla kotona. + +Martalla oli sitävarten varattuna erityinen saviastia keittiökellariin, +jossa hän säilytti maitoa kerman nostattamiseksi. Maidon kuoriminen +omin käsin ja pelkällä lusikalla, kun hän kerran oli sen +konstin oppinut ja päässyt makuun, oli ainaiseksi jäänyt hänen +mielitehtäväkseen. Ja niin olivat meijerskasta ja meijeristä aivan +riippumatta meidän kylmän keittiökellarin muutkin maitoasiat joutuneet +jälleen Martan erikoisalaksi. Näiden kellariasiain hoitaminen antoi +hänelle sitäpaitsi jälleen sitä touhuamisen tilaisuutta, jota vailla +hän ei näyttänyt voivan elää. + +Matalaan kellarinoveen hän vain ei mitenkään tahtonut voida tottua, +vaan oli jo usean kerran lyönyt päälakensa ovenpäätyyn. + +Niin nytkin. + +Ja siitä samasta asiasta se minun onneni saikin alkunsa. + +Oli ihana syyspäivä. Minä olin juuri tulossa aamupäivän töistä +riiheltä, johon meidän piti raivata sementtialus uutta voimalaitetta +varten, sillä taloamme "sähköistettiin" par'aikaa. + +Jo kaukaa näin Martan tulevan keittiönrappusia alas, kannatellen +käsissään raskasta saviastiaa, jota hän oli viemässä kellariin. Hänkin +huomasi minut, sillä hän pysähtyi ja katsettaan kääntämättä vadista, +ettei maito läikkyisi, huiskutti minulle toisella kädellään. Sitten +meni kiirehtien kellariin. Varmaankin hän tahtoi ehtiä pian, että +menisimme yhdessä pihlajan alle, jonne hänen oli tapana laittaa kahvit. + +Tullessani kohdalle kuulin hänen juoksevan kellarin rappusia ylös, +mutta samassa hän parahti ja päälakeansa painaen ähkien ja irvistäen +nousi pihalle. Minut nähtyään hän rupesi kivusta itkemään. + +— Lapsukainen! — sanoin minä juosten kädet ojona hänen luokseen — +satutitko kellarinoveen? — ja kiedoin hänet syliini ja säälintunteen +oikeudella suutelin hänen poskiaan ja ohimoitaan, niinkuin voi tehdä +lapselle, joka on itseään satuttanut. Mutta minä kavahdin suutelemasta +häntä suulle, sillä kiihoittuneenakin selvästi tunsin, että sääli ei +siihen oikeuta, vaan että se olisi jo "lupauksen" rikkomista. + +— Se on kohta ohi, kiitos Lassi — sanoi Martta. Hänkin kietaisi +kätensä kaulani ympäri, lyhyesti puristaen minua kiitokseksi, ja sillä +aikoi jo päästä minun syleilystäni. + +Mutta minunpa säälini ei ollutkaan vielä mennyt, enkä minä hellittänyt. + +Minä pidin Marttaa ensi kerran sylissäni. + +Olin onneni huipulla. + +Minä nostin hänet maasta käsivarsilleni ja kannoin pihlajan alle, yhä +suudellen hänen hiuksiansa. Ja hänen päänsä oli raukeana minun olkani +nojassa, ja silmät olivat ummistuneet eikä hän pyrkinyt pois minun +luotani. Eikä hän sanonut sanaakaan... + +Voi onnen täydellisyyttä ja — lyhyyttä! + +Kohta kun olin istuttanut hänet penkille pihlajan alle — mutta se +pihlaja oli pyhä puu, sillä jo vanhempani ja heidän vanhempansa olivat +sen alla istuneet, kun heillä oli elämän kysymyksistä häiritsemättä +keskusteleminen — kohta, kun olin hänet siihen istuttanut, heräsi hän +onnestamme valveille ja hiljaa, hellästi työnsi kädellään syleilystäni +itsensä loitommaksi. Oikeuksiini vielä kerran päästäkseni minä rupesin +tarkastamaan, oliko hän muka saanut päälakeensa jotakin vammaa, toivoen +siten saavani tilaisuuden suudella häntä uudesta säälistä. Mutta hän +älähti minun kosketuksestani, ja hänen kasvonsa vetäytyivät kivusta +tuskaisesti kokoon. + +— Niinkö pahasti olet todella satuttanut — sanoin minä ruveten, hänen +mukanaan voivotellen, suutelemaan ainakin hänen käsiänsä. + +Mutta sitä ei minun olisi pitänyt tehdä, sillä nyt hän löysi +puheenaineen ja siten pääsi tilanteen herraksi. + +— Ikävintä on — sanoi hän — että olen jo toisen kerran satuttanut +näin kovasti ja "ettei kaksi kolmannetta mene". + +Hän jo rupesi kaatamaan kahvia kuppiini; koko onneni oli kuin pois +virutettu. Tuskin voiden salata harmiani minä sanoin: + +— Tuo on taikauskoa. + +— Sitä sananlaskua äiti aina käytti pienenä ollessani. + +— Sittenkin se on pelkkää taikauskoa — minä vihoittelin. + +Martta katsahti minuun niinkuin olisi tahtonut jotakin sanoa, mutta ei +sanonutkaan. Minä tiedustin häneltä, mitä se oli. + +— Sitä vain — hän sanoi — että sinä sanot: sattumaa ei ole, mutta +sittenhän sekin on vain taikauskoa se sinun "korkeampi johtosi". + +Tämä odottamaton ongelma asetti minun vastattavakseni kysymyksen, oliko +äskeinen tapaus pelkkä sattuma vai tarkoitusperäinen korkeammalta +kannalta katsoen, toisin sanoen, se tahtoi panna koko minun uskoni +vaa'alle, sillä minusta tuntui todella aivan uskomattomalta, että +mikään korkeampi johto olisi toimittanut noin nolaavan ja kirvelevän +iskun kaikkea hyvää tarkoittaneelle Martalleni. + +Umpikuja, johon hän oli kysymyksellään minut ajanut, oli niin +musertavasti kaikkea ulospääsyä vailla, että minä en osannut muuta kuin +suuttua oikein perusteellisesti. Vastaukseni oli melkein huutamista. + +— Ja sanonko minä sinulle, miksi sinä satutit itsesi, sanonko! Siksi, +että on jo aika lakata tuosta alituisesta touhuamisestasi. Niinhän sinä +menet kuin itse paholainen ajaisi sinua takaa. Ikäänkuin meillä ei +olisi apulaisia nurkat täynnä, jotka kellarin rappusia juoksisivat! +Orjakseniko minä olen sinut tänne tuonut! + +Paremmaksi vakuudeksi, ja että Martta ei ennättäisi keksiä millä +sanojani kumota, minä nousin ja rupesin lähtemään, vaikka +kahvikuppinikin oli vasta puolillaan. + +— Minne sinä menet? — kysyi Martta. + +— Menen haihduttamaan mieltäni. Minua on jo kauan kiusannut tuo sinun +touhuamisesi. Siinä on jotakin luonnotonta. + +— Mutta minne? + +Silloin minä keksin, minne olin muka menossa. + +— Menen metsästämään — sanoin. + +Martan silmissä välähti minulle tuttu elpymys. + +Hän tiesi hyvin, että tämä "metsästäminen" merkitsi vain pilkkaan +ampumista, osumistaidon harjoittelua, ja että se usein tapahtui vain +revolverilla! + +— Lassi — hän sanoi — jos minä mielestäsi touhuan liiaksi, niin ehkä +olisi hyvä minunkin jollakin muulla tavalla haihduttaa mieltäni. Ota +minut mukaan! + +— Mutta mielelläni, rakas — sanoin minä ja tulin hänen luoksensa, +vanhassa sovussa hänen silmiinsä hymyillen. + +Menin valitsemaan metsästysaseita. Itselleni en kyllä välittänyt ottaa +muuta kuin revolverin, mutta Martalle aioin antaa pienen, tarkan +luodikkoni, joka oli minun hienoin aseeni. + +Tultuani ullakkohuoneeseen, jossa metsästysvehkeitäni säilytin, +huomasin hämmästyksekseni, että luodikkoa oli käytetty. Minä varmasti +muistin, mihin kuntoon olin sen jättänyt, kun viimeksi sitä käytin. +Kaikki lokerot olin pumpulilla ja vaseliinilla tukkinut. Se oli +tapahtunut jo keväämpänä, sillä minä en käynyt "metsästämässä" koko +kesänä kertaakaan. + +Mutta vielä enemmän hämmästyin, kun huomasin, että myöskin revolveriani +oli käytetty ja koko patruunavarastosta oli vain niukka kolmannes +jäljellä. + +Minä menin Martalle kertomaan. + +— Ah, se on totta — sanoi hän — minä olen näet jo ennenkin koettanut +haihduttaa mieltäni lystikseni ammuskelemalla metsissä. Mutta yhdessä +sinun kanssasi olisi toista. Ethän ole suutuksissasi minulle? + +— Kas, kun et minulle ole mitään virkkanut. + +— Tottapa minä pelkäsin sinun suuttuvan... + +Ja ominaisella kyvyllään hän pyyhkäisi asian päiväjärjestyksestä. + + + + +14. + + +Me ratsastimme hilpein mielin "metsästämään", tarkoituksena myöskin +joutua talomme takamaille, jossa samalla aioin tarkastaa, miten paljon +kesäinen kulovalkea oli tehnyt vahinkoa meidänkin metsillemme. + +Koko tällä pitkällä matkalla oli hilpeytemme vain yhden kerran +keskeytyä, kun Martta polun levetessä ratsasti rinnalleni ja +otti puheeksi uudelleen tuonnoisen kysymyksen "sattumasta" ja +"ei-sattumasta". + +— Ihan turhaan suutuit — hän sanoi. — Minä olin juuri +myöntämäisilläni sinun eduksesi, nimittäin, että se mikä toisesta voi +näyttää sattumalta, voi toisen tunteissa tai ajatuksissa kyllä merkitä +muutakin kuin vain sattumaa. Tarkoitan, ettei syrjäinen voi koskaan +tietää, mitä tapaus merkitsee sille, jolle se on sattunut. + +— Älä unohda, Martta, että läksimme liikkeelle mielemme +haihduttamiseksi. + +— No kiristä sitten ohjaksesi! + +Näin sanoen hän räpäytti piiskallaan varsaani takapuoleen ja itse +eteenpäin kumartuen kiihoitti ratsunsa lentoon. + +— Ota kiinni! — hän huusi. + +En minä saanut häntä tavoitetuksi, vaikka varsani teki parastaan. Hän +oli aikoinaan käynyt ratsastuskoulun Helsingissä. + +Näin me leikkien saavuimme pian perille. + +Kulo oli kärventänyt suuren kivikkovuoren ja valkea saatu sammutetuksi +vasta laaksoon, missä meidän metsää oli palanut vain hehtaarin verran. + +Me tulimme paikalle syrjästä kiertäen ja näimme edessämme hävityksen +kauhistuksen yht'aikaa kokonaisuudessaan. Taivasta vastaan kohosi +lukemattomia alastomiksi palaneita, mustuneita honkain ja kuusten +runkoja haraoksineen. Raakuva varislauma oli tulossa vuoren takaa +meidän suuntaamme, ne raakuivat kuin viimeistä päivää ja niiden lento +oli kuin tappelua. + +— Katsopa tuota — sanoin minä nousematta vielä hevosen selästä — ne +ajavat takaa korppia, joka on heidän joukkoonsa eksynyt. + +— Mikä on erotus korpin ja variksen välillä? — kysyi Martta. + +— Korppi on aivan musta — selitin minä — musta ja paljon suurempi, +raatelevampi, se syö variksenkin munia. Näetkö, tuossa ne jo tulevat. + +— Näen — sanoi Martta — tuo musta se on korppi. + +Ja todella koko varislauma, taistelun tuoksinassa meitä pelkäämättä, +suuntautui meitä kohden, lentääkseen ylitsemme ja jatkaen tappelua +aivan päittemme kohdalla. + +Kääntämättä katsettaan varislaumasta Martta kallistui syrjittäin minua +kohden, ojennetuin käsin minulta jotakin tavoitellen. + +— Anna tänne luodikko, anna, anna pian! + +Minä selvitin aseen selästäni niinpian kuin taisin. + +Saatuaan sen käsiinsä Martta ensin painoi piipunsuun päin maata, tuki +olkaa vasten, sitten viuvahutti ilmaan ja laukaisi, niinkuin näytti, +aivan tähtäämättä. + +Koko varislauma, laukauksen pamahtaessa, siirrähti kuin komennuksesta +hiukan ylemmäs tai syrjemmäs. Mutta korppi putosi kohtisuoraan maahan. + +— Sinähän ammut kuin amatsooni — sanoin Martalle, joka rupesi +avuttani laskeutumaan hevosen selästä. + +Hän jätti hevosen minulle ja meni sille paikalle minne korppi oli +pudonnut. + +Minäkin laskeuduin alas ja hevosia puuhun sitoessani huusin: + +— Totisesti en ole ennen nähnyt kuin erään tanskalaisen kennelmiehen +pudottavan lintua sillä tavalla! + +Tultuani Martan luo oudostutti minua hänen silmiensä kiihkoisa kiilto, +kun hän katseli maassa makaavaa mustaa korppia, ja hänen sanaton +totisuutensa. + +Yht'äkkiä minä ymmärsin hänen mielentilansa. + +Korppi oli hänelle Tauler. + +Ja jokin syytös oli kohoovinaan minua vastaan tuosta mustasta linnusta, +joka makasi kuolleena maassa. + +Minäkin kävin kovin totiseksi. Vihdoin sanoin: + +— Älä sure, Martta. Kunnes tämän syksyn yöt pimenevät, olen minäkin +oppinut yhtä varmasti osumaan. + +Taas näin Martan silmissä saman leimuavan tulen, jonka olin pannut +merkille pihlajan alla. Hän tarttui minun käteeni ja nosti sen taas +huulilleen, niinkuin Tähtitorninmäellä. + +— Mutta oletko sinä ajatellut, Lassi, mihin onnettomuuteen minä +jäisin, jos sinut vietäisiin murhasta elinajaksi vankeuteen? + +Minä en todellakaan ollut vankeutta tullut ajatelleeksi, yhtä vähän +kuin olisin sitä odottanut jonkin koiran ampumisesta. Nyt tulin +pikakuvassa nähneeksi, miten minua viedään vankilaan ja miten Martta +käsiänsä tuskasta väännellen, itseänsä minun onnettomuudestani +syyttäen, jääpi turvattomana kohtaloansa itkemään. + +— Johan sanoin sinulle, että aion tehdä sen pilkko pimeänä yönä, niin, +että vain hän yksin koko maailmassa tietää kuolevansa minun kädestäni. +Olkoon vain salamurha, hän ei ole parempaa ansainnut. + +— Lassi, ajattele toki, että sinä olet yleisesti tunnettu hänen +verivihollisekseen. Koko kaupunki tiesi, että sinä olit koettanut +vaatia häntä kaksintaisteluun. Kaikki epäilykset kohdistuisivat heti +sinuun, sehän on päivän selvää. + +Minä sanoin kovasti tuskastuneena: + +— Mutta kuinka sinä Martta...! Ensin sinä ilmeisesti ilostut, kun +näet, että minä todellakin tahdon tehdä tehtäväni, ja sitten esität +näkökohtia todistaaksesi, että minun on ihan mahdoton sitä suorittaa! + +Martta vastasi melkein aavemaisen totisesti: + +— Minulle on pääasia, että sinä tahdot. Silloin tiedän, että sinä +rakastat minua. Mutta että sinä et voi, se ei ole sinun vikasi. + + * * * * * + +Tarkastettuani metsän ja arvioituani vahingon me läksimme paluumatkalle +sen enempää sillä kertaa ammuskelematta. Ja kuitenkin oli aikaa jo niin +paljon kulunut, että aurinko oli mailleen menossa. + +En ole ikinä muulloin nähnyt niin kaunista ja niin kaihoisaa +päivänlaskua. Tyyni, ihana syysilta, taivaat purppuroissaan, +viheriöissään, hehkuissaan. Mutta ei missään vähintäkään toivon +virikettä, vähintäkään lupausta uuden huomenen valkenemisesta. Vain +sammumista, pimenemistä, kuolemista. Kaihoisa, mutta aito päivänlasku. +Siinä pitää ollakin toivottomuutta. + +Ja niin minäkin ratsastin loistavan kuningattareni, Martan vieressä. +Oi, kuinka ihanaa sanoa: hän on minun vaimoni! Ihanaa antaa hevostemme +käydä rinnakkain, vain kyynärän verran toisistamme! — Mutta ei +milloinkaan koskettaa häntä ... ei milloinkaan odottaa tulevaisuutemme +valkenemista. Kuinka toivotonta! + + + + +16. + + +Tämän takamailla käynnin jälkeen aloin olla lopullisesti selvillä +siitä, ettei meidän yhtymisestämme mieheksi ja vaimoksi voi ikinä +mitään tulla ennenkuin se oikea korppi todella on ammuttu. — Mutta +tämä samainen retki avasi minulle myös täyden selvyyden siihen, etten +voi sitä tehdä saattamatta Marttaa onnettomuuteen ja kärsimyksiin, +sillä hän oli ollut enemmän kuin oikeassa siinä, että tekoa olisi +mahdoton peittää. + +Minä aloin vaivata päätäni kaikenlaisilla tuumilla ja suunnitteluilla, +miten voisin järjestää asian niin, etteivät epäluulot kohdistuisi +minuun. Ne muuttuivat yhä monimutkaisemmiksi. Ja varmasti väsyttäisin +jokaisen lukijani, jos niistä rupeaisin näissä muistelmissa tiliä +tekemään. Martan kanssa en tahtonut tässä asiassa enää neuvotella. +Taisin edeltäpäin arvata, että hän heti tekee tyhjäksi +salaamissuunnitelmani, niin tietoinen olin itsekin niiden heikkoudesta. + +Lisäksi tapasin itseni yhä useammin hautomasta mielessäni sitäkin +ajatusta, että sen, joka uskoo "korkeampaan johtoon", ei pitäisi ottaa +asetta käteensä, vaan olisi hänen nöyrästi odottaminen, mihin tämä +johto asiat kehittää. Tätä ajatusta pelkäsin ja koetin karkoittaa, +mutta se tuli itsestään esille, kun vain hetkeksikin jossakin +toimessani pysähdyin. + +Minä siis aloin välttää kaikkea toimissani pysähtymistä. Ja niin kävi, +että omaksi ihmeekseni muutuin toimissani aivan kuin toiseksi +ihmiseksi. Laiskanpulskeasta, vähän saamattomasta hidastelijasta minä +tulin ahkerimmaksi ahertajaksi. Työn pienimpiin yksityiskohtiin +vajoutuminen tuli intohimokseni. + +Samalla muutuin vähän kärsimättömäksi Marttaa kohtaan. Olisinko +sellaista voinut koskaan itsestäni uskoa! Mutta varmaankin Martan +näkeminen väkisinkin herätti tuon ajatuksen, jota pakenin. Minä +tahdoin oleskella vain työmiesteni parissa, suunnitella ja panna +toimeen yhä uusia talousyrityksiä, sanalla sanoen uudistaa koko +maanviljelysjärjestelmämme, karjataloutemme, rakentaa uuden navetan, +vedennostomoottorit... + +Martta katseli nyt vuorostaan minua ihmeekseen. + +— Kuulepa Lassi — sanoi hän kerran, pysähdyttäen minut liivinnapista +— mikä sinuun on tullut? Ethän suo enää hetken rauhaa itsellesi. Onko +meillä todellakin niin kiireellisiä töitä? + +Minä riuhtauduin irti, mutta palasin hermostuneena parin askeleen +päästä takaisin, silmät ummessa ja syvään huokaisten. + +— Mitä sinulla olikaan sanottavaa, Martta? + +— Sitä vain — sanoi hän ja pisti tällä kertaa etusormensa +liivintaskuuni — että olethan laihtunutkin ihan uskomattomasti — +katsoisit itseäsi peiliin! Silmäsikin katsovat ihan hajalleen. + +— Onko vielä muuta? — sanoin jälleen ummistaen silmäni. + +Martta jatkoi koettelemustani, siitä ehkä tietämättä: + +— Etkö todellakaan muista, kuinka itse olet moittinut minua, että +touhuan turhaan, että "menen niinkuin paholainen ajaisi minua takaa." +Nyt itse! + +Minä sanoin luonnottomasti hillityllä äänellä: + +— Viikon perästä saapuu agronomi ja monttööri apureineen. Meillä +täytyy olla pohja-alus siksi valmiina ... ah, mutta sinäkö näitä +asioita ymmärtäisit! + +— En ymmärrä, en ymmärrä, Lassi. Minä ymmärrän vain, että näin ei käy +laatuun, sinä tapat itsesi. Tule Lassi, ratsastetaan taas pilkkaan +ampumaan... + +— Älä puhu siitä asiasta! — huusin minä ja läksin menemään. Muutaman +askeleen päässä käännähdin ja sanoin vielä: + +— Liiaksi jo muutenkin sitä asiaa ajattelen! + +Ja läksin nopeasti toimiini. + +Kun nyt tämä aivan aiheeton hermostuminen tuli vielä lisäpainoksi +omalletunnolleni, hukuttauduin minä, siitä päästäkseni, vielä +täydellisemmin töiden touhuun. Ei mikään saanut minua herättää +muistamaan, että olin loukannut Marttaa ja että yhä enemmän horjuin +siinä korpin ampumisasiassa. + +Suloinen Marttani ei näyttänyt ollenkaan ottaneen pahakseen. Hän oli +minulle ehkä entistäkin hellempi. + +Päivää ennen sitä torstaita, jolloin kalliiden ammattimiesten oli +saapuminen riihemme laitteita perinpohjin uudistamaan, Martta taas +pysäytti minut. Hän sanoi aikovansa matkustaa huomenna kaupunkiin, +päiväksi tai pariksi. + +Tämä aie tuntui minusta jostakin syystä kovin häiritsevältä, koska se +sattui juuri huomiseksi. Minä jälleen kiehahdin, mutta samassa muistaen +edellisen hermostumiseni, minun onnistui hillitä mieleni ajoissa ja +sanoin hyvin suvaitsevasti: + +— Etkö voisi lykätä ensi viikkoon? + +— Olen päättänyt ja jo järjestänyt niin, että minua odotetaan, minun +täytyy lähteä huomenna. + +— Niinkuin tahdot — sanoin minä, ja lisäsin nöyrästi: — Ajattelin +vain — kun sinulla on semmoinen yksinäisyydenkammo erittäinkin +matkalla ollessasi — miksi valitsit juuri huomisen, jolloin minun on +mahdoton lähteä kanssasi, ihan mahdoton, uskothan? + +— Uskon, uskon — sanoi Martta naurahtaen. — No nyt saat mennä +toimiisi, ja anteeksi, että olen sinua pidättänyt. + +Kun sitten illalla tulin pilkkosen pimeässä kotiin ja rasvaisen työn +jälkeen olin tyystin pessyt ja puhdistanut itseni, aioin mennä kohta +maata, ollakseni aamulla varhain työssä ennenkuin montteeraus alkaa. +Luulin Martan jo menneen ylös, koska en ruokasalistakaan ollut kuullut +hänen liikkuvan alhaalla. + +Mutta juuri, kun olin heittämäisilläni takin yltäni, kuulin +vierashuoneesta pianonsoittoa ja menin sinne. + +Martta sanoi: + +— Aioin soitella sinulle, mutta en tullut ajatelleeksi, että sinähän +saatat olla hyvin väsyksissä työsi jälkeen... + +Minä pyysin soittamaan ja istuuduin sohvaan. + +Ikävä, että minä vain rakastan soitantoa, mutta en pysty ollenkaan sitä +arvostelemaan. Minusta Martta soitti suorastaan virtuosimaisesti. Ja +minusta näytti päälliseksi, että hän vähän niinkuin tahtoi minulle +osoittaa, miten paljon hän oli minun tähteni harjoitellut. Epäilin +vain, että hän aikoo ruveta useinkin minua näin "lepuuttelemaan" eli +että se oli vain veruke minun pidättämisekseni touhuilemisesta. + +Soiteltuaan paljon eri säveltäjiltä, joukossa vaikeitakin, Rahmaninovin +kappaleita, hän kääntyi puoleeni, ja kun minä en osannut arvosteluksi +sanoa muuta kuin aivan yleisiä kehumisia, sanoi hän: + +— Olen löytänyt ihmeen kauniin laulun — ehkä tahtoisit mieluummin +kuulla sen kuin soittoa? + +Ja hän rupesi laulamaan Jaakko Tuurin laulua, itse säestäen: + + "Ole luonani silloin, rakkain, + Kun viime hetkeni lyö, + Kun elämä kerran jättää, + Ja joutuu pitkä yö. + Minä tahdon katsoa silmiis sun + Ja kaikki unhottaa + Mitä kahden kärsiä saimme..." + +Hän ei voinut jatkaa liikutuksen tähden, sen huomasin selvään, mutta +tunteensa salatakseen hän sanoi: + +— Ah, ei se ole mitään — ja pani nuotit pois. Sitten hän nousi pianon +äärestä ja tullen minun luokseni ojensi minulle molemmat kätensä +sanoen: + +— Sinua nukuttaa, rakas Lassi — kuinka en sitä arvannut, niin pitkän +päivätyön jälkeen! Mutta kuulepa, sinä varmaan nouset niin varhain, +etten sinua näe ennen menoasi. Luulen kuitenkin, että ennätän juoda +päiväkahvin kanssasi, ennenkuin juna lähtee, jos vain tulet ajoissa, +tulethan? + +Me erosimme parhaassa ystävyydessä, kukin puolellemme, vieläpä hän +salli minun suudella itseänsä otsaan ennen eroa, ja suuteli itse taas +minun sormiani. Muuten en huomannut mitään erinomaista hyvästelyssämme. + + * * * * * + +Seuraavana päivänä — se oli nyt se tärkeä torstai — juuri ennen +päiväkahvin aikaa, kun olin monttöörin valvonnan alla asettamassa +sähkömittaria sille kuuluvaan komeroon ja kiinnitin vaikeaa ruuvia, +minulle juostiin kiireesti sanomaan, että Martta oli taas satuttanut +päälakensa kellarinoveen ja oli pyörtynyt. + +Minä viskasin kaikki kapineet käsistäni ja juoksin kotiin. + +Martta makasi selällään kellarin sementtilattialla. Päälaessa oli +hänellä hiuksiin hyytynyt veriläikkä, siis hän oli todella ensin +satuttanut päänsä oveen ja arvatenkin pyörtyneenä kaatunut taaksepäin +alas rappusia. Saviastia oli särkyneenä hänen vieressään. Kaiketi hän +oli kiireissään kantanut sitä ylös kellarista, kuoriakseen kerman +keittiössä. Maito oli läiskähtänyt hänen vaatteilleen ja osa tehnyt +suoria valkoisia virtoja pitkin kostean sementtilattian sileätä pintaa. + +Mutta mitä minä puhun maidosta ja sen valkeista viiruista, kun minun +kuitenkin täytyy sanoa pääasia, että Martan pääkallo oli mennyt halki +ja hän oli heittänyt henkensä. + +Miten Martta nostettiin maasta, miten hänet kannettiin kellarista ja +tuotiin ylös asuntoomme, siitä en muista mitään. Varmaankin minä kohta +jouduin paikalle rientäneiden henkilöiden huostaan. Lienen osoittanut +mielenhäiriön merkkejä. Sanovat minun jättäneen Martan sikseen ja +ryhtyneen sormin yhdistelemään noita maitoviiruja, niinkuin lapset +tekevät kevätvesille. + + + + +17. + + +Tulla tajuihini ja muistaa aloin oikeastaan vasta hautajaisista alkaen. + +Muistan seisoneeni lääkärin ja sairaanhoitajattaren välissä, ja vielä, +että muut hautajaisvieraat ikäänkuin välttivät minuun päin katsomista, +arvatenkin hienotunteisuudesta. + +Oliko minulla ollut raivokohtauksia, en ole koskaan voinut syrjäisiltä +saada oikein selville; ihmiset huolellisesti karttoivat sellaisista +minun kanssani puhumista. Mutta itse muistan, että minua kerran +pideltiin kiinni. Oli oikein paljon hätääntyneitä henkilöitä +pitelemässä. Muistan myöskin, että minua oli raivostuttanut se, kun +en saanut heitä mitenkään ymmärtämään, mikä minua raivostutti. He +luulivat, että kaikki on selvitetty, kunhan minut vain saadaan kylpyyn. +Ja minä siis taistelin hengen uhalla heitä vastaan. + +Vieläpä muistan mikä se minua todellisuudessa niin raivostutti. Se on +niin hirveätä, että nyt vielä vuosien kuluttua en tahdo voida sitä +paperille kirjoittaa. + +Minä raivosin kohtaloa vastaan, minä kirosin oman uskoni ja +kaiken — "korkeamman johdon" (ollakseni nyt tässä suurta nimeä +turhaanlausumatta). Minusta oli suorastaan raa'an innoittavaa kohtalon +puolelta, että se oli näin julmasti rangaissut Martta raukkaa vain +siksi, että hän oli liiaksi touhunnut, tai oikeastaan sangen +pikkumaisesti siitä, ettei hän ollut ensimmäistä ja toista varoitusta +totellut. Kun minä muistin Martan omat sanat "ei kaksi kolmannetta +mene", otti minut raivo. Minä aloin viskellä huonekaluja ja voimieni +takaa iskeä kepillä joitakin esineitä, jotka kaikki minun mielestäni +edustivat korkeampaa johtoa. + +Kuinka kauan tätä tilaa oli kestänyt ja mitä minä yleensä suorittelin +Martan kuoleman ja hänen hautajaistensa välisenä aikana, en ollenkaan +muista. + +Kaikissa tapauksissa olin nyt tuotu kesytettynä juhlalliseen +tilaisuuteen. Näin Martan makaavan arkussa, ja ymmärsin, ettei tässä +saanut muuta kuin siivosti seistä paikallaan. Näin myös papin ja tunsin +Martan vanhemmat, mutta en vain muistanut, olinko ja milloin olin heitä +tervehtinyt, näin emännöitsijän ja muun väen, ja kaikki painoivat +silmänsä maahan kohta, kun heitä katselin. Sairaanhoitajatar tuon +tuostakin taputteli minua käsivarteen, hyväellen ja tyynnytellen +niinkuin lasta. + +Sitten, ennen arkunkannen kiinniruuvaamista, minut johdettiin lääkärin +ja hoitajattaren välissä aivan Martan ääreen. + +Tässä minä olin vähän nolona, kun en tiennyt, mitä minua oikeastaan +vaadittiin tekemään. Ajattelin, että minun olisi ehkä pitänyt antaa +Martalle jäähyväissuudelma. Otsalleko vai suulle he tahtovat minun sen +tekevän? En ollut koskaan suudellut Marttaa suulle, ja otsalle olin +suudellut viimeksi, tietäen, että hän itse sitä tahtoo — olihan se +tapahtunut vain neljä päivää sitten. Nyt en tiennyt, tahtooko hän. Ja +huolimatta hoitajattareni kuiskaamasta kehoituksesta suudelma jäi +antamatta. + +Silloin vasta huomasin Martan hymyilevän. + +Varmasti hän sillä tahtoi osoittaa kiitollisuutensa sen johdosta, että +minä olin koko yhdessäolomme aikana näissä asioissa niin ehdottomasti +noudattanut vain hänen tahtoansa. + +Nyt näin myös kuinka ihana Martta oli valkoisissaan. Joku oli pannut +pienen hienolehtisen lehvän hänen kiharoittensa päälle posken viereen. +Siitä, ettei hän pyyhkäissyt sitä pois, minä lopullisesti ymmärsin, +että hän oli kuollut. + +Käteni alkoivat nousta kasvoilleni. Minä tahdoin salautua ihmisten +katseilta, sillä itkun puistatus hytkytti minua ja silmistäni vuoti +vesi, mutta minä en tiennyt, oliko sopivaa tässä tilaisuudessa ääneen +valittaa. + +Silloin kuulin lääkärin sanovan papille: + +— Nyt on kriisi ohitse, hän on paraneva. + +Ja pappi ojensi lääkärille kätensä, niinkuin onnea toivottaen. + +Arkku suljettiin. + + + + +18. + + +Mutta ei tarvitse luulla, että vain minä yksin olin napissut kohtalon +julmuutta vastaan. + +Sanoivat, että lääkäri kutsuttuna heti tapaturman jälkeen oli +purskahtanut itkuun Martan nähtyänsä ja sanonut kaikkien kuullen: +"Tuo on julmaa ivaa ihmiselämästä!" + +Talossa ei väen kesken paljon muusta puhuttukaan kuin onnettomuudesta, +joka oli kesken katkaissut noin nuoren elämän. Pienimmätkin olivat +haarniskassa kohtaloa vastaan (hekin vain välttäen sopivamman nimen +turhaanlausumista). + +Yli maan mainittiin sanomalehdissä tästä järkyttävästä tapauksesta, ja +useissa oli sangen rohkeita mietelmiä elämän järjettömyydestä. + +Itse pappikin hautauspuheessaan, vaikka tietysti mainitsi Herran +teitten tutkimattomuudesta, ei malttanut olla antautumatta +arvostelemaan asiaa "inhimilliseltä kannalta katsoen", jolloin hän, +kuvattuaan elävin, liikutuksesta väräjävin sanoin tämän nuoren emännän +ahkeraa toimeliaisuutta, ylevän hienoa suhtautumista kaikkiin +alaisiinsa, jalostavaa vaikutusta koko seudun harrastuksiin, hellää +huolenpitoa avuntarvitsijoista, ja vihdoin ihanteellista, mieltä +ylentävää suhdetta aviomieheensä, sanoi, itsekin äärimmilleen +järkytettynä, että meidän täytyy seistä hämmästyneinä tämän ankaran +kohtaloniskun edessä. + +Sellainen koko ympäristöni yhtyminen minun kapinallisiin tunteisiini +auttoi paljon tervehtymistäni, minä rupesin vähin puhelemaan heidän +kanssaan, ja pian hoitajattareni katsoi voivansa jättää minut yksikseni +päiväksi tai pariksi, sitten jo viikoksi. Lääkäri lakkasi +kirjoittelemasta apteekkimääräyksiä ja kävi vain harvakseltaan +katsomassa. + +Minä käyskentelin jo vapaasti kaikissa huoneissa ja nousin joka päivä +Martan huoneeseen ullakolle, siellä tuntikausia katsellen ikkunasta, +miltä maailma oli Martasta voinut näyttää eri säinä. + +Olin antanut ankaran käskyn, ettei Martan huoneessa saanut mitään +liikuttaa, vaan kaikki oli jäävä juuri semmoiseksi kuin hän +lähtömatkalle valmistuessaan oli jättänyt. Erittäinkin oli huonetta +siivottaessa tai vain tomua pyyhittäessä varottava, että pieninkin +paperilippu nostettiin takaisin sen entiselle paikalle ja huoneen pieni +epäjärjestys tarkalleen säilytettiin. + +Niinpä ei matkalaukkua, jonka Martta oli valmiiksi pakannut ja +lukinnut, saanut viedä huoneesta tai edes siirtää siitä vähän vinosta +asemasta, johon se oli seinän viereen jäänyt. Vielä vähemmän sai koskea +siihen pieneen helmitettyyn käsilaukkuun, joka oli pantu riippumaan +matkalaukun yläpuolelle naulaan. + +Hänen kirjoituspöytänsä asiat minä hoidin henkilökohtaisesti itse. +Siihen ei saanut kukaan muu kajota. Minä pyyhin itse tomunkin, ja +samaan aikaan kuin emännöitsijä tuli siivoomaan minä olin +säännöllisesti jo siellä, valvomassa, että tahtoni tuli tarkalleen +noudatetuksi. Kun emännöitsijä oli tehtävänsä tehnyt ja lähtenyt, +ryhdyin minä pyyhkimään tomua pöydältä, jos semmoista siinä huomasin. +Kynäin piti olla sikin sokin ja kokoonmykertyneen paperilapun juuri +siinä paikassa, mihin se oli Martan rutistavasta kädestä pöydälle +pudonnut. + +Lukittuun pöytälaatikkoon, vaikka avain oli reiässä, en katsonut, +pitäen pyhänä hänen mahdollisien salaisuuksiensa säilymistä +salaisuuksina. Myöskin käsi- ja matkalaukku olivat lukitut, ja niiden +avaimia minä tosin en nähnyt missään, mutta en liioin hakenutkaan. + +Mutta eräänä aamuna toivat valvotun yön kiihtyneet tunteet minut Martan +huoneeseen. + +Vaikka olin tottunut siihen, että yöllinen ajatusten kiihtymys minulla +aina osoittautuu perusteettomaksi ja aamunvalossa haihtuu, en tällä +kertaa voinut saada sydänalaani vapaaksi kaikesta, minkä yö oli sinne +jättänyt. + +Minua oli alkanut vaivata kysymys, minkätähden Martta oli valinnut +lähtöpäiväkseen juuri sen päivän, jona tiesi minun olevan mahdotonta +tehdä hänelle matkaseuraa. Sillä jo viikkoa ennen hän oli tiennyt, että +torstaina meille tulee monttööri ja agronomi ja me alamme asettaa uutta +puimakonetta paikoilleen ja remmiä vaihtopyöriin ja avaamme sähkövirran +voimalaitteeseen. + +Tämä kysymys oli yöllä vähitellen muuttunut yhä kantavammaksi. +Kiihtymykseni oli kasvamistaan kasvanut, niin että aamupuoleen yötä +jumalaties mitä pöyristyttäviä epäluuloja riehui runneltuneessa +mielessäni. + +Tuo kaikki tietysti haihtui nytkin aamun kirkkaudessa, kun pukeuduin ja +peseydyin. Mutta jotta pääsisin kaikesta kiihtymyksestäni ihan +selväksi, päätin mennä viettämään hartaushetken rakkaaseen Martan +huoneeseen, ikäänkuin pyytääkseni häneltäkin anteeksi yölliset +ajatukseni. + +Omituista, että huoneeseen tultuani heti rupesin sittenkin katselemaan, +minne nuo matka- ja käsilaukun avaimet olivat saattaneet joutua. Jos +hän on tahtonut pitää laukut visusti lukittuina, ajattelin, ovat +avaimet ehkä siinä kukkarossa, jonka otimme hänen kuolinpukunsa +taskusta ja jonka minä olin sulkenut hänen pieneen seinäkätköönsä. Se +puku oli hänen matkapukunsa. + +Siellä ne olivatkin. + +Minä avasin matkalaukun. Rupesin ottamaan erilleen ja hajoittamaan +lattialle siellä olevia esineitä, aivan kuin olisin hakenut jotakin, +itsekään tietämättä mitä. + +Laukussa ei ollut mitään huomiota herättävää. Vähän vain ihmettelin, +miksi hän oli sinne koonnut esineitä, joita ei hän olisi suinkaan +tarvinnut tuota suunniteltua päivän tai parin matkaa varten +vanhempiensa luo. Niinpä oli siellä hänen pieni, kultasivuinen +evankelionsa, jonka minä olin kerran hänelle lahjoittanut. + +Pantuani esineet takaisin samaan järjestykseen kuin ne olivat olleet ja +lukittuani matkalaukun, avasin käsilaukun — arvatenkin tiedottomasti +etsien mahdollisia lisäselvityksiä matkan oikeaan tarkoitukseen. + +Käsilaukussa oli jokin esine, joka oli nenäliinoihin käärittynä. Vedin +sen esille. Se oli minun revolverini. + +Miksi ihmeessä hän on tarvinnut revolveria matkaansa? — ajattelin, ja +samassa kylmä väristys juoksi pitkin selkääni. + +Siinä tilaisuudessa vasta tunsin, kuinka heikoksi olin sairauteni +aikana käynyt. En voinut seistä, ja pääni ja koko ruumiini tutisi +niinkuin halvaantuneella. + +Martta, minun Marttani! Sinä pelkäämätön, sinä voimakas, sinä suuri +ihminen! + +Seuraavassa hetkessä minua jo runteli syvä häpeäntunto, kun en ollut +tehnyt sitä tekoa, johon Martta nyt ilmeisesti oli valmistunut. +Ajatukseni olivat todella mennä sekaisin. Minä unohdin, että hän oli +kuollut, ja aioin rientää kaupunkiin, ennättääkseni sinne ennen häntä. +Sitten muistin. Sitten taas unohdin. + +"Hän on varmaan tehnyt itsemurhan, ammuttuansa Taulerin, koska hän +viipyy niin kauan matkalla" — ajattelin — "mahdotonta on, ettei hän +olisi ennen lähtöänsä jättänyt minulle mitään hyvästelykirjettä!" + +Ja nyt aloin hakea kirjettä kaikkialta, kirjahyllyltä, uuninraosta, +seinille ripustettujen valokuvien takaa ... mutta vasta viimeiseksi +muistin, että pöytälaatikko oli minulta jäänyt katsomatta. Minä +tempasin sen auki semmoista vauhtia, että se tuli kokonaan ulos ja sen +sisältö — lukemattomat kirjeet ja pikku paperit — putosivat sekaisin +ja ylösalasin permannolle. + +Nyt minä päättelin, etten löydä mitään, ellen ensin rauhoitu. Istuin +tuolille ja aloin pyyhkiä hiestynyttä otsaani ja niskaani kauluksen +alta. Joku toinen oli samalla kertaa myöskin sanovinaan: "rauhoitu, +rauhoitu, Lassi", aivan niinkuin Martta olisi sanonut, jos olisi nähnyt +tilani. Siinä minulle taas selvisi, että Martta oli kuollut ja ettei +minulla voinut enää ikinä olla mitään kiirettä häntä koskevissa +asioissa. Panin tyhjän laatikon sijoilleen pöytään ja rupesin +hiljalleen noukkimaan kirjeitä lattialta, asettaen niitä kauniiseen +järjestykseen ja tuntikausia niitä lukien. + +Mikä naisellinen kokoelma muistoja miltei lapsuudesta asti, +koulutyttöjen välistä haaveilua, rakkaustarinoita, myöskin vanhempien +kirjeitä, matkakuvauksia ulkomailta! Martan koko elämä kulki ohitseni, +milloin ruusunhohteisena, läikkyelevänä, milloin hetkeksi +pilveentyvänä, murehtien, aivotellen. Ja niin kiihtyneenä kuin olinkin +löytämään sitä, mitä hain, en voinut olla joskus vajoamatta hänen +pienen päiväkirjansa muistelmiin ja niihin kokonaan unohtumatta. Erään +päiväyksen kohdalla oli lyhyesti: + +"Tähtitorninvuorella tunnustanut Lassille kaiken." + +Minä suutelin tätä kirjeen kohtaa. + +Lukemistani luin, ja päivä kului puoleen, ennenkuin kaikki paperit ja +kirjeet alkoivat olla laatikossa. + +Viimeisenä lattialla oli se kirje, joka alkujaan oli kai ollut +laatikossa päällimmäisenä, sillä olihan sisällys pudonnut ylösalaisin. + +Se kirje oli kuoreen suljettu ja Martan käsialalla osoitettu — +minulle. + +Itselleni hokien: ole rauhallinen, ole rauhallinen! minä vapisevin +käsin avasin kirjeen. + + + + +19. + + +Kirje oli näin kuuluva: + +Lassi rakas, rakas, rakas! Olen lähdössä surmaamaan sen oikean mustan +korpin ja toivon, etten ole osuva huonommin kuin takamailla. + +Mutta eihän mistään voi olla ehdottoman varma. Ja siltä varalta, etten +osuisi, tai ase ei tekisi tehtäväänsä, tai että joutuisin kiinni ja +minut ainiaaksi erotettaisiin sinusta, kirjoitan sinulle tämän +hyvästelykirjeen. + +Oi, ettei sinun silmiesi tarvitsisi ikinä lukea näitä rivejä, vaan minä +työn tehtyäni saisin palata luoksesi ja hävittää ne! Olen hiuksen +tarkkaan punninnut kaikki mahdollisuudet ja keinot, joilla peitän +jälkeni; olenhan jo yli vuoden itsekseni suunnitellut ja valmistanut +tekoani. Olen nyt kirjoittanut hänelle tämmöisen kirjeen: Anton! ... +tai ehkä on parempi, että jäljennän sen aivan semmoisena kuin se oli. +Näin se oli: + + "Anton, + + Kun saat tämän kirjeen, olen minä jo kaupungissa. Uhkaukseesi, + että jollen sinun kirjelappuihisi vastaa, niin olen jonakin yönä + kuuleva sinun merkkivihellyksesi meidän omasta puistostamme, + vastaan, että olen päättänyt antautua. Sinun tulosi näille + seuduille on mahdottomuus. Etkö ollenkaan pelkää tulla ammutuksi! + Minä tulen itse sinun luoksesi. + + Älä hae minua vanhempieni luota, vaan kohdatkaamme siellä, missä + viimeksikin. Jos olet sen paikan unohtanut, niin sanon, että se + oli "kallioilla". Tule sinne kello 9 aikaan _illalla_ samana + päivänä kuin saat tämän kirjeen. + + Herran nimessä polta tämä kirje, että rikoksemme jäljet + häviäisivät maan pinnalta, tai tuo se mukanasi ja palauta + minulle. + + M." + +Niinkuin tästä näet, uhkasi hän ilmestyä yöllä ikkunani alle. Ja nyt +tällä mahdollisella eromme hetkellä, Lassi, minun täytyy tehdä sinulle +kaikkein vaikein tunnustus. Minun sydämessäni ei ollut vain pelkoa ja +vavistusta sinä kuutamoisena yönä, jona todella pelkäsin kuulevani +hänen vihellyksensä, vaan minä yht'aikaa myöskin tunsin sitä samaa, +mistä kerroin sinulle Tähtitorninvuorella, minä melkein odotin häntä. +Lassi, Lassi, Lassi, anna minulle viimeisen kerran anteeksi! Itse olin +siitä niin kauhuissani, että silloinhan juuri teinkin peruuttamattoman +päätökseni, jota nyt vihdoin lähden toteuttamaan. + +Ymmärrätkö nyt, mikä kauhea peikko tuo mies on elämässäni ollut, ja +että minä olen vain hädissäni varjellut itseäni, kun olen hänet +tappanut. + +Jospa vain onnistuisin ja sinun ei ikinä tarvitsisi tätä kirjettä +nähdä! Sillä tieto, että tuota miestä ei ole enää maan pinnalla ja että +minä olen hänet pois pyyhkäissyt, on tekevä minut toiseksi ihmiseksi, +se on antava minulle tunnon, että kelpaan sinun vaimoksesi. Ah, Lassi, +tuskin voin käsittää niin suuren onnen autuutta. Sinua minä rakastan ja +olen aina rakastanut, sinua ainoata, iäti, iäti! + +_Martta_. + + + + +20. + +ENSIMMÄINEN UNENI. + + +Martta oli siis minua rakastanut! Martta, jota ei enää ole, oli +haaveksinut luokseni palaamista! Hän oli tahtonut olla minun vaimoni, +hän, jota ei enää ole! Hän, jota ei enää ole, oli pitänyt vaimonani +olemista yli ymmärryksen käyvänä onnen autuutena! + +Voi kohtalon halpaa leikkiä! + +Veri jyskytti ohimosuonissani. + +Eivät ohimoni jyskyneet niin siitä surusta, että olin menettänyt +suurimman onnen, mitä aivoni ja sydämeni osasivat käsittää, vaan +uudestaan nousevasta raivosta kohtaloa vastaan, joka oli vaatinut +uhrikseen Martan hengen. + +Siihen määrään tällä hetkellä itsekin pelkäsin tulevani uudestaan +hulluksi, että nopeasti kätkin poveeni Martan kirjeen, jottei se +joutuisi ihmisten nähtäväksi. + +Minä olisin tahtonut huutaa kiroukseni kaikkea olevaista vastaan, mutta +henkeäni salpasi niin, että kaikki voimani menivät vain raskaaseen +huohottamiseen. + +Rangaista häntä kuolemalla tämän hänen aikomansa teon johdosta oli +mielestäni vielä pikkumaisempaa kuin sallia hänen kolahuttaa päänsä, +ettei hän muka liikaa touhuaisi! Kumpikin oli arvotonta menettelyä, +edellinen alhaista. Senpä vuoksi mitään ylintä olentoa ei ole olemassa, +vaan kaikki on jätetty raa'an sattuman varaan! Meitä ihmisiä pilkataan! +Mutta minun Marttaani ei saa pilkata, ei saa! + +— Martta! Martta! — minä huusin niin, että ullakossa ja koko talossa +kajahti. Kapinoiden kaikkeutta vastaan minä tahdoin huudollani väkisin +herättää hänet henkiin. Itse vain lyyhistyin läjään tuolille. Sitten +muistin, miten Delia oli kertonut Martan isän kolhineen päätänsä +puunrunkoa vastaan tuskistaan päästäkseen, kun luuli tyttönsä +hukkuneen. Ja kohta minäkin rupesin lyömään päätäni seinään suuren +tuskani lievikkeeksi tai myöskin päästäkseni erilleni koko elämästä, +jossa ei Marttaa ollut. + +Raivoavista huudoistani ihmiset juoksivat ullakolle ja löysivät minut +Martan huoneesta puoli kuolleena. + +Taas lääkärit, taas sairaanhoitajattaret! Näitä oli aluksi kaksi, jotta +olisivat tulleet toimeen kohtausten aikana. + +Mutta kohtausten väliaikoina minä olin ainakin omasta mielestäni täysin +selvä, vaikkakin kokonaan haluton elämän jatkamiseen. + +Olin valvonut silmiä ummistamatta kaksi viikkoa. Silloin lääkäri +pudisti päätänsä ja määräsi minulle paljon voimakkaampia unirohtoja +kuin entiset. + +Ehkä nämä unilääkkeet ne auttoivatkin minua tervehtymään, joskin +kaiketi aivan toisella tavalla kuin lääkärini oli kuvitellut. Aloin +saada silmiini unenhorrosta, ensin vain lyhyiksi hetkiksi, mutta +sittemmin pitemmiksikin. Nämä unihetket olivat minulle ääretöntä +kidutusta, sillä ne olivat mitä hirveimpiä painajaisia. + +Unista oli kolme muita merkillisempää. + +Ja kun minä ainakin itse pidän niitä tervehtymiseni pääaiheuttajina, +mutta erittäinkin, koska Martta oli niissä kaikissa mukana, en ehkä +väsytä muistelmieni lukijaa, jos vielä kerron nuo merkilliset unetkin. + + * * * * * + +Uneksin, että Martta tuli luokseni. Hän tuli valkoisissaan — ei +niinkuin vainaja, vaan niinkuin morsian. Eikä tullut niinkuin haamu, +vaikka tosin seinän estämättä hänen sisäänliitelyänsä, vaan niinkuin +riemukkaan viestin tuoja, onnen hymy huulilla. + +Hän palasi kaupungista. + +Hänen kätensä olivat ojennetut minua kohti. + +— Nyt se on tehty — sanoi Marttani onnensa säteilyssä — nyt sitä +miestä ei ole enää maan pinnalla. + +Minä kavahdin vuoteeltani. Suunnaton pelko valloitti minut hänen +tähtensä, mutta ettei hänkin säikähtäisi, sanoin minä miehekkäät sanat: + +— Kohtalon arpa on langennut! Olkoon siis niin! + +Silloin hän sulki minut syliinsä ja itki onnesta. Mutta kamala aavistus +ei jättänyt minua. + +— Miksi vapiset? — kysyi Martta yhä hymyillen. + +Minä sanoin, että pelkään asian tulevan ilmi. Mutta nauraen hän +peitti minut suudelmilla ja kertoi, mihin kaikkiin mahdollisiin +salaamiskeinoihin hän oli ryhtynyt. Kertoipa ripotelleensa +vierasmaalaista rahaakin sinne kallioille, jotta Taulerin luultaisiin +seurustelleen jonkun ulkomaalaisen naisen kanssa. + +Vihdoin hän sai minutkin uskomaan, ettei mitään ilmitulemisen vaaraa +ollut olemassa, vaan minä todella saisin hänet varjelluksi +loukkaamattomana, ja suuri, pyörryttävän suuri onni alkoi valua +minunkin sieluuni. + +Erottumatta toisistamme hetkeksikään me olimme aina yhdessä, ja +kävellessäkin oli meillä poski vasten poskea ja käsi toisen +vyötäisillä. Me olimme kuin yhteenkasvettuneet, "niinkuin joskus +kaksoiset", kuten Martta oli kerran tahtonut. + +Näin yhdessä me olimme myöskin katselemassa ulkona kaikkia paikkoja. +Meidän piti saada nähdä uudelleen talomme kolkat, sen polut, sen +pihlajat, sen nurmet, sen kivet ... sillä uuden onnemme valossa emme +olleet vielä mitään nähneet, vaan kaikki oli meille uutta kuin +paratiisissa, sielumme iloitsi ja riemuitsi. + +Väkeämme emme nähneet paljon. He supattelivat nurkkien takana. Ja kun +minä huusin: Heikki hoi! niin hän vetäytyi kiireesti aitan taa ja joku +toinen näyttäytyi hänen sijaansa. Minä huusin toista. Kävi samalla +tavalla. Ei kukaan tullut huutoihini. Kaikilla heillä oli puhumista +vain toisilleen. + +Minä kysyin Martalta, ymmärsikö hän, miksi he noin supattelivat. Martta +oli käynyt totiseksi sinä hetkenä kun minä tätä häneltä kysyin. Mutta +vastatessaan hän nauroi ja sanoi: + +— No, etkö sitä huomaa? He tietysti paheksivat, että me kävelemme näin +sylityksin, vaikka emme ole vielä julkaisseet kihlaustamme. + +Nyt minäkin nauroin ja sanoin: tietysti se tapahtuu siksi! Meidän on +julkaistava ensi tilassa. + +Me kävelimme edemmäksi pihan alueelta. Siellä oli metsiköissä ja +pensaikoissa toisen kylän ihmisiä, jopa vallan vieraitakin. Ja kaikki +supattelivat ja välttelivät joutumasta suoraan näkyviimme. + +Vaikka me tiesimme syyn heidän naurettavaan käyttäytymiseensä, pidimme +vihdoin kuitenkin parhaimpana siirtyä sisälle kävelemään. + +Ah, kuinka täällä sisällä oli rauhallista ja hyvä kuljeskella +erottumattomina yhdessä! Ei kukaan katsonut meihin, me olimme +kotonamme, turvalinnassamme, onnemme autuaassa pesässä. Kaikki oli +täälläkin yhtä uutta meille. Käydessämme edestakaisin suuressa +vierashuoneessamme, jota olisi voinut sanoa myöskin saliksi, me taoimme +innokkaasti tämän rakkaan kotimme tulevaisuutta, päättelimme, miten +huonekalut olisi siirrettävä vähän toiseen järjestykseen ja mitä uusia +olisi hankittava... Lopuksi me puhelimme enää vain siksi, että meillä +olisi aihetta yhä edelleen kävellä näin vieretysten, poski vasten +poskea. Martta tuntui oikein niinkuin pelkäävän lopettaa puhetta, +ikäänkuin meidän siinä tapauksessa olisi ollut välttämätön pakko +hellittää armastava otteemme. + +Minä kysyin häneltä, minkä vuoksi hänen ruumiinsa tuntui ikäänkuin +vavahtavan joka kerta, kun kuljimme keskimmäisen ikkunan ohitse? Mutta +hän kysyi, mitä miehiä ne olivat, jotka siitä ikkunasta nähden +seisoivat meidän koivikkotiemme suulla. Ja hänen kasvonsa olivat +kalpeat kuin valkaistu palttina. + +Ja kun me taas edestakaisin käydessämme tulimme sen ikkunan kohdalle, +näin minä kahden poliisin seisovan meidän koivikkotiemme suulla, +niinkuin Martta oli sanonut. Kolme muuta miestä oli heidän kanssansa, +joilla ei ollut hopeanappeja eikä kiiltovyötä, vaan ainoastaan +virkamerkki lakissa. Ja heidän ympärillensä oli kokoontunut kansaa, +jolta he kyselivät, ja he merkitsivät kirjoihinsa, mitä heille +vastattiin. Mutta Martalle minä sanoin: + +— Ole turvassa, rakas vaimoni, eivät he tänne tule, sillä ne ovat vain +kruununmiehiä, jotka ovat tulleet alustalaistemme veromaksuja +ryöstämään. + +Minä johdatin Martan ylisille ja vein hänet huoneeseensa, josta pihaa +ei näkynyt ikkunoihin, ja me suljimme oven jälkeemme. Kun me kotvan +aikaa olimme seisoneet sylityksin niinkuin paeten ja piiloutuen +toisiimme kaikesta, mikä tuleva oli, lähensi Martta jääkylmät huulensa +minun korvaani ja kuiskasi: + +— Jos ne ovat ulosottomiehiä, miksi he koputtavat ovellemme? + +— En minä kuule heidän koputtavan. + +Vähän ajan perästä sanoi Martta: + +— Etkö nytkään kuule? + +Nyt minä kuulin, sillä he koputtivat lujasti, niin että ikkunalasit +hiljaa kilisivät. + +Minä käskin Martan jäädä huoneeseensa ja rupesin itse lähtemään alas. +Mutta Martta sanoi: + +— Hyvästi, Lassi! + +Minä sanoin: — en minä pois lähde, vaan toimitan asian ja palaan +jälleen luoksesi. Mutta Martta levitti molemmat kätensä syleilläkseen +minua hyvästiksi. Ja kun minä puristin hänet vastaani, itki hän aivan +rajusti kuin minä olisin lähtenyt ainiaaksi hänen luotansa. Silloin +kuului alhaalta niin kova jyskytys, että ruutu jossakin särkyi ja lasit +kilahtivat maahan. + +Minä irtausin puoliväkisin Martasta ja riensin alas. + +Mutta miehet seisoivat jo sisällä. Heistä oli kaksi — nuo +hopeanappiset ja kiiltovöiset — asettunut virkalakit päässä +ovensuuhun, mutta muut olivat keskellä huonetta kaiketi minua +odottamassa. Jo rappusia alas tullessani minä tunsin yhden näistä +Pelleksi, ja sydämeni riemastui. Nyt ei ole hätääkään, minä ajattelin. +Sillä tämä Pelle oli vanhempieni kustannuksella käynyt koulun ja +äskettäin nimitetty nimismiehen virkaajaksi, ja me olimme lapsuuden +toverukset. Mutta Pelle ei tuntenut minua, vaan kylmästi kädellään +torjuen minun liikaa lähestymistäni sanoi: + +— Ei meillä ole teille asiaa, vaan teidän rouvallenne. + +Loukkaantumisen tunne kaapaisi syvältä sydäntäni Pellen tylyyden +vuoksi, mutta sitä salaten minä sanoin kevyesti: — vai niin, vai niin +— ja harppasin jo pari askelta ylös rappusia kutsuakseni Martan alas. +Mutta he käskivät minun pysyä alhaalla, sanoen menevänsä itse, ja +jättivät minut ovella seisovien konstaapelien huostaan. He viipyivät +kauan Martan luona, ja minun sydäntäni hierottiin kuin kahden +myllynkiven välissä. Minä luulin, että Martta on heidän keskellänsä +hengen hädässä eikä voi käsittää miksi minä en riennä hänen +turvaksensa. Minä kiemurtelin kuin helvetin liekeissä. + +Vähän ajan perästä alkoi ylisiltä kuulua iloisia ääniä ja +hämmästyksekseni minun Marttani tuli heidän seurassaan alas rappusia +mitä ystävällisimmin naureskellen ja rupatellen heidän kanssaan. + +— Mutta sanokaahan minulle, herra nimismies — liverteli Martta — +mitä te oikeastaan minun kirjeilläni teette, olenko liian utelias? + +— Ah, rouva, se on kokonaan proforma, aivan proforma, me lähetämme ne +käsialojen tutkijalle — sanoi Pelle liehakoivasti, — toivon, ettei +rouvalla ole mitään sitä vastaan. + +Minun ohitseni kulkiessaan Martta varoittavasti kosketti minua +vapisevalla kädellään, ja nyt minä ymmärsin kaikki: Martta teeskenteli +huoletonta. Hänen otsallaan oli hienon hienoja hikihelmiä. + +Kun nimismies oli pannut Martan huoneesta tuomansa kirjeet +nahkakoteloon, kääntyi hän minun puoleeni ja sanoi: + +— Ja nyt, herrani, pyytäisin jättämään meille revolverinne... + +Martta sekoitti hänet kesken puheen, sanoen veikeän keimailevasti: + +— Älkäähän nyt olko noin virkaintoisia, hyvät herrat, vaan sallikaa +minun toki tarjota teille kahvit — onhan meillä aikaa. + +Näin sanoen hän rupesi kilistelemään kokoon kahvikuppeja, tehden sitä +kovin pauhaavasti. Mutta Pelle oli nyt kuten aina hyvin rakastunut +Marttaan, ja Martan vuoksi hän todella puheli minun kanssani +metsästyksestä, niinkauan kuin Martta kävi kellarissa kermojaan +kuorimassa. + +Vasta kahvit juotuamme ja mitä vilkkaimman seurustelun jälkeen, kun +herrat jo nousivat ikäänkuin hyvästelläkseen, Pelle sanoi minulle taas +virallisuuden äänilajissa: + +— Entä se revolveri — + +Minä katsahdin Marttaan. Hänen silmänsä omituisesti erkanivat +toisistaan. Ja minä ymmärsin hänen käskevän minun sanoa, että revolveri +oli joutunut hukkaan. + +— Vai niin, vai niin — sanoi Pelle pitkään — siinä tapauksessa +saamme tyytyä vain patruunoihin... + +Martta ehätti väliin, sanoen ampuneensa pilalla koko patruunavaraston +loppuun. + +— Ei tee mitään, me olemme koonneet niitä harjoittelupaikaltanne. + +Nyt en minä enää voinut kestää Martan helvetillisten tuskien näkemistä, +niin taidokkaasti kuin hän osasikin niitä peittää vierailta. Kumarsin +juhlallisesti viranomaisille ja sanoin: + +— Minä olen syyllinen. + +Martta hypähti luokseni ja tarttui käteeni huutaen: + +— Älkää uskoko häntä, hän ei ole viime aikoina ollut täysissä +järjenvoimissa... + +Mutta rauhoittaen Marttaa ja kädellään kohteliaasti erottaen meitä +Pelle sanoi minun puoleeni kääntyen: + +— Herrani, te ette ole syyllinen, sillä teidän oma väkenne on +todistanut teidän alibinne. (Tämä sana merkitsi unessa, että väkeni +oli todistanut minun olleen kotona, silloinkuin murha tapahtui +"kallioilla".) + +Nyt Pelle vuorostaan kumarsi syvään meille molemmille ja sanoi, +että niin tuskallista kuin hänen olikin tällä hetkellä toimia +virkatehtävissä, ei hän voinut muuta kuin julistaa meidät molemmat +pidätetyiksi. + +Martta näytti ponnistavan viimeisiä voimiansa pysyäkseen siinä +huolettomuuden lumoavassa sävyssä, jonka hän oli omaksunut. + +— Ah, nuori herra nimismies, olen todellakin levoton puolestanne — +hän sanoi, — oletteko varma, että menettelette, niinkuin virkanne +vaatii? + +— Ennen oikeudenkäynnin ratkaisua ei lainvalvoja saa olla mistään +varma — sanoi Pelle vakavissaan, niinkuin hän olisi jo neljäkymmentä +vuotta toimittanut nimismiehen virkaa. + +— Ajattelin vain — sanoi Martta — että jos minä olenkin valmis +antamaan teille kokemattomuutenne anteeksi, minulla on korkeita +suojelijoita, jotka — pelkään — eivät olisi siihen yhtä valmiit. + +Nimismies kumarsi tähän vielä entistäkin syvempään. + +Ja nyt tarttui meihin kaikkiin tämä kohtelias kumarteleminen. Toimimme +kaikki aivan sanattomina, mutta aina vain kumartelimme. Martta +kumarteli, kun virkamiehet juoksujalkaa toivat hänelle matkakapan ja +kumarrellen auttoivat sen hänen yllensä. Me kumartelimme ovissa, me +kumartelimme anteeksipyytäen, jos vähänkin jouduimme matkakiireissä +toistemme tielle. + +Kaksi autoa oli varattu koko seurueelle. + +Me Martan kanssa rupesimme menemään ensimmäiseen, sillä olimmehan +toistaiseksi talon isäntäväkeä. Mutta nimismies taas kumarsi syvään, ja +minäkin kumarsin. Kohteliaasti päätänsä vinkuroiden hän ilmoitti, että +Martan ja minun oli ajaminen eri autoissa, avasi Martalle oven +ensimmäiseen autoon ja pyysi astumaan sisään. Martta kumarsi päätänsä +syvään ja teki niin. Samaan autoon meni Pelle, toinen etsivistä ja +toinen konstaapeleista. Etuistuimille istui toinen etsivistä +kuljettajaksi ja toinen konstaapeleista hänen viereensä. Ja niin läksi +auto liikkeelle, huristaen näkyvistäni. + +Minä odottelin, kuka tulee kuljettajaksi minun autooni, mutta pihalla +ei ollut ketään, vain oma väkeni kaukaisessa piirissä pihan ympärillä +tuijotteli vieraana minuun. Huusin Heikkiä, huusin Anttia, ei kukaan +tullut. Kylmä hiki nousi kasvoihini. Välimatka Martan ja minun välillä +kasvoi huikeasti joka silmänräpäys, jonka hukkasin. Virkailijat olivat +ilmeisesti pitäneet minua hupsuna — kaiketi Martan ajattelemattomien +sanojen johdosta — ja keksineet tämän keinon päästäksensä minusta. + +Mutta odottakaapa! — ajattelin minä — älkää luulko, että te noin vain +erotatte minut Martastani! + +Minä hypähdin vikkelästi kuljettajan istuimelle ja läksin takaa-ajoon. + +Joka kerta, kun muistin, miten suurissa sisällisissä tuskissa Martan +täytyi olla, kun oli yksin suuren poliisivoiman keskellä ja minä jäin +yhä kauemmas hänestä, lisäsin auton vauhtia. Kunpa pääsisin vain +lähellekin Martan autoa, että voisin hänelle huutaa: täällä ollaan! — +Ette erota minua tästä jutusta, ette erota! ajattelin, ja päästin +bentsiinin kaikki voimat valloilleen. + +Vihdoinkin! Vihdoinkin näin vilaukselta heidän autonsa kaukaisen mäen +yli menevällä maantiellä; se laskeutui kohta taas mäen taa. + +Maantie kierteli kovasti, ja pahimmissa käänteissä suunnaton vauhti +heitteli minua istuimellani puolelta toiselle. Mutta kaksi kertaa ja jo +paljon lähempää näin Martan auton mäkien harjoilla. Rakkaani! Kohta +näyttäydyn sinulle ja huudollani lohdutan sinua! + +Silloin tuli tielleni odottamaton este, lumireki. Mennä nyt oikein +miesvoimalla ja sadoilla hevosilla vetämään lumirekeä kesän aikaan! +Mutta tietysti ilmaantui heitä varten kohta lunta tie täyteen ja oli +keskitalvi, eikä se ollut minusta edes ihmeellistäkään, vaan aivan +luonnollista. Ihmeellistä sensijaan oli, miten minun oli pääseminen +heidän ohitsensa autoni takertumatta lumiin, ja miesten täydellinen +haluttomuus auttaa minua. Minä rukoilin, olin polvillani heidän +edessään, ei mikään auttanut. Lopulta menin takaisin autoon ajatellen, +että heidän täytyy nostaa minut autoineni ylitse, sillä muutoinhan he +itse eivät pääse ohitse. Mutta he kumosivat autoni lumeen tiensyrjään +ja ajoivat suurin huudoin ohitse, lapioillaan viskellen lunta aivankuin +haudatakseen autoni. Minä en jaksanut saada kumpaakaan ovista auki, +minut tapasi taas villi raivo — ja minä heräsin. + +Hoitajattareni piteli minusta kaikin voiminsa, sillä minä heittelin +päätäni ja koetin saada kolhaistuksi sitä seinään niin, että kerrankin +riittäisi. + +He rauhoittelivat minua jääkäärein ja monenmoisilla juomilla, aivan +liioittelevasti. Sillä täysin valveille päästyäni minä en ainoastaan +ollut rauhallinen, vaan hyvilläni, kun todellisuudessa ei ollut +tapahtunut sitä, mikä varmasti olisi tapahtunut, jos Martta oli päässyt +matkustamaan. + +He katselivat minuun ihmeissään. Hoitajatar irroitti jääkääreen +päälaeltani ja oli hyvin tyytyväinen unijuoman tuloksiin. Hän kirjoitti +kirjaan kuumeasteeni, näyttääkseen lääkärille ilmeisen edistyksen. +Sitten hän tarjosi teetä ja minä join lasillisen, puhellen säätilasta. + +Samana päivänä minä pyysin päästä vuoteestani. Ja kun hoitajatar siihen +vihdoin suostui, aloin pyytää päästä edes vähäksi ajaksi ulkoilmaa +hengittämään. Siihenkin hän, tosin kauan esteltyään, lopulta suostui. + +He pukivat ylleni päällystakin ja kummaltakin puolelta tukien veivät +verannalle, tahtoen istuttaa nojatuoliin ja kääriä jalkani lämpimiin +peitteisiin. + +Mutta minä vaadin välttämättä päästä kävelemään pihalle. Ja +hermostumistani varoen he vihdoin siihenkin suostuivat, kunhan minä +sallin heidän tukea kainaloista. Näin me vaelsimme kolmisin, ja minä +johdatin askeleeni ja heidät koivikkotien suulle. Sinne tultua katselin +ympärilleni joka suunnalle ja iloitsin mielessäni, ettei siinä mitään +poliiseja enää ollut, vaan koivut tavallisella tavalla sipisivät +tuulessa. Sitten kumarruin katsomaan myös maahan ja iloitsin vielä +enemmän, kun en missään voinut havaita autonpyörien jälkiä, en +ruohossa, en hiekassa. Ja tuli lisäksi sovittava ajatus, että Pellekään +ei ole mitään pahaa Martalle tehnyt ja me ehkä voimme vielä joskus +mennä metsästämään hänen kanssaan. + +Lääkäri oli aivan hämmästyksissään unijuomiensa tervehtävästä +vaikutuksesta. Hän käski antaa ensi yöksi muutamia tippoja enemmän. +Minä rukoilin häntä, että hän vapauttaisi minut unijuomasta, sillä +pelkäsin painajaisten uudistuvan. Hän taputti minua muka suostumisen +merkiksi olkapäälle, mutta ovessa kuulin hänen sanovan ruotsiksi +sairaanhoitajattarelle: — blanda uti kaffet — jolla hän tietenkin +tarkoitti, että tipat oli minulle annettava salaa kahviin +sekoitettuina. — Oi Martta, Martta! Vain sinut vielä kerran +nähdäkseni, vaikkapa painajaisessakin, nielaisin kaameat rohdot! + + + + +21. + +TOINEN UNENI. + + +Toinen uneni oli sisältönsä puolesta aivan lyhyt, mutta venyi +kiduttavan pitkäksi alituisen uusiutumisensa vuoksi. + +Edessäni oli olevinaan autio tiiliseinä, ja minun oli kiivettävä sitä +myöten ylös, päästäkseni siihen ainoaan ikkunaan, mikä koko seinässä +oli. + +Se oli matala, pyöreäpäätyinen rautaristikkoikkuna korkealla, melkein +räystään alla. + +Oli kyllä muitakin tiiliseiniä syrjempänä ja edempänä, joissa oli +kolmekin riviä samanlaisia matalia ristikkoikkunoita. Mutta edessäni +olevassa seinässä oli vain tuo yksi, korkealla. Minun oli se hinnalla +millä hyvänsä saavutettava senvuoksi, että tiesin Martan olevan siellä. +Olimme molemmat tutkintovankilassa. + +Minä seisoin jonkin matalan rakennuksen mustalla peltikatolla, jolla +oli hyvin vaikea ottaa askeltakaan pellin kumahtamatta. Seisoin +väijyksissä savupiipun takana, tarkastellen milloin vahti kulkee +seinänurkan ohitse, kierrollaan vankilan ympäri, ja katoaa muurin +taakse pysyäkseen tuokion näkymättömissä. + +Tälle katolle olin laskeutunut siitä huoneesta, joka oli minulle +annettu tavallisen kopin sijaan. Olin onnistunut, kaikkia mahdollisia +verukkeita käyttäen, tekemään itseni tähän murhajuttuun osalliseksi, +yllyttäjänä tai ainakin auttajana, ja niin olin kuin olinkin päässyt +vankilamuurien sisäpuolelle. Kuitenkin pidettiin minua vain +jonkinlaisena marttyyrinä, joka oli saanut kärsiä vaimonsa tihutyön +tähden, olinpa suorastaan sympatiojenkin esineenä, joten minulle oli +annettu ristikoista vapaa huone suurine ikkunoineen, josta voin nähdä +moneen suuntaan ja seurata vankilaelämää sen kaikissa erikoisuuksissa. + +Katolle tullakseni oli minun hypättävä huoneeni ikkunasta. Tietysti +piti valita sopiva hetki, kun vahti oli poissa, mutta vaikeus ei ollut +siinä, vaikeus oli pudottautua katolle niin, etteivät pellit +kumahtaneet. Olin sukkasillani. Katolle töksähtäessäni notkistin +sukkelasti polveni — olin näissä toimissa muuttunut mitä taitavimmaksi +voimistelijaksi. Sitten oli odotettava savupiipun takana, kunnes vahti +uudestaan katoo nurkan taa ja, kun tämä oli tapahtunut, nopeasti +laskeuduttava katolta ja ryhdyttävä kiipeämään tiiliseinää myöten ylös +Martan ikkunaa kohden. + +Alaosassa seinää oli kyllä joitakuita tyhjäksi jätettyjä tiilensijoja, +joihin sopi sijoittaa jalkansa, mutta keskipaikoilta asti ei ollut +käsille eikä jaloille mitään muita tarttumismahdollisuuksia kuin +siellä täällä niitä muuriruukin epäsäännöllisiä ulostumia, jotka olivat +tähän takaseinään jääneet rakentavan muurarin kiirehtimisen ja +välinpitämättömyyden vuoksi. Puolivälin kohdalle päästyäni minä putosin +aina maahan, jolloin oli uudestaan kavuttava peltikatolle ja savupiipun +takana odotettava vahdin seuraavaa häviämistä. Lopulta tämä tapahtui +niin monta kertaa, että minä aloin jo suoraan pudota seinältä +peltikatolle savupiipun taakse. Sormeni olivat veressä muuriin +raapiutumisesta. Mutta aamu alkoi valeta. Vielä viimeinen yritys, +ajattelin. Jollen nytkään onnistu, en enää ikinä saa Marttaani tavata +enkä ehkä nähdäkään, sillä kohta alkaa oikeudenkäynti ja meidät +erotetaan ainiaaksi. + +Noustuani puoliväliin minä tartuin käsilläni ja jaloillani tiilimuuriin +kuin iilimato. En nostanut kättäni ylempään kohtaan ennenkuin olin +itseltäni kysynyt ovatko toinen käteni ja molemmat jalkani varmasti +tukikohdissaan. Vasta tunnettuani, että niin oli, minä litistyin niin +lähelle muuria kuin mahdollista ja aloin varovasti nostaa toista +kättäni ylemmäs, uutta tukikohtaa sille tunnustellen. Näin ylenin +vähitellen, vähitellen... Muuri muuttui ylhäällä yhä sileämmäksi, joten +sain kauan turhaan harata kädelläni, ennenkuin löysin jonkin +epätasaisuuden. Aikaa menee. Nyt jo kuulen vahdin tulevan. Minä en voi +katsahtaa alas, sillä asentoni muuttuisi. Minä jään siihen +liikkumattomaksi. Keskisormi alkaa vavista. Hädissäni minä rukoilen +lapsuuteni Jumalaa, ja sormeni vahvistuu. Jumala on onneksi aina +vankien puolella, ajattelen. Vahti kuuluu menevän taas. Hänellä on +kolisevat puukengät jalassaan. Jumalan kiitos — ei huomannut. + +Nyt minun täytyy kääntää pääni ylöspäin, nähdäkseni, millä kohtaa +ikkuna on yläpuolellani. Tämä on vaikein tehtävä koko yrityksessä. +Sillä jos muuriin litistyneestä asemastani alan kääntää päätä, niin +että voin nähdä yläpuolelleni, kadotan tasapainoni, se on melkein +varma. Koetan kuitenkin. Se onnistuu sen verran, että näen millä kohtaa +ikkunan mustuus on, mutta — jumalani! — mitä näenkään vielä! +Ikkunasta on riipuksissa minua kohden kurottautuva käsi. Sen täytyy +olla Martan käsi... Ah, hänen kopissaan on ikkuna kai niin korkealla, +ettei hän ylety kuin vain kätensä esille kurottamaan... + +Nyt minä varovasti kierrän pääni vielä ylemmäs, niin että alaleukani +tulee vasten muuria... On! — On! Se on Martan käsi, tunnen sen +kalpeudessa jokaisen suonen, se on sama armas käsi, johon hän oli +toivonut minun käteni kasvettuvan ikuisiksi kiinni! + +Jumalan kiitos, ettei hän puhu mitään, sillä jos hän sanoisi sanankaan +ja minä vastaisin, putoisin heti. + +Nyt hellitän vasemman käteni ja koetan nostaa sitä tuuma tuumalta +kaaressa pitkin muuria. Samassa tunnen alkavani kallistua taaksepäin. + +Kaikki on hukassa! ajattelen. Nyt ei auta enää muu kuin nopeasti +huiskauttaa käsi mahdollisimman korkealle, jotta ennen putoamista +ennättäisi kunpa sormenpäihinkin koskettaa Martan kättä ja edes sen +lohdutuksen hänelle jättää. Minä tein niin ja ponnistin vielä +jaloillanikin, että ylettyisin korkeammalle. Mutta silloin petti +alimmainen nojakohta, ja minä lensin suinpäin alas. + +Heräsin jo, ennenkuin olin kivikatuun kolahtanut. + +Ymmärrettäköön minun autuuteni, kun omassa kotivuoteessani maaten näin +tuulen leppeästi pullistelevan avatun ikkunani uudinta ja tajusin, +että kaikki oli ollut unta! Unta, joka tosin olisi voinut olla +todellisuutta, jos... + +Hoitajattareni näytti tosin alussa huolestuneelta, pyyhkiessään +hiostuneita jäseniäni ja muuttaessaan minulle kuivia lakanoita, +mutta — voisiko uskoa — vielä samana päivänä me ajoimme hänen +kanssaan kauas kirkkomaalle, Martan hautaa katsomaan ja sinne kukkia +viemään. Kirkonmäellä tapasin useita tuttaviani kunnanmiehiä. +Hienotunteisuudesta minua kohtaan pysytteli hoitajattareni loitompana, +ettei minua luultaisi yhä hoidonalaiseksi mielisairaaksi. Minä +keskustelin suuren piirin ympäröimänä, vieläpä annoin neuvoja kunnan +siltarakennus-asioissa. + +Tapahtui vielä se ihme, että minä nukuin iltapuolella leposohvalle +ilman mitään unirohtoja ja mitään unia näkemättä. + +Tästä puhelimitse tiedon saatuansa lääkäri innostui niin, että ajoi +meille ja toi apteekista itse muassaan uudet lääkkeet. + +Minä väitin, että olin tällä iltapäiväunellani todistanut voivani saada +unta jo ilmankin rohtoja, ja pyysin häntä armahtamaan minua; sanoin +mielelläni valvovani vaikka koko yön, kunhan pääsen kauheista +unennäöistä, joita pakkonukutus minulle tuottaa. + +Silloin lääkäri teki suurenmoisen lupauksen, nimittäin, että jos vielä +seuraavaksi yöksi nautin näitä uusia lääkkeitä ja tulos osoittautuu +yhtä suotuisaksi, ei minun enää tarvitse pitemmältä niitä ottaa. + +Tämän sopimuksen me vahvistimme kädenpuristuksella. + +Sydämeni syvimmässä minun täytyy tunnustaa, että antaessani pakottaa +itseni seuraavan yön kauheuksiin minun salaisena vaikuttimenani oli +taaskin toivo saada unessa nähdä Marttaa. Vaikka sen toivon oli käynyt +niin huonosti viime yön unessa, oli minulla nyt parempia toiveita. +Sillä poliisikuulustelun, pidätyksen ja tutkintovankilan perästä, jotka +olivat seuranneet toisiansa edellisissä unissa, olisi kaiken +todennäköisyyden mukaan nyt tulossa itse oikeudenkäyntikin, jossa +Martta olisi saanut tuomionsa — ellei hän olisi kuolettavasti +kolahuttanut päätänsä kellarinoveen... + + + + +22. + +KOLMAS UNENI. + + +Aivan oikein. Minä sain nähdä Martan. Hän oli vankilassa hyvin +laihtunut ja myös jollakin tavalla pienentynyt. Tukka ei hänellä ollut +aivan yhtä hyvässä järjestyksessä kuin aina tavallisesti, ja hänen +toinen silmänsä näytti enemmän valkuaista kuin toinen. + +Emme saaneet vaihtaa sanaakaan, paikkamme olivat eristetyt. Hän istui +syytettyjen penkillä, kiinteästi katsellen minuun, ikäänkuin olisi +odottanut, että minä vielä pelastan hänet. Hänen katseensa kuumeisesta +loisteesta päättäen hän odotti, että kohta alan pitää puolustuspuhetta +ja silloin kaikki selviää. Ei hän ymmärtänyt, että minä olin itse +syytettynä, joten en siis voinut olla hänen asianajajansa — eiväthän +naiset semmoisia ymmärrä, enkä minä päässyt asiaa hänelle selittämään. + +Oi Martta, Martta, missä oli sinun äskeinen kauneutesi? Missä sinun +vapaa, ympäristöä vallitseva ryhtisi? Nyt olit siinä kuin kaikista +kunniallisista erotettu poloinen, joka ei enää ulkoasuansa ajattele, +vaan pelastusta hakien katselee ympärillensä ja nielemistään nielee, +hakien kosteutta kuumeen kuivattamaan suuhunsa... Ristikuulustelut +olivat jo suoritetut, todistajat kuullut. Me olimme viimeiseen asti +koettaneet olla tunnustamatta. Me väitimme edelleen, ettei revolveria +ollut enää talossamme ja että sen kaikki patruunat olivat käytetyt ja +loppuneet. Mutta he näyttivät meille sen patruunan, joka oli murhattuun +sattunut, ja ne patruunat, jotka olivat harjoituspaikalta löydetyt, ja +kaikki olivat samaa mallia. Mutta urheilukauppiaalta he olivat +kuulleet, että minä olin ostanut erikoismallisen revolverin, jonka +patruunat eivät sovellu mihinkään muuhun taskuaseeseen. Siinä ne nyt +olivat pöydällä nuo patruunat tuomarien edessä. Mutta minä iskin silmää +Martalle ja me kielsimme sittenkin. + +Nyt otti tuomari edestään pöydältä rutistuneen paperin ja sanoi, että +se oli löytynyt murhatun povitaskusta murhapaikalla. Sitten hän sanoi, +että paperissa oleva käsiala oli etsivän osaston toimesta jätetty +vannotetulle käsialaintutkijalle, joka on todistanut sen yhtäpitäväksi +syytetyn takavarikoiduissa kirjeissä olevan käsialan kanssa. — Kuinka +on tämän asian laita? — Näin kysyen tuomari suoristi paperin pöydällä +kätensä alla ja ojensi sen nähtäväksemme. Se oli Martan kirje +Taulerille. Minä ymmärsin, että kohtalomme oli ratkaistu. + +Mutta ennenkuin oikeudenpalvelija oli ennättänyt tuoda paperin Martan +nähtäväksi, oli Martta pyörtynyt ja hänet kannettiin sivuhuoneeseen. + +Kaikki sanomalehtimiehet, joiden pöydät olivat oikealla puolella salia, +mutta kuitenkin tuomioistuimen eikä yleisön alueella, kumartuivat +kiihkeästi merkitsemään papereihinsa välikohtauksen, jonka saattoi +ottaa ratkaisevaksi käänteeksi jutussa, melkeinpä tunnustukseksi. +Tuomari luki kirjeen. + +Yleisön kiihtyvää supatusta oli melkein mahdoton hillitä, ja tuomari +uhkasi tyhjentää salin. Skandaali oli jotakin aivan kuulumatonta. +Syytetty oli siis ollut rakkaussuhteissa murhattuun, jopa luvannut +antautua! Mutta miksi hän siis oli ampunut rakastajansa? Jännitys +yleisössä kasvoi äärimmilleen. Tämähän nyt oli kiinnostavimpia juttuja, +mitä yleensä voi kuultavaksi tarjoutua. + +Tunsin kaikkien säälivät katseet kohdistuneiksi itseeni. Petetty +aviomies. Tällä hetkellä kaikkien nähden saanut tiedon vaimonsa +uskottomuudesta. Miltä semmoinen mies näyttää? Älkää olko edessäni, +enhän voi nähdä selkänne lävitse! — Tuomari koputtaa taas +varoittavasti yleisölle. Hänkin katsoo säälien minuun. Antaen minulle +tilaisuuden lieventää tämän tilanteen kaameutta hän ryhtyy +puhuttelemaan minua melkein kuin yksityisesti, kuitenkin ääntänsä +alentamatta: + +— Mitä arvelette vaimonne luonteesta? — kysyy hän, tahtoen ikäänkuin +lohduttaen vetää minut pois paljastuneesta likaisuudesta kunniallisten +ihmisten joukkoon. + +Näin minä todellakin sain tilaisuuden puolustuspuheen pitämiseen. Minä +sanoin painavasti: + +— Vaimoni on maailman siveellisin ihminen. + +Yleisöstä päin kuului ihmetteleviä oo-oo ... mutta myöskin naurahduksia +ja hillittyä hihitystä. Tuomari sanoi: + +— Täällä on kuitenkin kuultu todistajia, joiden lausuntojen mukaan +vaimonne maine juuri tarkoittamassanne suhteessa ei ole aina ollut +ensiluokkainen. + +Minä toistin: + +— Se nainen, jota te sanotte vaimokseni, on kaikissa suhteissa +maailman siveellisin ihminen. + +_Tuomari_: "Kaikissa suhteissa" — sanotte? Häntä syytetään harkitusta +murhasta. + +_Minä_: Hän teki vain sen, minkä minä olin vannonut tekeväni. Hän +tahtoi ottaa teon seuraukset kantaaksensa, hän luuli osaavansa salata +paremmin kuin minä. Minä olen todellinen murhaaja. + +_Tuomari_: Miksi tahdoitte tehdä tämän murhan? + +_Minä_: Siksi, että intohimoisesti rakastan syytettyä ja hän ei olisi +ikinä suostunut olemaan vaimoni, niinkauan kuin tuo mies oli maan +pinnalla. + +_Tuomari_: "Suostunut olemaan vaimonne" — sanotte? Mutta olettehan +vihitty aviopari ja olettehan jo toista vuotta eläneet yhdessä! + +Tässä tuomarin täytyi taas vaatia hiljaisuutta, sillä istumapaikkoja +vaille jäänyt yleisö ovensuussa alkoi uteliaisuudessaan liikkua, +huudahdella ja taistella oikeudesta tunkeutua toinen toisensa eteen. + +_Minä_: Suhteemme ei ole milloinkaan ollut miehen ja vaimon. + +Tuomari kumartui nyt supattelemaan muiden punaverkapöydän ääressä +istuvien oikeudenjäsenten kanssa. Varmaankin he neuvottelivat, olisiko +meidät pantava tarkastuksenalaisiksi mielisairaalaan. Yleisökin sai +sillä aikaa tilaisuuden väittelyyn, hihitykseen ja hupaisuutta +herättäviin huomautuksiin. Minä aloin kiihoittua. + +Vihdoin tuomari huomasi epäjärjestyksen, sai aikaan hiljaisuuden ja +jatkoi kuulusteluani. + +_Tuomari_: Teidän mielipiteenne mukaan vaimonne siis omastakin +puolestaan halusi toimittaa tuon miehen hengiltä? + +_Minä_: Hän näki kärsimykseni. Hän tuli huomaamaan, että sitä +erillisyyttä välillämme, jota hän hyvin kesti, minä en ajanpitkään +voinut kestää. Mutta antautua minulle ennenkuin Tauler oli hävinnyt +maan pinnalta, sitä hän ei voinut. Hän teki kaiken minun tähteni. + +Istuntosalin kaikki päät jäivät hetkeksi aikaa mietteisiinsä. Ei +kuulunut hiiskaustakaan. Sitten alkoi kuulua kuiskailevaa väittelyä +yleisön puolella, sitten sanomalehtimiehet katsahtelivat toisiinsa ja +yksi alkoi naputtaa pikakirjoituskynällä hampaitansa vastaan +naurahtamista varoen. Mutta yksi herra tuomarinpöydän ääressä minua +sapetti enemmän kuin kukaan muu. Hän saattoi olla aivan viaton mies, +mutta äärimmilleen kiihoittunut mieli kernaasti valitsee itselleen +suuresta, ihmisiä täynnä olevasta salista jonkin määrätyn kohteen, +johon se purkautuu niinkuin sähkövirta johdattimeen. Ja niin minuakin +nyt koko salissa ei ollut harmittavinaan mikään muu kuin tuon ihmisen +ulkonäkö. Hän oli ilmeisesti aikonut antaa partansa kasvaa, koska se +ajelemattomana sänkenä kellersi hänen poskillaan. Sänkiset huulet +muuttuivat hänellä ilman mitään valmistusta suuksi, joka ammotti +avonaisena kuin veneeseen nostetulla ahvenella. Ja tässä ammotuksessa +nauruhermot värisivät pidättyvästi, jota hän koetti peittää painamalla +silmäluomensa viattomasti alas ja nostamalla kulmakarvat korkealle. +Julki raivostumista välttääkseni minun täytyi katsoa muuanne. + +Miellyttävin koko joukosta oli minusta tuomari itse. Hän ainakin oli +koettanut ymmärtää, vaikka nyt lopulta hänkin pudisti päätänsä. + +Sitten he keskustelivat taaskin matalalla äänellä, arvatenkin tuosta +tarkastuksenalaiseksi asettamisesta. + +Mutta tämä kaikki keskeytyi samassa. Kaikki kurottivat päitänsä ja +uuden jännittymisen kohahdus kuului yleisön puolelta. + +Martta johdettiin jälleen istuntosaliin. + +Nyt alkoi jälleen todellinen oikeudenkäynti. + +Tuomari sanoi Martalle: + +— Miehenne on tehnyt täydellisen tunnustuksen. Pysyttekö Te +kiellossanne? + +Martta katsahti minuun ja hänen kätensä ojentuivat hiukan minua kohden. +Ilmeisesti hän tahtoi kysyä, mitä hänen oli tässä äärimmäisessä hädässä +tehtävä, tunnustettavako vai edelleen kiellettävä. + +Minä nyökkäsin hänelle päätäni. Kuin kuolon verho laskeutui +toivottomuus hänen kasvoilleen. Hän kääntyi tuomarin puoleen. + +— Minä tunnustan — sanoi hän hiljaa. + +Hiljaisuus oli oikeussalissakin. + +Sitten muuttui kaikki, osat vaihtuivat. Alettiin ikäänkuin alusta +uudelleen ja uudelta kannalta. Minut jätettiin kokonaan syrjään ja +huomio kääntyi yksinomaan Marttaan. Tuomari — ainoa ystäväni — +kadotti kaiken virkaintonsa eikä omasta puolestaan kysellyt enää juuri +mitään. Sensijaan ottivat johdon käsiinsä kaksi muuta henkilöä, +syyttäjä ja puolustaja. Ilmeisesti oli nyt kysymys lieventävien +asianhaarain löytämisestä, ja siinä tarkoituksessa koetettiin päästä +perille Martan ja Taulerin suhteen laadusta. Minun raivoni kypsyi +kypsymistään. + +En oikeastaan päässyt kotvan aikaan selville, kumpi noista herroista +oli syyttäjä ja kumpi puolustaja. Sillä se, jonka minä olin otaksunut +puolustajaksi, veti haikailematta esille kaikkein arkaluontoisimpia +asioita, väittäen todistetuksi ... kieleni ei käänny sanomaan mitä. +Toinen taas, jota luulin syyttäjäksi, koetti tehdä tyhjäksi nämä hänen +todistelunsa. + +Lyhyesti mainiten, väittelyn alaisena oli heidän välillänsä kysymys +"väkisinkö vai ei väkisin". + +Yleisen syyttäjän paikalla seisovalla herralla oli kädessään +kotitarkastuksessa takavarikoitu Martan päiväkirja, ja siitä hän luki +kohdan toisensa perästä, joilla koetti osoittaa, ettei mitään ollut +tuossa suhteessa todistettu, jopa koetti viittailla päinvastaiseen +käsitykseen tämän vihkosen perustuksella. + +Kuulin takanani yleisön jännittyneen huohotuksen, näin edessäni +sanomalehtikertojain pöytiensä yli kumartuneina kirjoittavan mitä +kaikkea minun Marttani muistikirjassa oli. + +Kun Martta ei itse kyennyt vastaamaan hänelle tehtyihin kysymyksiin +ankaran puistatuksen vuoksi, joka oli hänet vallannut, ja kun oli +pelättävä hänen pyörtyvän uudelleen, luki tämä herra Martan vihkosesta +erään minulle tutun kohdan, ja kääntyen minun puoleeni kysyi, mitä +syytetty oli tunnustanut Tähtitorninvuorella? + +Mutta nyt oli mittani täysi. + +Minä sieppasin tuolin, joka oli istuttavakseni annettu, ja lennätin sen +suoraan tuomarinpöydän yli ahvennaamaa kohti, joka oli uteliaana +kurottautunut vastaustani kuulemaan. + +Tuomarit ja muut pöytävirkailijat nousivat yhtenä miehenä ja +suuntautuivat ovelle. Pakokauhu valtasi yleisön. Minä kuulin +huudettavan: pidelkää kiinni! pidelkää kiinni! Mutta minä kävin +sanomalehtikertojain pöydän jalkoihin alhaalta ja nostin sen ilmaan. +Aioin juuri sinkauttaa pöydän pakenevien perään, kun vahvat kädet +tarttuivat minuun joka puolelta — ja minä heräsin hoitajattareni +puristukseen. + +— Missä he ovat, päästäkää minut irti! — minä vielä huusin. + +Mutta "pidelkää kiinni" huutojen sijaan tunnen jo hoitajattarieni +ääniä, kun he kehoittavat toisiansa pitelemään minua kiinni. Voimainsa +takaa pitelevätkin jotkin kädet minun reuhtovia käsiäni vangittuina, +mutta minä raotan jo silmiäni ja näen, että vanginvartijain +virkapukuisten käsivarsien asemesta minua pitelevät valkohihaiset +hellät naisten kädet. + +Oi autuutta, autuutta, herätä tämmöisen unen perästä! + +Oi autuutta, muistaa, että Martta on kuollut tapaturmaisen kuoleman, +lyöden päälakensa liian matalan kellarinoven päätyyn! + +Oi autuutta, muistaa hänen kuolinkasvojensa tyyntä rauhaa ja hänen +kiitollista hymyänsä, kaukana, kaukana kaikista tuomioistuimista! + +Oi autuutta, saada takaisin lapsuutensa usko, että sattumaa ei ole, +vaan kaikki on armoa! + +Oi elonantavaa autuutta, rakastaa jälleen maailmaa, tietää, ettei +ihmisistä kukaan ole Marttaa tuominnut, ettei kukaan ole häntä +kiduttanut, ei paljastanut hänen sydämensä salaisuuksia eikä niitä +maailmalle julistanut! + +Minä kiitän ja ylistän maailman hyvyyttä. Olen jälleen terve. + + + + +*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 78782 *** diff --git a/LICENSE.txt b/LICENSE.txt new file mode 100644 index 0000000..6c72794 --- /dev/null +++ b/LICENSE.txt @@ -0,0 +1,11 @@ +This book, including all associated images, markup, improvements, +metadata, and any other content or labor, has been confirmed to be +in the PUBLIC DOMAIN IN THE UNITED STATES. + +Procedures for determining public domain status are described in +the "Copyright How-To" at https://www.gutenberg.org. + +No investigation has been made concerning possible copyrights in +jurisdictions other than the United States. Anyone seeking to utilize +this eBook outside of the United States should confirm copyright +status under the laws that apply to them. diff --git a/README.md b/README.md new file mode 100644 index 0000000..d80903c --- /dev/null +++ b/README.md @@ -0,0 +1,2 @@ +Project Gutenberg (https://www.gutenberg.org) public repository for eBook #78782 +(https://www.gutenberg.org/ebooks/78782) |